Suuri ja mahtava David Foster Wallace

Kirjasyksyn Tapaus on David Foster Wallacen massiivisen iso... kirja. Taija Roiha pohtii kolumnissaan kulttiteoksen mainetta ja kirjailijan perintöä.

Niin vaikea teos, että sitä on miltei mahdoton kääntää. Niin kertakaikkisen suuri ja mahtava kirja, ettei se mahdu edes omaan kuoreensa.

Mutta vihdoin! Suomalaisen kirjallisuusmaailman syksyn Tapaus on David Foster Wallacen pääteoksen Päättymätön riemu suomennoksen julkaiseminen. Käännös vaati paljon rahaa ja suuria aivoja. Paksu englanninkielinen alkuteos piti lävistää veitsellä kolmeen osaan, jotta sen käsittely oli ylipäätään mahdollista. Kaikin puolin vaikea ja monumentaalinen projekti.

Wallace itse tuskin olisi vaikeuden äärellä onanoimisesta kovinkaan otettu.

Vaikeus on Wallacen tapauksessa muovautunut itseisarvoksi muoti-ilmaukseksi. Kyseessä on huolella valittu, valistuneeseen lukijasegmenttiin uppoava strategia, jolla vedotaan Wallacen lukijoiden poikkeukselliseen älykkyyteen. ”Jos sie etsit oikein vaikeeta kirjaa, niin täs siulle on semmonen”, sanaillaan Siltalan Päättymättömän riemun somemainoksessa. Vaikeaa, tuhatsivuista järkälettä ei millään tavanomaisilla aivoilla selätetäkään. Ehkä siksi Wallace-kommentaattoreiksi on julkisessa keskustelussa kutsuttu lähes poikkeuksetta valkoisia miehiä.

Wallace itse tuskin olisi vaikeuden äärellä onanoimisesta kovinkaan otettu. Hänen elämäkerturinsa D. T. Max kertoo tapauksesta ajalta, jolloin Wallace toimi Illinois’n yliopistossa kirjoittamisen opettajana. Kurssin opiskelijat ihailivat kritiikittömästi ja yksipuolisesti erään opiskelijan kirjoittamaa ”vaikeaa” novellia, mikä oli Wallacen mielestä sietämätöntä. Hän totesi, ettei ”ole koskaan aiemmin päässyt todistamaan vastaavaa kollektiivista munanimemistä”. Suomessa 30 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen käytävä keskustelu voisi saada Wallacen kääntymään haudassaan.

Jos sie etsit oikein creepyn ukkelin määritelmää, täs siul on sellane.

Monumentaalisuudessa on sellainenkin pulma, että suuruuden varjoon tuppaa unohtumaan kaikenlaista kuonaa. Suomenkielisessä Wallace-keskustelussa ei ole liiemmin jaksettu muistella kirjailijan naisiin kohdistamaa väkivaltaa. Hän esimerkiksi yritti työntää runoilija Mary Karrin ulos liikkuvasta autosta sekä heitti sohvapöydän hänen päälleen. Karr joutui myös Wallacen vainon kohteeksi. Wallace seurasi häntä, tunkeutui hänen kotiinsa sekä postitti hänelle nimettömästi kalliita parfyymejä ja alusvaatteita. Hän osti jopa nimeämisoikeuden erääseen tähteen (#vainjenkkijutut) vain ristiäkseen sen Karrin mukaan. Karr oli selvästi ilmaissut, ettei halua olla Wallacen kanssa tekemisissä. Jos sie etsit oikein creepyn ukkelin määritelmää, täs siul on sellane.

Mutta miksi hirttäytyisimme tekijään tai hänen fanikuntaansa, kun teos on niin erityinen ja ansiokas? Eikö Päättymätön riemu voi kaikesta sen ympärille kerääntyneestä sakasta huolimatta olla myös taiteellisesti arvokas teos? Takuulla. Niin hyvä, että sen voisi vaikka syödä.

Amerikkalainen koomikko ja performanssitaiteilija Jamie Loftus kyllästyi DFW:n ylimielisiin fanipoikiin ja aloitti taideprojektin, jossa hän söi Infinite Jestin. Kyseessä ei totisesti ollut mikään helppo projekti. Loftus hyödynsi performanssissaan erilaisia syömisen tekniikoita, kuten napostelua, hidasta nautiskelua ja imeskelyä. Muutaman sivun hän työnsi perseeseensä, yrittäen täyttää itsensä kuin kuolleen kiitospäivän kalkkunan.

Vaikeidenkin teosten pureskelu on mahdollista, vaikka nieleminen tekee joskus kipeää.