Sadan aaveen öinen paraati

 

Varhaiskevät, hyönteisten heräämisen aika

 

Aavekatu on kapea ja pitkä, kuin indigonsininen nauha. Etelästä pohjoiseen se on vain yksitoista askelta leveä, mutta idästä länteen sen kävelemisessä kestää kaksi tuntia.

 

Kadun länsipäässä on rähjäinen Lanruo-temppeli.1 Sen muurien sisäpuolella on suuri piha, jossa kasvaa erilaisia hedelmiä ja vihanneksia. Pihalla on myös bambulehto ja lootusten täyttämä lampi, jossa elää kaloja, katkarapuja, nuoliaisia ja keltaisia kotiloita, joten minulla on tarpeeksi ruokaa ympäri vuoden.

 

Istun illansuussa temppelin pääsalin edessä lukemassa Huainanzi-esseekokoelmaa,2 kun näen Yan Chixian kävelevän minua kohti. Hän kantaa kyynärvarrellaan bambukoria, hänen housunlahkeensa on kääritty ylös ja hänen sääriään peittää musta muta. Nähdessäni hänet en voi olla nauramatta.

 

Munkki, opettajani, kävelee naristen pääsalin pimeästä nurkasta ja lyö minua päähän karttakepillään.

 

Tuijotan munkkia vihaisesti ja kipeää päätäni pidellen, mutta hänen vakavat rautakasvonsa ovat yhtä ilmeettömät kuin pääsalin Buddha-patsaat. Heitän pois kirjani ja katoan paikalta nopeasti kuin haihtuva savujuova. Munkki ajaa minua naristen takaa. Hänen nivelensä ovat ruostuneet jo kauan sitten, joten hän liikkuu etanan vauhdilla.

 

Pysähdyn Yan Chixian edessä ja näen, että korissa on juuri maasta kaivettuja bambunversoja.

 

”Haluan syödä lihaa”, sanon ja kallistan päätäni katsoakseni häntä. ”Voisitko ampua ritsallasi minulle pari kultasirkkua?”

 

”Kultasirkut ovat lihavampia syksyllä. Nyt on niiden aika rakentaa pesiä ja munia. Jos niitä ampuu nyt, ensi vuonna ei ole yhtään syötäväksi”, Yan Chixia vastaa.

 

”Ampuisit vain yhden.” Roikun häpeilemättömästi hänen hihassaan, mutta hän pudistaa päättäväisesti päätään ja ojentaa korinsa minulle. Hän ottaa pois kartiomaisen bambuhattunsa ja pyyhkii hikeä kasvoiltaan.

 

Nauran taas katsoessani häntä. Hänen kasvonsa ovat sileät kuin kananmuna ja hänen päässään on vain muutama hajanainen musta kihara, jotka näyttävät pellolle kitkemisen jälkeen jääneiltä rikkaruohoilta. Sanotaan, että aikoinaan hänellä oli paksu parta ja tukka. Minä kuitenkin huvittelen vetämällä hänen karvojaan vaivihkaa pois aina silloin kun hän ei huomaa, joten ajan myötä hänestä on tullut tämän näköinen.

 

”Sinun on täytynyt kuolla nälkään edellisessä elämässäsi”, hän sanoo, silittäen päätäni suurella kädellään. ”Kaikki syötäväksi kelpaava tässä puutarhassa on sinua varten, mutta silti pelkäät, että joku tulee ryöstämään sen sinulta.”

 

En keksi mitään muuta kuin irvistää hänelle. Otan ruokakorin ja menen ulos.

 

Sade on juuri lakannut ja kosteasta maaperästä kuuluu hyönteisten heikkoa sirkutusta. Muutaman kuukauden päästä kaikkialla alkaa hyppiä vihreitä heinäsirkkoja. Niitä voi ottaa kiinni, pistää vartaaseen ja paahtaa avotulella, jolloin niistä tippuu kullankeltaista rasvaa. Kun ajattelin niitä, tuntuu kuin tyhjä vatsani olisi jo täynnä sirittäviä hyönteisiä. Harppaan eteenpäin ja lähden juoksuun.

 

Illansuussa katu on autio. Ilta-aurinko valaisee liuskekivillä peitettyä katua ja venyttää yksinäistä varjoani.

 

Juostuani kotiin näen Xiaoqianin istuvan pimeässä kampaamassa hiuksiaan. Huoneessa ei ole yhtään peiliä, joten hän ottaa pään pois harteiltaan ja laittaa sen syliinsä ehostettavaksi. Hänen hiuksensa ovat niin pitkät, että ne voivat levitettyinä peittää koko lattian, kuin pikimusta auki rullattu kirjoituskäärö.

 

Istun hiljaa hänen vieressään, kunnes hän kiinnittää hiuksensa jälleen kuunsirpin muotoiselle nutturalle eebenpuisella hiusneulalla, joka on koristeltu punakorallista tehdyillä helmillä. Sitten hän laittaa päänsä takaisin harteilleen ja pyytää minua tarkistamaan, onko se suorassa. En tiedä, miksi Xiaoqian on tästä niin pikkutarkka. Vaikka hän kulkisi ympäriinsä pää vyötäröltä roikkuen, kaikki olisivat silti lumoissaan hänen kauneudestaan. Nyökkään kuitenkin kuuliaisesti ja sanon: ”Hyvältä näyttää.”

 

Totta puhuen en erota juuri mitään. Minun silmilläni ei näe pimeässä, toisin kuin aaveiden.

 

Saatuaan minulta vahvistuksen Xiaoqian ottaa korin mukaansa ja menee keittiöön laittamaan ruokaa. Istuessani hänen vieressään pumppaamassa palkeita kerron hänelle päivän tapahtumista. Kun pääsen siihen, kuinka munkki löi minua kepillään, Xiaoqian ojentaa kätensä ja silittää hellästi päätäni lyöntikohdasta. Hänen kätensä on kalpea ja viileä, kuin pala valkoista jadea.

 

”Sinun pitää silti opiskella ahkerasti”, Xiaoqian sanoo. ”Kun joskus lähdet täältä etsimään onneasi, pärjäät kyllä, kunhan sinulla on jotain taitoja, joilla elättää itsesi.” Hänen äänensä on niin lempeä, että se tuo mieleen pehmeän ja makean mallassiirapin, ja sen ansiosta päässäni olevaa kuhmua ei enää särje.

 

 

Xiaoqian on kertonut minulle, että Yan Chixia löysi minut Lanruo-temppeliltä. Minut oli hylätty pääsalin portaille ja itkin kovaan ääneen nälkääni. Yan Chixia ei keksinyt muuta kuin repiä maasta kourallisen pehmeää aaroninpartaa ja tunkea sen suuhuni, jolloin aloin imeä mehua kasvien varsista ja lakkasin pian itkemästä.

 

Kukaan ei tiedä, keitä vanhempani ovat.

 

Aavekadulla meni jo silloin huonosti eikä sinne ollut tullut yhtään turistia pitkään aikaan. Xiaoqian sanoo sen johtuvan luultavasti siitä, että joku oli keksinyt trendikkäämpiä ja mielenkiintoisempia leikkikaluja, jolloin vanhat jäivät unohduksiin. Hän oli nähnyt monta samanlaista tapausta. Hän kertoi minulle, että ennen kuin hänestä tuli aave, hän oli elänyt rikkaan elämän. Hän oli ollut naimisissa kahdesti, synnyttänyt seitsemän lasta ja kasvattanut heidät aikuisiksi.

 

Myöhemmin hänen lapsensa sairastuivat ja kuolivat, yksi toisensa jälkeen. Saadakseen rahaa lastensa hoitoihin Xiaoqian laittoi itsensä pala palalta myyntiin: hampaat, silmät, rinnat, sydämen, maksan, luuytimen ja lopulta sielun. Hänen sielunsa myytiin Aavekadulle ja asennettiin naisaaveen ruumiiseen, jolla oli mustat hiukset sekä kylmä ja kalpea iho. Iho on tehty valoherkistä materiaaleista, joten jos Xiaoqian joutuu suoraan auringonvaloon, hän syttyy heti tuleen.

 

Yan Chixia käveli minua kantaen ympäri Aavekatua, kunnes lopulta päätti antaa minut Xiaoqianin hoidettavaksi.

 

Olen nähnyt Xiaoqianista valokuvan, joka otettiin hänen ollessaan vielä elossa. Hän oli kätkenyt sen peilipöydän laatikkoon. Valokuvan naisella oli tuuheat kulmakarvat, suuret silmät ja ryppyiset kasvot – hän oli paljon rumempi kuin Xiaoqian nyt on. Siitä huolimatta olen nähnyt useampaan kertaan, kuinka Xiaoqian itkee ääneti katsellessaan valokuvaa. Hänen kyyneleensä ovat vaaleanpunaisia, ja kun ne leviävät osuessaan hänen vitivalkoiseen mekkonsa, ne näyttävät kuihtuvilta persikankukilta.

 

Jokaisella aaveella on tarinoita siltä ajalta, kun he olivat elossa. Heidän ruumiinsa on poltettu ja tuhka siroteltu maahan, mutta heidän tarinansa elävät edelleen. Päivällä, kun koko aavekatu on vaipunut sikeään uneen, niistä tulee unia ja ne kiertävät kehää räystäiden varjossa kuin joukko kodittomia pääskysiä. Silloin vain minä kävelen kadulla, vain minä näen ne ja kuulen niiden visertävän surullisia laulujaan.

 

Minä olen ainoa elävä ihminen Aavekadulla.

 

Xiaoqian sanoo, että en kuulu tänne. Kun olen kasvanut aikuiseksi, on minun aika lähteä.

 

Ruuan tuoksu täyttää pimeän huoneen. Se saa hyönteiset vatsassani sirittämään lujempaa.

 

Istun yksin pöydän ääressä syömässä ilallista: suolattua lihaa wokissa paistettujen bambunversojen kera, katkaraputahnasta ja kananmunista tehtyä keittoa sekä lutukalla maustettuja riisipalloja, jotka tuntuvat tulikuumilta käsissäni. Xiaoqian istuu hiljaa vieressä minua katsellen. Aaveen ei tarvitse syödä. Yksikään Aavekadun asukkaista ei syö, ei edes Yan Chixia tai munkki. He elättävät itsensä muilla tavoin.

 

Hautaan kasvoni kulhoon ja ahmin pois annokseni. Mielessäni mietin, saanko täältä lähdettyäni enää syödä näin herkullista ruokaa.

 

 

Keskikesä, suuren kuumuuden aika

 

Pimeän tultua koko maailma muuttuu eloisammaksi. Menen takapihan kaivolle nostamaan vettä. Käännän vinssiä ja sen pyörät kirskuvat, mutta niistä lähtevä ääni kuulostaa erilaiselta kuin tavallisesti. Kurkistan kaivoon ja näen, että ämpärissä istuu valkoisiin vaatteisiin pukeutunut pitkätukkainen naisaave.

 

Vedän hänet ylös. Hänen märät hiuksensa peittävät hänen kasvonsa lähes kokonaan, joten hän katsoo minua vain yhdellä silmällä.

 

”Ning, tänä iltana on sadan aaveen paraati. Etkö aio mennä katsomaan sitä?”

”Minun pitää hakea vettä Xiaoqianin kylpyä varten”, vastaan. ”Menemme sen jälkeen.”

Hän silittää kasvojani hellästi ja sanoo: ”Oletpas sinä kiltti lapsi.”

 

Hänellä ei ole jalkoja, joten hän joutuu ryömimään pois. Kuulen puutarhan rapinaa ja kahinaa ympäriltäni. Kirkkaanvihreät virvatulet pyrähtelevät siellä täällä kuin levottomat tulikärpäset. Ilma on täynnä mädäntyneiden kukkien makeaa tuoksua.

 

Palaan pimeään huoneeseen ja kaadan veden seetripuiseen ammeeseen. Xiaoqing riisuutuu edessäni. Näen hänen alastoman vyötärönsä ja selkänsä, jossa on pienenpieneltä käärmeeltä näyttävä tummanpunainen viivakoodi. Valkoisena hohtavat valot virtaavat hänen ihollaan.

 

”Etkö tule kylpyyn kanssani?” hän kysyy minulta.

 

Pudistan päätäni, mutta en itsekään tiedä miksi. Xiaoqian huokaisee ja ojentaa kätensä vetääkseen minut luokseen. ”Tulepa.” En enää pudista päätäni.

 

Istumme yhdessä kylpyammeessa. Seetripuu tuoksuu todella hyvältä. Xiaoqian hieroo selkääni kylmillä käsillään ja hyräilee samalla hiljaa. Hänellä on erittäin kaunis ääni. Sanotaan, että kuka tahansa mies rakastuu häneen, jos kuulee hänen laulavan.

 

Rakastunko minäkin Xiaoqianiin, kun kasvan isoksi? mietin katsoessani pieniä käsiäni, joiden iho on rypistynyt kylvyssä ja näyttää nyt kostealta voimapaperilta.

 

Kylvyn jälkeen Xiaoqian kampaa hiukseni ja auttaa päälleni uuden paidan, jonka hän on ommellut minulle. Viimeiseksi hän pistää taskuuni ison kourallisen patinoituneita kuparikolikkoja.

 

”Pidä hauskaa”, hän sanoo. ”Muista olla syömättä liikaa, ettet saa vatsakipuja.”

 

Astuessani ulos näen lukemattomat katua valaisevat lyhdyt, jotka ovat niin kirkkaita, että kesäinen tähtitaivas kalpenee niiden rinnalla. Kaikenlaiset demonit, aaveet ja henget tulevat ulos rapistuneista taloista, seinänraoista, kaapeista, räystäiden alta ja kaivoista. He vaeltavat käsi kädessä ja rinta rinnan edestakaisin pitkää ja kapeaa katua, niin että se on täpötäynnä. Puristaudun heidän keskelleen ja katselen ympärilleni. Kaupoista ja kioskeista molemmin puolin katua leijuu ulos herkullisia tuoksuja, jotka kutittavat nenääni kuin perhoset. Minut nähdessään kauppaa tekevät aaveet viittovat kaikin voimin käsillään ja huutavat mainoslauseitaan.

 

”Ning, tule tänne! Täältä saa tulikuumia osmanthuskakkuja, suoraan pannulta!”3

”Sokerissa paistettuja kastanjoita! Tuoksuvia ja makeita kastanjoita!”

”Paistettuja riisipalloja! Herkullisia riisipalloja!”

”Ihmislihanyyttejä! Kaksi ihmislihanyyttiä yhdellä kuparikolikolla!”

”Ning, tule katsomaan, kuinka karkkimies puhalletaan! Hauskaa ja herkullista!”

 

Todellisuudessa nyyteissä ei ole yhtään ihmislihaa. Kyseessä on vain turistien houkuttelemiseen tarkoitettu vitsi.

 

Syön kaikkea mitä saan käsiini ja olen lopulta niin täysi, että joudun istumaan hetkeksi kadun reunalle levähtämään. Vastapäätä on korkea näyttämö, jota valaisee ihmisenkorkuinen valkea lyhty. Näyttämöllä on aaveita esittämässä kaikenlaisia varietee-näytöksiä: miekannielemistä, tulenpuhallusta, kaunottaren muuttumista luurangoksi. Minua nämä vanhat ohjelmanumerot kyllästyttävät. Todellinen näytös nähdään vasta myöhemmin.

 

Eräs keltaihoinen aave työntää naamioita täynnä olevan kärryn eteeni. ”Ning, valitse itsellesi naamio. Minulta löytyy kaikki: Tuonelan vartijat Härkäpää ja Hevosnaama; mustavalkoinen Wuchang, joka johdattaa kuolleiden sielut tuonpuoleiseen; asuroita, yakshoja, rakshasoja ja muita demoneja; sekä pahoja henkiä karkoittava Pixiu-hirviö ja Leigong, joka hallitsee ukkosta.”4

 

Harkittuani pitkään valitsen punatukkaisen ja sinisilmäisen rakshasa-naamion. Keltaihoinen aave ottaa kuparikolikkoni ja kiittelee minua ostoksestani, kumartaen niin, että hänen selkänsä taipuu kuin jousi.

 

Laitan naamion naamalleni ja kävelen hieman huojuen eteenpäin täyden vatsani kanssa. Yhtäkkiä alkaa kuulua kovaäänistä musiikkia ja kadun kaikki aaveet pysähtyvät. Käännyn katsomaan ja näen paraatirivistöjen lähestyvän. Niitä johtaa kaksikymmentä tuumankorkuista vihreisiin pukeutunutta sammakkoa, jotka lyövät gongeja ja symbaaleja, takovat pikkurumpuja, vinguttavat huqineja5 ja puhaltavat bambusta tehtyjä suu-urkuja. Sammakkojen perässä kulkee kaksikymmentä mustiin pukeutunutta tuhatjalkaisdemonia, jotka tanssivat ja kantavat värikkäitä lyhtyjä. Sitten tulee kaksikymmentä keltaisiin pukeutunutta käärmedemonia, jotka heittävät ilmaan kirjavasta paperista tehtyjä kukkia. En vielä pysty näkemään heidän jälkeensä tulevia rivistöjä.

 

Keskimmäisenä paraatissa marssii kaksi valkoisiin pukeutunutta, kolmikerroksisen talon korkuista kyklooppia, jotka kannattelevat pientä kantotuolia. Xiaoqianin laulu vyöryy sen sisältä, aivan kuin taivaan tähdet putoaisivat yksitellen päähäni.

 

Yötaivasta valaisevat kaikenväriset ilotulitteet: verenpunaiset, himmeänvihreät, samean purppuraiset ja kultaisena hohtavat. Kallistan päätäni katsoakseni niitä ja tunnen oloni niin kevyeksi, että voisin itsekin leijua taivaalle.

 

Kadun kaikki aaveet ja demonit seuraavat paraatia laulaen ja tanssien sen edetessä hitaasti lännestä itään. Aavekadun itäpäässä on ikivanha osmanthuspuu, jonka runko on niin paksu, että kolme miestä kädet levitettyinä yltäisivät vain hädin tuskin sen ympäri. Puussa on parvi variksia, joista jokainen osaa puhua ihmiskieltä. Ne kutsuvat puuta Vanhaksi aaveeksi ja sanovat sen hallitsevan koko katua. Se, joka miellyttää puuta, menestyy, ja se, joka ei toimi puun tahdon mukaan, kohtaa epäonnea.

 

Minä kuitenkin tiedän, että tänä iltana paraati ei pääse Vanhalle aaveelle asti.

 

Paraatin ollessa puolivälissä katua maa alkaa järistä ja sitä päällystävät liuskekivet murtuvat palasiksi. Aukoista ryömii ylös valtavia luita, joista kukin on yhtä paksu kuin Lanruo-temppeliä kannattavat pylväät. Ne kasautuvat pikkuhiljaa yhteen muodostaen jättimäisen luurangon, joka kiiltää valkoisen posliinin lailla kuunvalossa. Musta muta pursuaa sen jalkojen alta kuin suihkulähteestä ja muuttuu luurankoa kiivetessään sen lihaksi ja vereksi. Viimein sen paikalla seisoo pikimusta yaksha, jonka valtava sarvi näyttää lävistävän yötaivaan.

 

Valkoisiin pukeutuneet kykloopit eivät yllä sitä edes sen pohkeisiin asti.

 

Musta yaksha kääntää valtavaa päätään ja katselee ympärilleen. Tämä on osa karnevaalin ohjelmaa: sen pitää napata itselleen elävä ihminen turistien joukosta. Jos turisteja ei ole, se joutuu palaamaan pettyneenä maan alle uinumaan ja odottamaan seuraavaa tilaisuutta.

 

Se kääntyy hitaasti, kunnes on kasvokkain minun kanssani. Otan naamion kasvoiltani ja heitän sen pois, jolloin yaksha naulitsee minut katseellaan. Sen syvänpunaiset silmät ovat kuin hehkuvat hiilet.

 

Xiaoqian nojautuu puoliksi ulos kantotuolista ja kirkaisee: ”Ning, juokse!” Öinen tuuli nostaa hänen hameensa helmoja ja saa ne näyttämään kerros kerrokselta avautuvilta tummanpurppuraisilta terälehdiltä. Hänen kasvonsa ovat kuin kaiverrettua jadea, jolla virtaa oranssia valoa.

 

Käännyn ja nelistän karkuun. Kuulen takaani yakshan raskaat juoksuaskeleet, jotka järisyttävät koko katua ja saavat talojen kattotiilet putoamaan kuin kypsät hedelmät. Juoksen tuulen lailla, paljaat jalat läpsien liuskekiviä vasten: pat, pat, pat. Valtavien askelten ääni seuraa koko ajan perässäni. Muutama vuosi sitten kaivoin kulhon kokoisen luun salaa maasta ja piilotin sen sänkyni alle. Luu on varmaan osa yakshan kantapäätä, minkä takia se ei pysty tavoittamaan minua.

 

Aaveet tekevät minulle tilaa ja huutavat kuorossa: ”Juokse, Ning, juokse!” Näen heidän innostuneet ilmeensä, jotka leviävät heidän kasvoilleen kuin yötaivaalla räjähtävät ilotulitteet. Sydämeni hakkaa rinnassani: thump, thump, thump. Täpötäydellä Aavekadulla se on ainoa elävän ihmisen sydän.

 

Juoksen Lanruo-temppeliä kohti. Olen turvassa, jos vain pääsen Yan Chixian luokse ennen kuin yaksha saa minut kiinni. Sekin kuuluu pelin sääntöihin. Joka karnevaalin aikaan hän sonnustautuu parhaimpiinsa ja istuu portailla hallin edessä odottamassa minua.

 

Juoksen lähemmäksi ja huudan: ”Apua! Oi jalo soturi, pelasta minut!”

 

Yan Chixia päästää pitkän huudon ja hyppää korkean muurin yli kadun puolelle. Vasemmassa kädessään hänellä on taolainen talismaani, jossa on punaisia merkkejä keltaisella pohjalla; oikealla hän vetää selästään miekkansa Demonintappajan.

 

”Röyhkeä demoni!” hän huutaa äänellä, joka kantaa yötaivaalle asti. ”Ettäs kehtaat vahingoittaa viattomia ihmisiä! Minä, Yan Chixia, toteutan tänään taivaallista oikeutta!”

 

Tänä iltana hän on kuitenkin unohtanut kartiomaisen bambuhattunsa, joten hänen kananmunaa muistuttava päänsä muutamine jäljellä olevine hiussuortuvineen on kaikkien nähtävillä kadun lyhtyjen valossa. Tämä näky on niin suuressa ristiriidassa hänen vakavan ilmeensä kanssa, että alan ulvoa naurusta. Lopulta en saa enää vedettyä henkeä ja kaadun vasten kadun kylmiä liuskekiviä.

 

Tämä hetki on mieleenpainuvin muistoni koko kesältä.

 

 

Keskisyksy, kylmän kasteen aika

 

Taivaalla leijuu ohut pilvikerros, joka piilottaa täysikuun. Olen kyykistynyt Lanruo-temppelin lootuslammen äärelle. En näe muuta kuin kuihtuneiden lootuksenlehtien varjoja, jotka huojuvat tuulessa.

 

Yö on yhtä viileä kuin lammen vesi. Ruohikossa hyönteiset laulavat lakkaamatta.

 

Kasvimaan munakoisot ja tarhapavut ovat jo kypsiä. Ne tuoksuvat niin hyvältä, että minun on vaikea vastustaa houkutusta. En halua muuta kuin napata niistä yön turvin muutaman itselleni. Yan Chixia on oikeassa siitä, että minun on täytynyt kuolla nälkään edellisessä elämässäni.

 

Vaikka odotan pitkään, en kuitenkaan kuule Yan Chixian ukkosmaista kuorsausta. Sen sijaan kuulen keveiden askelten kulkevan ruohikon poikki ja viimein pysähtyvän hänen mökkinsä edessä. Ovi avautuu ja tulija astuu sisälle. Hetken päästä pimeästä huoneesta kuuluu, kuinka mies ja nainen puhuvat keskenään – Yan Chixia ja Xiaoqian.

 

Xiaoqian: ”Miksi pyysit minut tänne?”

Yan Chixia: ”Tiedät kyllä, miksi.”

Xiaoqian: ”En voi vielä lähteä kanssasi.”

Yan: ”Miten niin? Emmekö me jo todenneet, että meidän täytyy lähteä?”

Xiaoqian: ”Odotetaan vielä pari vuotta. Ning on vielä niin pieni.”

”Ning, Ning! Aina vaan Ning!” Yan Chixia korottaa ääntään. ”Sinä olet tainnut olla aaveena liian kauan.”

 

Xiaoqian kuulostaa surkealta. ”Olen kasvattanut Ningiä kaikki nämä vuodet. En voi vain yhtäkkiä jättää häntä.”

”Sinä sanot aina, että Ning on liian pieni ja pyydät minua odottamaan”, Yan Chixia sanoo vihoissaan. ”Muistatko, kuinka kauan se odotus on jo kestänyt?”

”En muista”, Xiaoqian mutisee.

 

”Miten niin et muista? Sinähän ompelet hänelle kerran vuodessa uudet vaatteet.” Yan Chixia naurahtaa katkerana. ”Minä kyllä muistan. Puutarhan kasvikset kypsyvät joka vuosi. Olen hoitanut niitä jo viidentoista vuoden ajan. Viisitoista vuotta! Mutta onko Ningin ulkonäkö muuttunut yhtään sen jälkeen, kun hän täytti seitsemän? Luuletko yhä, että hän on elävä ihminen?”

 

Xiaoqian on hetken hiljaa. Sitten kuulen, kuinka hän alkaa nyyhkyttää.

Yan Chixia huokaa. ”Älä enää valehtele itsellesi. Hän on samanlainen kuin me, pelkkä leikkikalu. Ei hän ole sinun murehtimisesi arvoinen.”

Xiaoqian vain jatkaa itkuaan, kuulostaen vielä surullisemmalta.

Yan Chixia huokaisee uudestaan. ”Jos olisin tiennyt aikaisemmin, en olisi koskaan tuonut häntä kotiin.”

”Jos lähtisimme Aavekadulta, mihin me voisimme mennä?” Xiaoqian kuiskaa kyyneltensä läpi.

Yan Chixia vaikenee.

 

Yhtäkkiä en enää kestä kuunnella Xiaoqianin itkua, joten hiivin vaivihkaa pois ja ryömin ulos puutarhan muurissa olevasta kolosta.

 

Kevyt pilvikerros alkaa hälvetä. Kylmä kuunvalo läikkyy kadun liuskekiville ja jähmettyy kimaltaviksi kastepisaroiksi. Hytisen päästä varpaisiin paljaiden jalkojeni talloessa katua. Muutama Aavekadun kojuista on vielä auki ja niiden pitäjät tervehtivät minua innokkaina, kaupitellen uunituoreita mungopapukeksejä ja osmanthuskakkuja. En kuitenkaan enää halua heidän leivonnaisiaan. Mitä väliä minulla on? Olen aivan kuin he, tai ehkä jopa jotain vähemmän.

 

Jokainen aave on joskus ollut ihminen. Jokaisessa keinotekoisessa kehossa elää aito sielu. Minä olen kuitenkin kokonaan jäljitelmää, olen ollut aina syntymästäni tähän päivään saakka. Jokaisella aaveella on tarinoita elämästään, mutta minulla ei. Jokaisella aaveella on joskus ollut vanhemmat ja perhe, jota he rakastavat ja muistavat, mutta minulla ei.

 

Xiaoqian sanoi kerran, että Aavekadun alamäki johtui siitä, että ihmiset olivat keksineet trendikkäämpiä ja mielenkiintoisempia leikkikaluja. Ehkä minä olen yksi niistä leikkikaluista – tehty huipputekniikalla, niin että minua voisi luulla aidoksi. Osaan itkeä, osaan nauraa, osaan syödä, paskantaa ja kusta, osaan kaatua, tuntea kipua, vuotaa verta, kuulla oman sydämeni sykkeen, kasvaa vauvasta hitaasti isommaksi – mutta en seitsenvuotiasta vanhemmaksi. En voi koskaan olla aikuinen.

 

Aavekadun asukkaat ovat turistien leikkikaluja, mutta minusta tuli kuitenkin Xiaoqianin leikkikalu.

 

Se, että teeskentelee väärennetyn olevan aitoa, saa vain aidon vaikuttamaan väärennetyltä.

 

Kävelen hitaasti katua itään, kunnes saavun Vanhaksi aaveeksi kutsutun osmanthuspuun luokse. Sen kukkien makea ja viileä tuoksu leviää sumuiseen yöhön. Yhtäkkiä haluan kiivetä puuhun, jotta kukaan ei voisi löytää minua. Vanha aave laskee oksiaan auttaakseen minua kipuamaan ylös.

Istuessani tiheän lehdistön keskellä tunnen oloni rauhallisemmaksi. Pikimustat varikset asettuvat ympärilleni, lasisilmät hehkuen punaisina yön pimeydessä. ”Ning, miksi istuksit näin kauniina iltana täällä etkä ole pihistämässä vihanneksia Lanruo-temppelillä?” yksi niistä kysyy.

 

Tiedän, että kysymys on retorinen. Vanha aave hallitsee koko Aavekatua, ja varikset ovat sen silmiä ja korvia.

 

”Miten voin tietää varmasti, olenko elävä ihminen?” kysyn.

”Voit katkaista kaulasi”, varis vastaa. ”Elävä ihminen kuolee, jos siltä katkaisee kaulan, mutta aave ei.”

”Mutta mitäs sitten, jos kuolen katkaistuani kaulani?”

 

Varikset nauraa räkättävät. Kaksi niistä lentää alas, kumpikin kantaen nokassaan vanhaa pronssipeiliä. Toinen laskeutuu eteeni ja toinen taakseni. Lehtien läpi tihkuvan kuunvalon avulla näen vihdoin heijastukseni peilissä: pienet kasvot, musta tukka ja ohut kaula. Nostan tukkaani ja näen tummanpunaisen viivakoodin. Se näyttää pienenpieneltä käärmeeltä.

 

Muistan, että Xiaoqianilla on samanlainen viivakoodi selässään. Muistan kuuman kesäyön, jona hän hieroi selkääni kylmillä käsillään. Muistelen ja muistelen, kunnes yhtäkkiä kyyneleet alkavat tippua silmistäni.

 

 

Talvipäivänseisaus

 

Tämä talvi on ollut sekä poutainen että kylmä, mutta kaukaa kuuluu usein ukkosen jyrinää.

 

Xiaoqianin mukaan se on Suuri rajuilma, joka saapuu kerran tuhannessa vuodessa.

 

Suuri rajuilma rankaisee aaveita ja demoneja. Ne, jotka välttyvät siltä, saavat elää seuraavat tuhat vuotta; ne, jotka eivät välty, se polttaa tuhkaksi.

 

Tiedän hyvin, että ei olemassa mitään Suurta rajuilmaa. Xiaoqian on ollut aave niin pitkään, että hän on jo hieman sekaisin. Hän pitää minusta kiinni kylmillä käsillään, kasvot valkoisina kuin paperi, ja kertoo, että välttyäkseen rajuilmalta aaveen on löydettävä hyveellinen ihminen ja pysyttävä tämän vierellä. Näin ukkosenjumala Leigong ei iske aavetta, aivan kuin ihminen ei heittäisi kivellä hiirtä, joka istuu arvokkaan maljakon lähellä.

 

Xiaoqianin pelon takia lähtöni viivästyy. Olen jo pakannut matkatavarani: pari pihistettyä perunaa ja muutama vanha vaate. Kehoni ei enää kasva, joten en tarvitse sen enempää vaatteita. En myöskään ota Xiaoqianin antamia kuparikolikoita. Ehkä niitä ei käytetä ulkomaailmassa.

 

Haluan lähteä Aavekadulta, ihan sama minne. Haluan vain nähdä, mitä muualla on.

Haluan tietää, miten oikeat ihmiset elävät.

En kuitenkaan pysty lähtemään.

 

Talvipäivänseisauksen aamuna sataa lunta pieninä valkoisina hiutaleina, jotka ovat kuin hienonhienoa sahanpurua. Ne sulavat heti pudottuaan maahan, joten keskipäivään mennessä lunta on kertynyt vain ohut kerros.

 

Kävelen tylsistyneenä autiota katua pitkin. Aikaisempina vuosina menin tähän aikaan aina Lanruo-temppelille hakemaan Yan Chixiaa. Löimme lammen ohueen jäähän aukon, jonka läpi ongimme kotitekoisilla vavoilla. Talvella monneilla on paksu rasvakerros ja ne maistuvat herkulliselta valkosipulin kanssa paistettuna.

 

En kuitenkaan ole nähnyt Yan Chixiaa pitkään aikaan. Mietin, ovatko hänen hiuksensa ja partansa kasvaneet hieman pidemmiksi.

 

Ukkonen jyrisee edelleen, välillä kaukana ja välillä lähellä, mikä saa korvani humisemaan. Kävelen Vanhalle aaveelle ja kiipeän sen oksille istumaan. Lumihiutaleet satavat kahisten alas, mutta yksikään niistä ei osu minuun. Ympärilläni on rauhallista ja lämmintä. Käperryn pieneksi ja nukahdan linnun lailla pää olkapäätäni vasten.

 

Unessani näen Aavekadun muuttuvan pitkäksi, ohueksi käärmeeksi. Vanha aave on sen pää ja Lanruo-temppeli sen häntä. Käärmeen suomut ovat hohtavia liuskekiviä, ja jokaiseen niistä on piirretty pienenpienet aaveen kasvot, herkät ja kauniit.

 

Mutta käärme vääntelehtii ja rimpuilee tauotta, kuin hirveissä tuskissa. Katson tarkemmin ja näen, että parvi termiittejä ja hämähäkkejä jäytää sen häntää. Niistä lähtee samanlainen ääni kuin mulperipuun lehtiä jyrsivistä silkkiäistoukista. Ne repivät käärmeen suomuja yksitellen irti terävillä leuoillaan ja kynsillään päästäkseen käsiksi alla olevaan lihaan. Indigonsininen käärme taistelee ääneti vastaan, mutta vähä vähältä se katoaa hyönteisten kitoihin. Kun sen ruumis on melkein kokonaan syöty, se päästää lopulta surullisen, vihlovan huudon, ja kääntää hylätyn päänsä katsomaan minua.

 

Näen, että sillä on Xiaoqianin kasvot.

 

Kylmä tuuli rapisuttaa lehtiä kun herään. Ympärilläni on liian hiljaista. Varikset ovat kadonneet ties minne, paitsi yksi erittäin vanha ja ruma. Se nukkuu kyyryssä sylissäni nokka riippuen kuin pitkät viikset.

 

Ravistelen variksen hereille kuin henkeni riippuisi siitä. Se avaa kaksi särkynyttä lasisilmäänsä ja sanoo käheällä äänellään: ”Ning, mitä sinä täällä vielä teet?”

”Missä minun pitäisi olla?” vastaan.

”Missä vaan”, se sanoo. ”Aavekatu on mennyttä. Me olemme kaikki mennyttä.”

 

Pistän pääni ulos lehtien lomasta. Näen, kuinka parvi variksia kiertää Lanruo-temppeliä lyijynharmaalla taivaalla, raakkuen tauotta. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt mitään vastaavaa.

 

Hyppään alas puusta ja alan juosta niin lujaa kuin pystyn. Juostessani kapeaa katua ohitan pilkkopimeitä oviaukkoja ja ikkunoita. Monet aaveista ovat heränneet varisten metelöintiin, mutta eivät uskalla tulla ulos vaan ainoastaan kurkistelevat ovenraoista, kuin talojen alle talveksi piiloutuneet kaskaat.

 

Lanruo-temppelin rapistuneet muurit on jo kaadettu. Useita valtavia teräshämähäkkejä on kiivennyt pääsalin katolle, jossa ne repivät tummanpunaisia kattotiiliä ja kaiverruksin koristeltuja parruja yksitellen irti ja heittävät niitä alas lumihankeen. Niillä on litteät ruumiit, sinistä valoa hohtavat silmät ja terävät leuat, rumat kuin mitkä. Niiden sisältä kuuluu ukkosenjyrinää muistuttava ääni.

 

Varikset räpyttelevät ylös ja alas niiden ympärillä, napaten kattotiiliä maasta ja pommittaen niillä hämähäkkejä. Tiilet ovat kuitenkin liian heiveröisiä pysäyttämään näitä olentoja. Tiilenpalojen osuessa hämähäkkien teräspanssariin niistä lähtee heikkoja, onttoja ääniä.

 

Puutarha on tallottu hajalle, jolloin lumen alta on paljastunut mustaa maata ja kalmankalpeita juuria. Näen munkin ruosteentahriman käsivarren sojottavan raunioiden keskeltä.

 

Juoksen pihaan, huutaen Yan Chixian nimeä. Hän kuulee ääneeni ja astuu hitaasti ulos mökistään. Hänellä on päällään sama demonintappajan sotisopa kuin aikaisemmin: bambuhattu päässä, miekka kädessä. Haluan huutaa, kannustaa häntä taistelemaan hämähäkkejä vastaan, mutta en saa sanoja ulos. Ne tarttuvat kurkkuuni kuin happamat, kitkerät makeiset.

 

Yan Chixia katsoo minua surullisin silmin, kävelee lähemmäs ja tarttuu minua käsistä. Hänen kätensä ovat yhtä jääkylmät kuin Xiaoqianin.

 

Seisomme rinnakkain ja katselemme, kuinka loistelias pääsali tuhoutuu vähä vähältä, romahtaa, muuttuu kasaksi tiiliä, mutapaakkuja ja hirsiä.

 

Ne ovat repineet alas koko temppelin: muurit, pääsalin, puutarhan, lootuslammen, bambulehdon ja Yan Chixian mökin. Jäljellä on vain mutaiset rauniot. Hämähäkit kuitenkin jatkavat kohti Aavekatua, kaivautuvat liuskekivistä tehtyyn kiveykseen ja kaatavat ränsistyneet talot kumoon, hätistäen ulos niiden sisällä olevat aaveet. Aaveet huutavat ja vaikeroivat paetessaan, ja alkavat hiljalleen palaa heikossa auringonvalossa. Liekkejä ei näy, mutta vähä vähältä niiden iho tummuu ja alkaa irtoilla. Samalla siitä lähtee pistävä palaneen haju.

 

Kaadun lumihankeen. Savun haju saa minut yökkäämään. Oksennusten välissä ulvon täyttä kurkkua.

 

Tällainen siis on Aavekadun kohtalo.

 

Tunnistamattomiksi kärventyneet aaveet vaikeroivat, juoksevat ja rimpuilevat, jättäen lumeen jälkiä, jotka näyttävät sotkuiselta käsinkirjoitukselta. Ajattelen yhtäkkiä Xiaoqiania ja alan taas juosta niin lujaa kuin pystyn.

 

Xiaoqian istuu yhä pimeässä huoneessa, laulaen ja kammaten hiuksiaan. Hänen laulunsa aaltoilee hämähäkkien jyrinän välissä, niin rauhallinen ja kuulas, kuin kuutamon valaisema unimaailma. Hänen kehostaan huokuu kerros kerrokselta lukemattomien kukkien ja yrttien tuoksu, joka jää viipyilemään ilmaan. Hänen hiuksensa lepattavat ilmassa kuin liekit. Seison kuuntelemassa hänen lauluaan silmät kyynelehtien, kunnes koko talo alkaa huojua.

 

Katolta kuuluu melua: teräksen kalsketta, yhteentörmäyksiä, askeleita, Yan Chixian huutoa. Kattotiilet rysähtelevät alas, päästäen sisään kirkasta valoa ja sen hopeisiksi värjäämiä lumihiutaleita. Tönäisen Xiaoqianin pimeään nurkkaan ja juoksen ulos, jossa näen Yan Chixian seisovan katolla miekka kädessään. Kylmä tuuli pingottaa hänen kaapunsa kireäksi kuin harmaan lipun.

 

Hän hyppää hämähäkin selkään ja survoo miekkansa sen silmään. Hämähäkki rimpuilee hetken ja heittää hänet selästään. Se ojentaa terävät kyntensä, nappaa hänet leukoihinsa ja jauhaa kuin pureskelisi säilöttyjä vihanneksia, kunnes Yan Chixian palaset putoavat kolisten kattotiilille. Lopulta hänen sileä päänsä vierii kattoa alas ja putoaa jalkojeni juureen kuin kovaksikeitetty muna.

 

Poimin hänen päänsä. Hän katsoo minua kuolleilla silmillään. Niissä ei ole kyyneleitä, vain vihaa

ja katkeruutta. Sitten hän sulkee vaivoin silmänsä, ikään kuin ei enää kestäisi katsoa tätä kaikkea.

 

Hämähäkki jauhaa Yan Chixian ruumista, kunnes jäljellä on vain kasa romumetallia. Sitten se hyppää alas katolta ja ryömii rymisten minua kohti. Sen silmät hohtavat sameansinistä valoa.

 

Xiaoqian syöksyy eteenpäin ja tarttuu minua vyötäröstä kylmillä käsillään, vetäen minua taaksepäin. Työnnän hänet takaisin sisälle, poimin Yan Chixian miekan ja syöksyn hämähäkkiä kohti.

 

Teräksen kylmä valo välähtää silmissäni. Pääni tömähtää liuskekiviin. Verta läikkyy kaikkialle.

 

Maailma on nyt vinossa: vino taivas, vino katu, vinottain leijuvat lumihiutaleet. Käytän kaikki voimani kääntääkseni silmiäni ja näen, kuinka hämähäkki pureksii ruumistani. Tummanpunaista verta pulppuavaa sen leuoista ja luo täpliä lumihankeen.

 

Se jauhaa ja jauhaa, kunnes yhtäkkiä se lakkaa liikkumasta ja sameansininen valo sen silmissä sammuu.

 

Aivan kuin ne olisivat saaneet jonkin äänettömän signaalin, kaikki muutkin hämähäkit pysähtyvät ja vaipuvat kuolemankaltaiseen hiljaisuuteen. Tuuli laantuu ja lumihiutaleet tippuvat vaitonaisina niiden päälle.

 

Mieleni tekee nauraa, mutta en saa päästettyä ääntäkään. Pääni on nyt irti ruumiistani enkä pysty vetämään henkeä, joten avaan huuliani ja annan vääristyneen hymyn jäädä kasvoilleni.

 

Myös hämähäkit luulivat minua eläväksi ihmiseksi, minun kehoani kuolevaiseksi lihaksi ja vereksi. Ne eivät kuitenkaan saa vahingoittaa eläviä. Jos ne niin tekevät, niiden on tuhottava itsensä. Sekin on yksi pelin säännöistä. Kukaan ei voi rikkoa niitä, oli sitten aave tai hämähäkki.

 

En vain ollut odottanut, että nämä ötökät olisivat niin tyhmiä. Niitä on vielä helpompi huijata kuin aaveita.

 

Silmissäni alkaa sumeta, kuin harmaalta taivaalta laskeutuisi harso peittämään kasvojani. Muistan varisten sanat. Ne olivat siis oikeassa: jos joltakulta katkaisee kaulan, hän kuolee.

 

Olen kasvanut tällä kadulla, juossut tätä katua pitkin. Nyt viimein myös kuolen tällä kadulla, aivan kuin aito, elävä ihminen.

 

Pari kalpeita, kylmiä käsiä ojentuu silittämään kasvojani.

 

Tuuli puhaltaa. Se huiskii kasvojani vaaleanpunaisilla lumihiutaleilla. Tiedän kuitenkin, että ne eivät ole lunta. Ne ovat Xiaoqianin kyyneleitä.

 

 

Käännös: Cui Ke, Leng Yuhan ja Eero Suoranta

• 1.   Lanruo tulee sanskriitin ”metsää” tarkoittavasta sanasta ja on Kiinassa yleinen elementti buddhalaisten temppelin nimissä. Samanniminen temppeli esiintyy muun muassa Pu Songlingin (1640–1715) novellikokoelmassa Liaozhai zhiyi ja siihen perustuvassa elokuvassa Aavesoturi (1987).
• 2.  Filosofiaa ja valtiomiestaitoa käsittelevä teos, joka on peräisin 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua.
• 3. Osmanthus-kukan terälehdillä maustettu hyytelömäinen leivonnainen.
• 4. Härkäpään ja Hevosnaaman kiinankielinen nimi (niutou mamian) tarkoittaa paitsi buddhalaisen Tuonelan herran (Yanwang, sanskriitiksi Yama) palvelijoita, myös petollisia ihmisiä. Wuchang tarkoittaa kirjaimellisesti ”pysymättömyyttä”; joissain kertomuksisssa kuolleiden sieluja kerää kaksi erillistä olentoa, musta ja valkoinen Wuchang. Asurat, yakshat ja rakshasat ovat kaikki enemmän tai vähemmän pahantahtoisia olentoja, joiden alkuperä on intialaisessa mytologiassa. Hyvän onnen tuojana tunnetulla Pixiulla on lohikäärmeen pää, leijonan ruumis ja usein myös linnun siivet. Leigong eli Ukkosen herra paitsi synnyttää ukonilmoja, myös rankaisee pahantekijöitä.
• 5.  Kiinalainen jousisoitinperhe, johon kuuluu useita erikokoisia soittimia.