Ei itsestä, vaan itsen lävitse

Innostus ja ahdistus valtaavat, kun näkee näyttelyn ensi kertaa. Kuvataidekriitikot keskustelevat kritiikin teon kokemuksellisuudesta.

 

Sanna Lipponen: Jos minun pitäisi kuvailla kuvataidekritiikin kirjoittamista jollekulle, joka ei ole koskaan edes ajatellut sellaisen kirjoittamista, voisin esitellä sitä kehräysharrastukseni kautta. Taidenäyttely on kuin eläin, joka on kerittävä mahdollisimman tarkasti. Kaikki talteen poimittu aines täytyy esivalmistella eli karstaamisen tavoin väännellä ja käännellä järjestykseen ensin mielessä ja sitten muistiinpanoissa. Varsinainen kirjoitustyö lähestyy jo itse kehräämistä, johon on keskityttävä ja paneuduttava. Materiaalia on käsiteltävä huolella ja kuitenkin uskallettava venyttää sitä tarpeeksi. Jos materiaalia venyttää liian pitkälle tai sitä on liian vähän, lanka katkeaa. Lopputuloksena syntyvän villapaidan voi pukea ylleen, mutta se ei enää muistuta eläimen turkkia.

 

Saara Karhunen: En ole koskaan kehrännyt, mutta kirjoittajana tunnistan tuon! Minusta on aina kiinnostavaa kuulla muiden kirjoitusprosesseista. Yleensä sitä lukee valmiin, julkaistun arvion. Kriitikko on käynyt katsomassa näyttelyn ja sitten kirjoittanut siitä, mutta mitä kaikkea niiden välissä tapahtuu? Miten visuaalinen kokemus kääntyy sanoiksi? Yksityiskohdatkin ovat merkityksellisiä, kuten se, miten kriitikot kirjoittavat muistiinpanojaan. Se, että näin muistiinpanosi puhelimesi muistiossa, tekee kirjoitusprosessia näkyväksi ja innostaa oman kirjoittamisen reflektoimiseen.

 

SL: Arviota varten tehdyn työn avaaminen kritiikin lukijalle on tärkeää. Se voi purkaa mielikuvaa kriitikosta asiantuntijamonoliittina paljastamalla, että vaivattomasti etenevää tekstiä on työstetty paljon. Ajatukset sen taustalla eivät vain juolahda kirkkaina mieleen. Kritiikin laajempi ymmärtäminen saattaa lähentää kirjoittajaa ja lukijaa.

 

 

Valinnoilla on merkitystä

 

SK: Kuvataidekentällä pelkällä päätöksellä kirjoittaa tietystä näyttelystä voi olla suuri merkitys. Se voi ratkaista, minkä verran näyttely tai teos saa huomiota, ja on keskeinen osa kriitikon valtaa. Siksi haluan avata noiden valintojen taustoja. Olen saattanut seurata taiteilijan tuotantoa ja koen että haluaisin ja voisin kirjoittaa hänen teoksistaan. Tai valitsen jonkun itselleni vieraamman taiteilijan, jonka teokset kiinnostavat minua.

 

SL: Minäkin seuraan tiettyjen taiteilijoiden uraa ja kirjoitan mielelläni heidän näyttelyistään. Toisaalta kiinnostun myös uudesta ja silloin kiinnitän huomiota esimerkiksi näyttelyiden teemoihin. Teen valintoja intuitiivisestikin, ja joskus syyni ovat käytännöllisiä ja arkisia. Joku näyttely voi jäädä pois siksi, että en ehdi kirjoittaa siitä tai vaikka siksi, että olen kirjoittanut vasta muista saman gallerian näyttelyistä.

 

SK: On hurjaa, että kriitikon olosuhteilla ja mieltymyksiin perustuvilla valinnoilla saattaa olla paljon merkitystä taiteilijalle, jonka teoksista kirjoitetaan. Se vaikuttaa myös taidetta seuraavaan yleisöön, eli kritiikin lukijoihin. Kritiikin moninaisuuden kannalta on tärkeää, että kritiikkien joukossa on sekä intuitiivisesti itse valituista näyttelyistä kirjoitettuja että niitä, jotka toimitus on tilannut.

 

Kirjoittamalla oivalluksia kohti

 

SK: Teoksen äärellä saattaa ajatella, että ”tästä täytyy kirjoittaa”. Se voi tuottaa paineita ensikohtaamiseen taiteen kanssa: kokemuksen sanallistaminen tulee mukaan kuvioon liian varhain. Toisaalta silloin katson teoksia tarkkaan. Hahmotan tehtäväni suhteessa sekä taiteilijaan ja lukijaan että koko alaan.

 

SL: Kun katselen näyttelyä ensimmäistä kertaa, olen usein sekä innostunut että ahdistunut. Monesti tuntuu, että jokin haraa vastaan. En ymmärrä näkemääni enkä todellakaan tiedä, mitä sanottavaa minulla voisi olla. Yritän kääntää haasteen positiiviseksi, etsiä ja painaa mieleeni tai kirjata puhelimen muistiinpanoihin vihjeitä siitä, mistä voisi olla kyse: mistä tämä installaatio koostuu, mitä tässä videoteoksessa tapahtuu tai millainen taiteilijan maalausjälki on? Ensiksi tartun yksityiskohtiin. Niistä saa otteen ja niitä pitkin voi kurottaa pidemmälle, lähteä kiipeämään.

 

SK: Teen usein muistiinpanoja jo näyttelyssä. Ne eivät välttämättä ole kovin koherentteja,vaan vaikutelmia, jotain mihin tarttua – nimenomaan sellaisia kädensijoja. Esimerkiksi Corinna Helenelundin Sinnessä nähdystä punasävyisestä näyttelystä kirjoittaessani kokosin ensin itselleni punaisen eri sävyjen nimiä. Tiedän jo, että sanallistamisen paine häipyy lopulta ja teos antaa jotain, mihin voin tarttua. Ensimmäisistä vaikutelmista ja sanoista kasvaa ajatuskulkuja ja kokonaisia lauseita, kappaleita.

 

SL: Alku on haastava. Se vaatii sitoutumista, koska en haltioidu juuri ikinä välittömästi. Pikemminkin haluan ihmetellä mitä edessäni oikein on. Ajattelulle on annettava tilaa ja luotettava siihen, että oivallukset tulevat kirjoittamalla niitä kohti.

 

SK: Minullekin on tärkeää, että voin kirjoittaa ajan kanssa: haluan varjella ajattelun ja kirjoittamisen hitautta.

 

SL: Minulle tarvitsemani aika on hyvin suhteellista. Voin kirjoittaa näyttelyistä arvion vaikka seuraavaksi päiväksi. Tämä  kuulostaa ehkä hassulta, mutta minusta keskittyminen ja sitoutuminen ajatustyöhön liikkuvat ikään kuin toisessa aika-avaruudessa.

 

SK: Yritän säilyttää muistikuvan teosten äärellä olemisesta, vaikka olen jo siirtynyt koneen ääreen. Liikun mielessäni näyttelyssä, vaikka olen word-dokumentissa sanojen, lauseenpuolikkaiden ja kappaleiden kanssa. Työskentelen mieluummin näyttelykäynnillä syntyneiden muistikuvien kuin vaikkapa kännykällä ottamieni kuvien varassa, mielikuvien vääristymisen uhallakin.

 

 

Takkujen selvittelyä

 

SK: Minulle kirjoitusprosessin alkuvaihe on usein onnellinen ja nautinnollinen. Parasta on, kun kritiikkiä työstää huomaamattaan. Kadulla kävellessä voi tulla mieleen ajatus, joka ainakin sillä hetkellä tuntuu osuvalta. Päivätöistä kotiin palatessa odotan pääseväni takaisin tekstin luo.

 

SL: Vaikka kirjoittaminen on joskus kamalaa, se on kuitenkin minulle hirvittävän merkityksellistä. Tietenkään aina ei huvita ja innostus monesti lopahtaa varsinkin kun hajanaisista ajatuksista pitäisi työstää toimiva tekstikokonaisuus. Silloin kirjoittaminen alkaa tuntua urakalta, työltä. Vihaan sitä, että joudun kohtaamaan omat riittämättömyyden tunteeni. Silti se tuntuu kaiken vaivan arvoiselta.

 

SK: Kirjoitusprosessi on usein takkuinen. Jotkut kohdat eivät toimikaan ja siirrän niitä tekstitiedoston loppuun, josta tulee eräänlainen odotustila. Joskus joku alusta asti mukana ollut suosikki, vaikka verbaalinen nokkeluus tai vitsikäs tulkinta, joutuu odotustilan kautta kaatopaikalle.

 

SL: Joskus tekstin työstäminen on mekaanista muistiinpanojen siirtelyä paikasta toiseen, leikkaamista ja liimaamista, yritystä ja erehdystä. Ja ennen kuin teksti etenee, on vaikea tietää mikä on merkityksellistä. Siksi minäkin roikotan mukana epämääräisiä sanoja ja virkkeitä.

 

SK: Odotustilaan joutuneista kohdista on vaikea luopua ja on rasittavaa kun työ ei etene, mutta luopumalla saattaa päästä eroon pahoista maneereista. Tekstin rakenteen luominen on aina hankalaa, koska siinä käy ilmi, että sinänsä hyvät ajatukset ja huomiot eivät vielä riitä.

 

 

Henkilökohtaisuus ja kriitikon ego

 

SL: Tunnistan maneerikseni, että kirjoitan aluksi itseäni tolkuttoman paljon mukaan tekstiin. Siten avaan kokemusta teoksesta itselleni. Valmiiseen tekstiin tästä ei aina jää jälkiä, paitsi jos koen ajatusprosessin kuvaamisen perustelluksi. Silti parhaimmillaan valmiista arviosta välittyy henkilökohtaisuus. En tarkoita itsensä esille tuomista, sillä se voi olla turhaa ja jopa ärsyttävää, vaan sitä, että todella löytää uuden kulman teokseen. Silloin on ajateltava itsenäisesti ja jaettava henkilökohtaisia ajatuksia, paljastettava muille miten ajattelee.

 

SK: Minusta henkilökohtaisuus on pinnalla kritiikkikeskustelussa, Mutta ei niin, että keskuudessamme olisi näkyviä kriitikkopersoonia, joiden sanomiset kiinnostavat. Henkilökohtaisuutta pohditaan kokeilevastikin. Olet käsitellyt sitä EDIT-taidemediaan tekemässäsi itsereflektiivisessä Kritiikin anatomia -sarjassa ja niin tekee myös Matti Tuomelan kokeellisen esityskritiikin sarja Kritiikin Uutisissa, jossa hän käyttää kaunokirjallisia keinoja.

 

SL: Henkilökohtaisuus Kritiikin anatomiassa liittyy tarpeeseen tuoda esiin se, ettei kriitikko ole mikään Erehtymätön Asiantuntija vaan ihminen, jolla omat mieltymykset ja tausta. Kriitikkona menen näyttelyyn ennakko-odotuksien ja oman taustani kera. Minulla on oma osaamiseni sekä arvomaailmani. Tämä ulottuu tekstiin saakka: miksi yrittää häivyttää kirjoittaja, vaikka epämääräisillä passiivimuodoilla tai sanomalla ”katsoja” yksikön ensimmäisen sijaan?

 

SK: Olen kirjoittanut Mustekalan blogipalstalle joitakin omakohtaisia, esseetyyppisiä tekstejä työstä ja kirjoittamisesta. Tärkeä kimmoke omakohtaiseen kirjoittamiseen oli Tuomas Nevanlinnan kirjoittama Silja Hiidenheimon muistokirjoitus Helsingin Sanomissa (2015). Minua kosketti kuvaus Hiidenheimon intohimoisesta tavasta lukea ja työskennellä. Käytin sitä myös aineistona yhdessä tekstissäni. Henkilökohtaisuus on edellyttänyt oman itsen ja omien ajatusten pienuuden hyväksymistä, ja uskoa siihen että yksityisten kokemusteni kautta voin kertoa jotain lukijoitakin kiinnostavaa.

 

SL: Mainitsemasi Tuomelan sarja on hieno esimerkki kritiikin loputtomista mahdollisuuksista: miksi kritiikin pitäisi aina olla kiltisti ja tyylikkäästi tarkastelukohteensa ympärille kiertyvä, kun se voi jäsentyä esimerkiksi ruoansulatuksen kautta? Koin ahaa-elämyksen, kun jäsentelin arvioni Emma Ainalan Mikkelin taidemuseossa esillä olleesta Candy Crush Saga -näyttelystä sen nimessä olevan pelin avulla. Mietin, että saako näin tehdä, ja minulla oli hauskaa. Jenni Hiltusen Galerie Forsblomissa esillä olleen näyttelyn yhteydessä taas halusin jakaa ongelmallisia ennakko-asenteitani, sillä mielestäni ne olivat olennaisia näyttelyn kohtaamisen kannalta. On tosi tarpeellista pohtia, että milloin muoto tai itsensä esiin tuominen tekstissä antaa jotain uutta tai erityistä kritiikin lukukokemukseen ja tukee teoksen herättämiä ajatuksia ja milloin se taas on ylimääräistä hälyä teoksen tiellä. Kriitikon ego ei voi jyrätä tarkastelun kohdetta: ei pidä kirjoittaa itsestään vaan teoksesta itsensä lävitse.

 

SK: Itseni lävitse kirjoittaminen on minulle sitä, että kerron jonkin yksityisen kokemuksen ja laajennan siitä. Esseissä ja autofiktiossa yksityinen ja henkilökohtainen toimii keinona saada yhteys lukijaan. Itsen kautta kirjoittaminen ei ole aina minä-muotoista, vaan se voi olla paljon hienovaraisempaa. Ja vaikka kirjoittaa omalla äänellään, kertojanääni on tekstin keinovara.  Henkilökohtaisuus kritiikissä ei ole arvo sinänsä vaan siinä on aina läsnä narsistisuus ja pinnallisuuden riski.

 

SL: Teos tai näyttely on kritiikin keskiössä. Kriitikon on osattava tarkastella teoksen muotoa, kontekstualisoida sitä suhteessa muihin teoksiin tai ympäröivään maailmaan, käyttää mielikuvitustaan, arvottaa ja analysoida. Omissa teksteissäni painotus vaihtelee. Jokainen näyttely on yksilöllinen kokonaisuus, ja on mielekästä pohtia, millainen teksti palvelee sitä parhaiten. Paljon puhutaan kritiikin ammattimaisuudesta, mutta vain vähän siitä, miten ammattilaisarvio syntyy ja mitä se vaatii.

 

SK: Asiantuntijuus ulottuu myös oman kirjoitusprosessin tuntemukseen. Siinä toistuvat samat vaiheet: alun innostus, sitten takkuinen vaihe, jossa kirjoittaminen tuntuu työltä, jota haluaa vältellä. Tekstin valmistumisen tunnistaminen on myös tärkeää. Lopulta siihen tekee enää tuskin tarpeellisia muokkauksia, ja on aika lopettaa.

 

SL: Kun teksti on editointikierrosten jälkeen julkaisuvalmis, olen jo oikeastaan kyllästynyt siihen. Vaikka päästän tekstistä irti, on kiinnostavaa mitä sille tapahtuu julkaisun jälkeen. Ketkä sen lukevat? Ketkä jakavat sitä somessa? Yksittäisen arvion elinkaari ja merkitys ovat suhteellisia, sillä arviot hukkuvat nopeasti päivissä tai viimeistään viikossa, mutta taiteilijalle se voi jäädä mieleen pitkäksi aikaa. Mitä jos kritiikki on taiteilijan mielestä epäreilu tai laiskasti tehty? Painiskelen oman epävarmuuteni ja kriitikon vastuun kanssa kirjoittaessani, mutta varsinaisesti valtani ja vastuuni tulevat näkyviksi vasta tekstin julkaisun jälkeen.

 

 

 

Osasinko? Teinkö oikein?

 

SK: Eräs taiteilija kertoi miltä hänestä tuntuu näyttelyn jälkeen: on pistänyt hirveästi energiaansa teoksiin, ja sitten kun näyttely on esillä, se haihtuu ilmaan. Hän liitti tunteen muun muassa siihen, että paneutuneen kritiikin saaminen on harvinaista. Monet taiteilijat ja näyttelyiden järjestäjät joutuvat tyytymään puffiin – pääasia on tulla huomatuksi. Taiteilijan kuvaus on samaistuttava: jos kritiikki jää huomaamatta, tuntuu kuin kaikki työ haihtuisi ilmaan. Halu tulla huomatuksi yhdistää taiteilijaa ja taiteesta kirjoittajaa. Se liittyy ehkä työn yksinäisyyteen.

 

SL: Kritiikki on olennainen osa taidekentän toimintaa ja myös eräänlaista tunnustuksen kaipuun kehää. Taiteilija ja taiteen parissa työskentelevät ihmiset ja instituutiot toivovat, että heidän tekemänsä työ saa tunnistusta ja tunnustusta. Toivon, että tekstini löytävät lukijoita ja että taiteilijat, museot ja galleriat jakaisivat niitä eteenpäin. Vaikka kirjoittaminen on usein äärimmäisen yksityistä, arvion julkaisemiseen liittyy toive siitä, että joku löytäisi sen äärelle, lukisi ja ymmärtäisi.

 

SK: Sosiaalinen media on keskeinen kritiikin kannalta. Se on tärkeä jakelukanava, mutta samalla se kuormittaa emotionaalisesti: huomataanko teksti, saako se tykkäyksiä ja jakoja? Miksi ne tuntuvat tärkeiltä? Ainakin on ikävää, jos ne puuttuvat. Tällaisen nopean ja kevyen huomion arvostaminen on ristiriidassa sen paneutumisen kanssa, minkä teksti on vaatinut.

 

SL: Tykkäyksiä odotellessa epävarmuus ja riittämättömyys nousevat pintaan: Osasinko tarpeeksi? Teinkö oikein? Ajattelinko oikein? Tunnistan itsessäni tunnollisuuden ja tunnustuksen kaipuun sekä odotuksen siitä, että kriitikkona pitäisi tietää aivan kaikesta kaikki, olla aivan varma ja olla asiantuntija. Haluaisin liittää epävarmuuden herkkyyteen: tunnistetaanko ajatukseni laajemmin, kantaako silta yksityisestä yleiseen tai ihmiseltä toiselle? Pääsenkö pintaa syvemmälle?

 

SK: Tekstin välitön vastaanotto on tärkeä, koska kritiikki on aina suhteessa johonkin tuoreeseen: kokemukseen, jonka lukijat voivat jakaa. Henkilökohtaisuuden kautta voi sikäli päästä syvemmälle. Mutta minusta yhtä tärkeää on kritiikin dokumentaarisuus taiteen aikalaisvastaanottona, johon on mahdollista palata myöhemmin. Kritiikki on osa kollektiivista muistia.