Kenelle tyyli kuuluu?

"Esseitä voi kirjoittaa mistä aiheesta vain, kunhan tyyli on hyvä ja hiottu." Tätä Antti Nylénin ajatusta olen jo vuosia lainannut erinäisissä keskusteluissa – sitä samalla tosiasiassa omaan käyttööni vääristellen. Nylénin poeettinen julistus on hänen esikoisteoksensa Vihan ja katkeruuden esseet (2007) esipuheesta, jonka näkemykset ovat vaikuttaneet paljon suomalaiseen esseistiikkaan. Hän kirjoittaa: ”Elämässä ja taiteessa johdonmukaisuus ja ristiriitaisuus ovat ankarassa ristiriidassa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että tyylin tarkoituksena on ylittää tämä ristiriita, tai enemmänkin: että vain tyyli kykenee siihen. Siksi pidän tyylin vaatimusta niin tärkeänä elämässä ja taiteessa. […] Tyylin avulla omat ahdasmieliset ajatukset voi myydä toisille tosiasioina. Sitä paitsi myös tosiasioiden myyminen tietämättömille vaatii tyyliä.” [1]

 

Juuri Vihan ja katkeruuden esseiden käynnistämä kuhina esseistiikan ympärillä on ollut varsin miehistä ja homogeenistä. Ilahduttavaa on, että aivan viime vuosina on alkanut ilmestyä muidenkin kuin valkoisten mieskirjoittajien tekstejä. Samaan hengenvetoon on todettava, että vaikka kirjallisuuskeskusteluissa puhutaankin usein esseen suosion kasvusta ja kiihkeää polemiikkiakin riittää, esseeteoksia ei kuitenkaan ilmesty vuosittain kuin muutamia. Joudumme ehkä edelleen odottamaan kentän moniäänistymistä.

 

Juuri tyyli on seikka, joka on aiheuttanut paljon päänvaivaa kaunokirjallisuuden rajoilla häilyvän esseistiikan analysoinnissa. Teosten vastaanotossa on ollut hankaluutta hahmottaa tyylin asemaa eli sitä, pitäisikö tyyliä lukea kaunokirjallisen vai asiatekstin piirteenä. Vasta 2010-luvun puolella esseistiikan kaunokirjallisia lähtökohtia on alettu ymmärtää paremmin. Suomenkielisen esseistiikan parissa tyylistä on tullut paikoin myös lyömäase ja se on värittynyt varsin arvottavasti.

 

Tyylin käsite ei ole perinteisesti tarkoittanut sitä, onko teksti hyvin kirjoitettu, vaan sillä on pyritty hahmottamaan tekstin ominaispiirteitä. Sen sijaan 2010-luvun esseistiikkaa koskevassa keskustelussa tyylin käsite ja esteettiset arvostelmat kytkeytyvät vahvasti toisiinsa, ja samaan pyörteeseen kietoutuu myös kaunokirjallisuuden käsite.

 

Kenelle tai millaisille teksteille asema kaunokirjallisuutena suodaan? On kirjoittajia, joiden esseitä vähätellään lähinnä bloggaamisen tai somepäivitysten luontevaksi jatkoksi. Näin tapahtui paikoin esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat Tytöt -esseekokoelman [2] vastaanotossa. Hubaran bloggaajataustan näkymistä teoksessa pohdittiin paljon, ja anglismien käyttöä tekstissä puitiin perinpohjaisesti.

 

Samaan aikaan herää kysymys siitä, miksi lähinnä painetussa muodossa esseensä julkaisevat tekijät näkyvät lajista käytävässä keskustelussa, kun blogeissa, erilaisissa verkkojulkaisuissa ja jopa sosiaalisessa mediassa julkaistaan valtava määrä kiinnostavaa esseistiikkaa. Ehkä Hubaran teoksen kipukohta monille teoksen arvostelijoille onkin juuri tämä: Ruskeat Tytöt häivyttää kaunokirjallisen, painetun esseeteoksen ja blogin välistä rajapintaa.

 

Aura Sevón toteaa [3], että Ruskeat Tytöt ja sitä ympäröivä keskustelu nosti ”esiin valtavan tärkeitä kysymyksiä kotimaisesta kirjallisesta kulttuurista”. Nähdäkseni yksi niistä on, miten esseistiikan piirissä kaunokirjallisuuden ja tyylin määritelmät nojaavat edelleen varsin valkoisiin, miehisiin ja ”korkeakirjallisiin” lähtökohtiin. 

 

 

Esteettisestä poliittiseen: kirjailijoita vai aktivisteja?

 

Antti Nylénin esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen julkisessa keskustelussa koettiin selkeäksi vaikeudeksi hahmottaa ero tekstin esseeminän ja todellisen henkilön välillä. Nylénin teoksen ilmestymisestä on nyt kulunut jo yli 10 vuotta, ja asiaa on käsitelty paljon. Tuolloin käyty keskustelu lisäsi – sinänsä ansiokkaasti – ymmärrystä siitä, ettei esseistiikka ole vain mielipidekirjoittelua eivätkä yhteydet ”todelliseen maailmaan” ole aivan yksioikoisia.

 

Hubaran teoksen kohdalla aiemman keskustelun anti tuntui painuneen unohduksiin. Hubaran "ensisijaisesti aktivistina" näki Imagessa Juha Itkonen, ja keskustelu teoksen kaunokirjallisista lähtökohdista tyssäsi monissa arvioissa ja keskusteluissa lyhyeen. Vaikka Hubaran teos sai osakseen valtavasti huomiota, on hämmästyttävää, miten vähälle huomiolle kaunokirjalliset ratkaisut teoksen vastaanotossa jäivät. Hubara on itse kommentoinut tätä tekstissään ”Checklist of Irrelevance for the Brown Girl Writer” [4]:

 

”[...] Helsingin Sanomat [...] decided to not write a normal review of my book but instead created a whole new article concept in order to speak about it. In the article, which was written by the White journalist Arla Kanerva, they gave my book to two teenage girls of Arab background and asked them if they could relate to it. The headline read: ’Brown Girls Are Used to Movies in Which People Who Look Like Them Are Terrorists – Koko Hubara Wrote a Book About It, and Teenagers from Espoo Identify With It.’ [5] Not a word about essay as form, about the language I chose to use, the stories I told (among which I did not really go into the representation of Brown people in the film industry, not with the lazy angle mentioned in the headline, at least), the thoughts I had.”

 

Ruskeat Tytöt -teoksen vastaanotto herättääkin kysymyksen siitä, miten poliittisuus ymmärretään esseistiikassa. Hubaran teoksella oli selkeä poliittinen päämäärä: kyseenalaistaa suomalaisen kulttuurin läpäisevä valkoisuus ja rasismi sekä luoda rodullistetuille tilaa niin kirjallisuuden kuin laajemmin kulttuurin ja yhteiskunnankin kentillä. Hubaran teoksessa myös tyylilliset ratkaisut – kuten anglismien tietoinen käyttö, puhekielisyys sekä rekisterien vaihtelu – tukevat tekstin keinoina sen sanomaa. Ruskeat Tytöt ei myöskään tarjoa valtavirtaista, valkoista lukijapositiota, vaan luo itselleen uudenlaisen lukijan, jota se puhuttelee yksikön toisessa persoonassa: ”Minä en ole kuitenkaan kukaan määräämään sitä, miten sinä identifioit itsesi tai millä sanalla sinä haluat itseäsi kutsuttavan. Sen sinä saat päättää ihan itse, eikä kukaan voi sitä ottaa sinulta pois, ei edes toinen Ruskea ihminen.”

 

Suomalaisten miesesseistien tekstit vilisevät ihmisvihaa, fanaattista nuoruuden popmusiikillisten mieltymysten glorifiointia tai ehdottomia mielipiteitä erinäisistä kulttuurituotteista tai yhteiskunnallisista ilmiöistä, mutta ne eivät silti horjuta heidän kaunokirjallista uskottavuuttaan. Esimerkiksi Nylénin veganismi ja Morrissey-fanitus tai Antti Hurskaisen inho lentokentän kirjakaupan asiakkaita kohtaan eivät johda siihen, että heidät nähtäisiin aktivisteina tai poliittisina toimijoina.

 

Feministifilosofi Elizabeth Grosz [6] on kirjoittanut siitä, miten mieskirjailijat ovat läpi kirjallisuuden pitkän historian lisänneet yhtäläisyysmerkit tekstin äänen, itsensä ja universaalin subjektin välille ja näin häivyttäneet tekstiensä arvolatautuneisuuden. Groszin mukaan tekstien – ja erityisesti feminististen tekstien – tarkastelussa on tärkeää ymmärtää teksti irrallisena tekijästään (siis yksityishenkilöstä). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö teksti kantaisi merkkiä omasta alkuperästään. Grosz argumentoi, että ”feministisen tekstin tekijän ei, tarkasti määritellen, tarvitse välttämättä olla feministi, mutta tekstin täytyy tavalla tai toisella problematisoida niitä norminmukaisia maskulinistisia tapoja, jolla tekijä valtaa puhujan position”. Toisin sanoen feministisen lähestysmistavan on pyrittävä pois universalismista, joka häivyttää tekstin poliittisesti määrittyneet lähtökohdat.

 

Groszin analyysin vanavedessä voi tehdä johtopäätöksen siitä, että sekä ”puhtaasti esteettiset” arvostelmat että tekstin hahmottaminen ainoastaan poliittisena välineenä ovat ongelmallisia lähtökohtia. Estetiikka ja politiikka ovat väistämättä nivoutuneita toisiinsa.

 

 

Miehiset kokeilut

 

Korkeakirjallinen esseistiikka on Suomessa määrittynyt siis varsin maskuliinisista lähtökohdista. Samalla tyypillisesti juuri mieskirjailijoiden teosten sisältämiä ongelmallisia representaatioita ja valtarakenteita on jätetty haastamatta. Tyylin varjolla on niin ikään pystytty jatkamaan rasismin, naisvihan tai muiden syrjivien rakenteiden hiljaista hyväksymistä tai jopa niiden salonkikelpoistamista. Siinä missä Hubaran tekstin poliittisuutta on pohdittu paljon, on monien mieskirjoittajien – Timo Hännikäinen räikeimpänä esimerkkinä – poliittisuutta vähätelty korkeakirjallisen tyylin varjolla.

 

Yksi #MeToo-liikkeen seurauksista ja sivujuonteista on, että mieskirjailijoiden tekstien poliittisuutta on ryhdytty aktiivisesti nostamaan esiin ja niiden päämääriä haastamaan.  Suomalaisen kirjallisuuden kentällä on tällä saralla vielä paljon tehtävää. Samalla on toki totta, että kaunokirjallisuuden poliittisuuden analyysi sisältää sudenkuoppansa eikä ole tietenkään kovin yksioikoista tulkita kenenkään yhteiskunnallisia päämääriä esimerkiksi romaanin tai esseen perusteella.

 

Kirjallisuushistoriaa tarkastellessa huomaa, että kaunokirjallisuudessa tyylikokeilujen areena on ollut avarampi valkoisille mieskirjoittajille kuin muille. Esimerkiksi Jack Kerouacin, Charles Bukowskin ja Louis-Ferdinand Célinen teokset hyödyntävät puhekielisyyttä, vain muutamia mainitakseni. Usein ne pyrkivät tarkoituksellisesti irti oikeakielisyydestä. Nämä teokset asettuvat myös vastustamaan sitä, mikä on niiden syntyajankohtana määrittynyt ”hyväksi kaunokirjallisuudeksi”.

 

Kuten Elizabeth Grosz on todennut, avantgarde ja kokeilevat ratkaisut ovat perinteisesti olleet varsinkin mieskirjailijoiden heiniä. Siinä missä heidän tyylillisiä löytöretkiään on useimmiten katsottu suopeasti, on monissa tapauksissa naiskirjailijoiden, rodullistettujen ja muiden toiseutettujen kirjailijoiden kokeiluja herkemmin paheksuttu – estetiikka lyömäaseena. Kokeellisuutta ymmärretään paremmin, jos velka ”Tärkeille Mieskirjailijoille” tunnustetaan. Toki poikkeuksiakin on, kuten esimerkiksi Virginia Woolf tai Gertrude Stein.

 

 

Tyylin paikka?

 

Esseisti Antti Hurskainen on sanonut Parnasson haastattelussa [7], että esseistille ”on tärkeintä olla esteettisesti oikeassa. Varsinaisissa asiakysymyksissä hän voi olla epävarma ja häilyvä”. (Kursivoinnit omiani.) Voimme hyvällä syyllä kysyä, mitä esteettisesti oikeassa oleminen tarkoittaa. Nähdäkseni Hurskaisen kommentti hahmottuu osaksi sitä keskustelujatkumoa, jossa tyyliä käsitellään erityisesti arvottavasta lähtökohdasta – siis niin, että hyvä tyyli tarkoittaa ensisijaisesti hyvää (ja oikeakielistä) kirjoittamista.

 

Miten tyyliä sitten voidaan edes tarkastella, saati arvostella? Sitä ei ole mielekästä käsitellä maailmasta tai edes teoksen lähtökohdista irrallisena esteettisenä objektina. Toisaalta on syytä pitää tyyli erillään teoksen tekijästä ja hänen oletetuista lähtökohdistaan.

 

Tyylin analyysi ja kritiikki pitäisikin kytkeä vahvemmin siihen, miten teksti yleisesti ottaen toimii. Millaisia ääniä, millaisia positioita se tekee näkyväksi? Mille uusille alueille teksti liikkuu? Miten valtarakenteet näkyvät tekstissä? Millaisia erilaisia luentoja se sallii? Analyysi on parhaimmillaan silloin, kun se on tietoista omasta positiostaan, ennakkoluuloistaan ja rajoitteistaan ja silloin kun se kykenee huomioimaan laajemman kirjallisen kontekstin. Toivotan siis yhä moninaisemman esseepuheen lämpimästi tervetulleeksi. Sille on toden totta tarvetta.

 

 

 

 

 

 

Viitteet

[1] Nylén, Antti: Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas 2007.

[2] Hubara, Koko: Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Like 2017.

[3] Sevón, Aura: ”Ruskeat Tytöt” (kirja-arvio). 7/2017. https://onequartmagazine.com/books/07/2017/ruskeat-tytot/

[4] Hubara, Koko: ”Checklist of Irrelevance for the Brown Girl Writer”. Teoksessa Blackness & The Postmodern. Toimittanut Sonya Lindfors. UrbanApa 2018. http://urbanapa.fi/wp-content/uploads/2012/10/BlacknessthePostmodern_web.pdf

[5] Kanerva, Arla: ”Ruskeat tytöt ovat tottuneet elokuviin, joissa heiltä näyttävät ihmiset ovat terroristeja – Koko Hubara kirjoitti siitä kirjan, johon espoolaisteinit samastuvat”. HS 28.4.2017. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005187837.html

[6] Grosz, Elizabeth: Space, Time, and Perversion. Essays on the Politics of Bodies. Routledge 1995.

[7] Melender, Tommi: ”Puhu, essee!” Parnasso 6–7/2017.