Mieskatseen rajoista
Kirjailija Saara Turunen sanoi viime viikolla haastattelussa olevansa kyllästynyt katsomaan maailmaa miehisen katseen kautta. Jokainen taidetta harrastava nainen oppii hänen mukaansa jo varhain samaistumaan nuorta naisvartaloa himoitseviin ukkoihin. Nyt Lolita saisi mennä, samoin Dostojevskin ja Tšehovin maailma jyrkkine sukupuolirooleineen, Turusella ei olisi niille enää käyttöä.
Vastareaktio oli yllättävän jyrkkä ja todistaa ainakin siitä, että laissez-faire -relativismin aika taidemaailmassa on ohi, jos koskaan ehti edes alkaa. Miespuoliset kulttuurivaikuttajat kiirehtivät kilvan todistamaan Turusen ymmärtäneen Nabokovin kriittisyyden täydellisen väärin, Tšehovin olevan itse asiassa suuri naisten ymmärtäjä ja Dostojevskin teosten niin ainutlaatuisen syvällisiä, että on loukkaavaa pelkistää ne sukupuolipolitiikaksi.
Selkäydinreaktiot viuhuivat vauhdilla ohi olennaisen. Miten suurta hyväksikäytön kritiikkiä Lolita onkaan, miten tahansa ovelaa ja nerokasta epäluotettavan kerronnan juhlaa, sen lukijalta kuitenkin edellytetään lasta hyväksikäyttävän Humbert Humbertin pään sisälle menemistä ja siellä viihtymistä muutaman sadan sivun ajan. Lo. Lee. Ta, makustelee Humbert kitalaessaan ensisivulla, kannessa tyttö makaa mahallaan nurmella ja katsoo lukijaa kutsuvasti. Jos asetelma inhottaa, miksi pakottaisin ketään lukemaan tämän pidemmälle.
Monet kuolleet miehet ovat myös minulle tärkeitä, mutta eivät he juuri minun puolustelujani kaipaa.
Kulttuurimiehet pönkittivät Lolitan arvoa moraaliargumentein: kirja on ilmiselvästi pedofiliaa vastaan! Male gaze kuitenkin on esteettinen ilmiö, joka ei ensisijaisesti toimi moraalin piirissä: paljon salakavalammin se läpäisee taiteen mahdollisuuksien horisontit. Miksi siis kaikkien pitäisi lukea juuri tämä kirja, saati rakentaa kulttuurista identiteettiään sen varaan?
Monet kuolleet miehet ovat myös minulle tärkeitä, mutta eivät he juuri minun puolustelujani kaipaa. Klassikot on ylistyslauluista, mutta myös hyökkäyksistä ja hylkäyksistä tehty. Kun niitä vastaan ei enää käydä, klassikkostatus on kuollut kirjain.
Turusen Medusan huone -näytelmässä Q-teatterissa yhteen huoneeseen tuodaan länsimaisen kulttuurin sukupuolittunut kauhugalleria, jossa miehet puhuvat keskenään naisten ohi ja jossa hyväksikäytön uhrista voidaan ”tasapuolisella kohtelulla” tehdä enemmän syyllinen kuin syyllinen on. Eräässä kohtauksessa Tommi Korpelan ja Ylermi Rajamaan esittämät kirjallisuusmiehet lukevat rennosti seiniin nojaillen Bukowskia, Milleria, Houellebecqia ja Saarikoskea.
Saarikoski hokee vittua rypien radikaaliudessaan kuin nuoruuteni mopopojat teoksessaan Kirje vaimolleni, johon miehet: ”Upea rytmi. Mestarin kynästä.” Elina Knihtilän hahmo kysyy ujosti, lukevatko miehet koskaan naisten kirjoittamia teoksia. ”Siis ei kirjallisuudella ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Jos kirja on hyvä, kirjoittaja voi olla vaikka sarvikuono”, ukot kontekstoivat.
Paikoin ryöpsähtäviä sketsimaisia kohtauksia enemmän Medusan huoneessa on kuitenkin kyse tilasta: liikkeestä, tunnustelusta, tanssista, hapuilusta siinä huoneessa, jonka nainen on Virginia Woolfia seuraten saanut itselleen raivattua, mutta jonne kulttuurin asettamat huora- ja hirviömyytit edelleen heijastuvat. Huoneessa käväisee tanssiva hedonistisika, helmiä miehille keräävä siivojakana, ilmaisia ämpäreitä jakava nuori brändinainen, hääpari kuin suoraan puvustamon kuvastosta… Ne eivät asetu draaman kaareen tai selkeään jatkumoon, vaan hauraaseen avaruuteen, jota voi katsoa monella tavalla. Siellä täällä pilkahtavassa vapaudessa on jotain pelottavaa…
Kävin viime viikolla katsomassa myös Ilja Lehtisen kirjoittaman kehutun Elinvoima-esityksen, joka oli kuin suoraan omasta ympäristöahdistuksestani rakennettua taidetta. Rakenteeltaan innovatiivisen, dokumenttiteatteria ja autofiktiota yhdistävän näytelmän esittävät, kuten nuoria vielä enemmän kuin muita koskettavassa aihepiirissä ehdottomasti kuuluukin, nuore(hko)t opiskelijat huutaen ja ylinäytellen. Samalla fiksaatio Yhteen suureen kysymykseen tekee esityksestä vähän monomaanisen, vaikka se osaakin kyseenalaistaa omat pakkomielteensä. Kun toivottomuus maailman tilan äärellä runnotaan maailmanselitykseksi, esiin manataan myös omassa erinomaisuudessaan ja ahdistuksessaan rypevien teatterimiesten perinne: Turkka, Parviainen, Smeds…
Too close to home, ehkä, mutta toivon että teatteritapaus Elinvoima saisi lisää elinaikaa vaikkapa jollain toisella näyttämöllä. Vähän mieskatsettakin tarvitaan, kunhan se ei ole ainoa katse.
-----------------------------------------------------------------------------------------
Vastaathan verkkolehden lukijakyselyyn - arvomme vastanneiden kesken kolme Nuoren Voiman vuositilausta: https://bit.ly/2Bw1ziU
Lisää uusi kommentti