Arkisurrealismi on yhtenäiskulttuuria

Yhtenäiskulttuuri kuoli. Ministeri ehdotti valtiollisia hautajaisia ennen kuin katosi näkyvistä.

Tilalle tarjottiin Iivoa ja SuomiLovea. Mutta 15 kilometriä perinteisellä vie vajaat 40 minuuttia ja väkisin tiristetyt kyyneleet kuivuvat sitäkin nopeammin. Yhtenäiskulttuuri vaatii rutkasti toistoa ja hiljaisia lauantai-iltoja, Tuttu Juttua ja Onnenpyörää ikuisuuteen asti ulottuvana spiraalina, koska muutakaan ei tapahdu.

Kun yhtenäiskulttuuria manataan esiin, on pää pidettävä kylmänä. Menneisyydessä uinuvat H.P. Lovecraftin Suuret Muinaiset. Menneisyys on Turusta Tukholmaan liikennöivä M/S Silja Serenade, jonka lävistää Promenade. 9-vuotiaan ensikosketus suureen maailman keinuvan merikadun vilinässä, Tukholmasta ostettu kumihirvi taskussa töröttäen. Hirven raajoja väänneltiin porukalla, kunnes ne katkesivat.

Kaikki ovat käyneet laivalla, suurin osa on siellä myös oksentanut. Oksentajista varttuneemmat ovat unohtaneet lavuaarin tulpan kotiin. Jani Volasen ohjaama M/S Romantic -sarja muistaa tämän kaiken, vaikka kaikkea ei tarvitse sanoa – kun asia tavoitetaan täysin oikein, yksityiskohta mosaiikista riittää. Tapahtuu synestesian ihme: kokolattiamaton vaimentama, jatkuvasti käyvän ulkokannen oven sinne tänne heittelemä laivabuffetin tuoksu leijailee nenään pelkkien audiovisuaalisten yllykkeiden voimalla.

Hahmot ovat tuttuja, vähintään kaverin kavereita, eksiä ja legendoja. Luottamus: tekijät tuntevat minut, muistavat meidät. Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu – yhtenäiskulttuurissa minä juon nyt kahvia. Kulttuurin kova ydin on baarin pöydässä istuva, Münchenin olympialaisia ja 1970-luvun musiikkiknoppeja toisteleva porukka, jonka primus motor Veli viihtyy niin hyvin, että jättää sisarenpoikansa heitteille.

Itse olen kasvanut kuumassa autossa rautakaupan pihassa. Kaava on sama, intensiteetti ja yksityiskohdat vaihtelevat. M/S Romanticin näkökulmat ovat armottomia, ja erityisen taitavasti se kiepauttaa maailman sellaiseksi, että katsoja iästä riippumatta näkee lasten tuskan. Jos lapsesi ovat kiukuttelevia tai vetäytyviä teinejä, vietettyäsi hetken Annikana ja Kaapona laivaravintolan pöydässä ihmettelet heitä vähemmän.

Kaikki pitävät M/S Romanticista. Vauva.fi:ssä on tuhansien kommenttien keskusteluja, joissa kaikki hahmot käydään läpi. Laivatyöläiset kehuvat sarjaa hauskaksi ja uskottavaksi. Twitter-älymystö suunnittelee puolivakavissaan filosofista laivaseminaaria sarjan teemojen ympärille. Täysin poikkeuksellinen saavutus ei olisi kohdalleen osuvalla arkirealismilla onnistunut. Tarvitaan surrealismia.

Tavallinen, vaivaannuttava ja banaali on viipaloitava rikki, muutettava järjestystä ja tarjoiltava maailman suuren huminan kyytipoikana. Tylsä ja ennalta-arvattava lyövät kättä kvanttien ja kaaosteorian kanssa. Mitään ei tapahdu ja mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Jopa pelimies-Kaiden mahdollisuuksiin alkaa uskoa.

***

Satuin Roihuvuoren kirjamessuilla Tommi Liimatan vetämään keskusteluun suomalaisesta rocklyriikasta. Osallistujat (myös Jussi Sydänmäki, Susanna Vainiola, Timo Kalevi Forss) analysoivat pitkällisesti Kaisa ja Anna Karjalaisen muodostaman Maustetytöt-yhtyeen salaisuutta.

Iskelmiäkin nikkaroinut tietokirjailija Forss sanoi, että arki on rockin kapinan edelleen elävää ydinaluetta ja mittari, jolla rockin voi erottaa iskelmän korulauseista.  Kun Maustetytöt laulaa alakerran Alepasta, kasvava viiteryhmä on jaetun kokemuksen äärellä. Alepan käytävällä ei tarvitse puhua säästä niin kuin iskelmän Satumaassa puhutaan. Valtaosa rockista on tässä jaossa auttamatta iskelmää.

Silkka arki ei silti Maustetyttöjäkään nosta kuukaudessa 300 000:een Spotify-kuunteluun. Jo pieni vilkaisu tekstiin paljastaa, että menestyksen salaisuuteen kuuluu iskelmän koristeellisen riimikaavan ja mundaanin aiheen liitto. Harva sitten arkkimestari G. Sundqvistin on onnistunut alalla näin hyvin:

Tein kai lottorivini väärin,

kun arvontapäivänä jännitin

aivan yksin huoneessain.

 

Lopulta tupakankin käärin,

mummon flunssalääkettä rännitin

Pirkka-olutta juodessain.

Iskelmälle ominainen abstraktio, loikka aavan meren tuolle puolen, toteutuu, kun tytöt riffailevat bridgessä vanhalla ”Syö ruokasi, sillä Afrikassa lapset näkevät nälkää” -teemalla (yhtenäiskulttuuria sekin):

Kun pallot pyörivät ränniin,

mietin Sudanin pieniä poikia,

jotka haluaisivat känniin,

niillä on ongelma sentään oikea:

 

Kun niiden banaanipuista on hedelmät tuotu

alakertani Alepan hyllyille;

niiden pensaista kahvit juotu,

pantu piiskaa paljaille pyllyille.

 

Maailmassa on riistoa ja kurjuutta, josta itse hyödyn: oikeat ongelmat ovat riiston uhreilla. Ristivalotus riisuu arjen patinan Maustetyttöjen yltä, kultainen leikkaus osuu täsmällisesti mikro- (alakerran Alepa) ja makrokosmoksen (Sudaniin kiiruhtava ajatus) rajalle. Viimeisessä kertosäkeessä Sudanissakin on Alepa.

Vain yhden kappaleen julkaissut Maustetytöt on ehtinyt suuren suosion ja aasinsiltoja askeltavan analyysini lisäksi keskelle korrektiuskohua, kun kävi ilmi, että Tein kai lottorivini väärin -kappaleen varhaisissa keikkaversioissa esiintyi n-sana. Itse asiassa ja levy-yhtiön sedän selittelyissä (”tytöt ovat maalta”) oli jotain menneisyydestä tuttua, 80-lukulaista, niin että tuskinpa Maustetyttöjen voittokulku tähän kaatuu.

***

Arkisurrealismi on tullut jäädäkseen, taiteen ja maailman raja vuotaa. Kannella tuuli yltyy, tupakka ei syty. Totaalinen yhtenäiskulttuuri on sähkökatkoksen päässä.