Miksi tekeytyä itseään pienemmäksi - kulttuuripolitiikan pitäisi olla puheenaihe

Onneksi kulttuuri ei ole puheenaihe vaalien alla, kirjoitti Miska Rantanen tänään Helsingin Sanomissa. Hänestä on parempi, että taloudellisesti merkityksetön sektori ei saa huomiota sen kummemmin populistitrolleilta kuin irtopisteitä kerääviltä “juuh, on taide tosi tärkeää” -ehdokkailta, jotka eivät edes tiedä mistä puhuvat. Viesti kulttuurikentälle on selvä: olkaa hiljaa, saatte pitää hilunne eikä teitä kiusata.

Kulttuurista puhuvat lähinnä alan organisaatiot.  Kulttuuri- ja taidealojen yhteinen, vaalien yhteydessä esillä pidetty vaatimus, on nostaa kulttuurin tukiosuutta 0,8 prosentista yhteen prosenttiin valtion budjetista. Vaatimus on kohtuullinen, kun kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta on 2,98% (2016). 1

Kulttuurista puhuvat lähinnä alan organisaatiot.

Politiikan valtavirrassa kulttuuri on kummajainen. Keskustelu on usein typerää ja samat väitteet toistuvat vaaleista toiseen. Aina yksi sanoo, että tukia ei ainakaan saa leikata, ja toinen sanoo, että taiteen pitäisi olla markkinaehtoista: jos tuotetta ei osteta, sen tekemistä ei tarvitse ainakaan tukea.

Saako taidetta pitää hyödyllisenä?

Taiteen ja kulttuurin kentällä itseisarvon puolustaminen on vankka osa itseymmärrystä, kun taas muu yhteiskunta on kiinnostunut taiteen muista vaikutuksista, kuten hyvinvointiin liittyvistä tai taloudellisista. Ja voisi olla kiinnostuneempikin. Esimerkiksi lukutaidon heikkeneminen nousee selkeäpiirteisenä ongelmana koulutuksen ja kulttuurin yhteiseltä alueelta. Heikon lukutaidon lopputulos on syrjäytyminen, ja poliittisten päätösten vaikuttavuus on tässä kysymyksessä ilmeistä. Kentän sisällä heijastusvaikutukset voivat herättää epäluuloa - on tavallaan kiva, jos joku tuolla ulkona pitää taidetta hyödyllisenä, mutta sellaista ajattelua ei tässä nyt kumminkaan ruveta viljelemään.

Taiteen hyväätekevät vaikutukset tuntuvat paradoksaalisesti nousevan juuri sen autonomisuudesta.

Esimerkiksi Cuporen (Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö) julkaisema Taiteen ja kulttuurin barometri (2015) osoittaa, että rahoituksesta päättävät vertaisarvioijat pitävät taiteen kykyä luoda uusia näkökulmia, sen laadukkuutta ja saavutettavuutta olennaisimpina tukikriteereinä. Terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen tai luovan talouden kehittäminen olivat varsin harvojen kyselyyn osallistuneiden prioriteetteja. Olennaisimpana nousi esille, että taide on haastava rahoituskohde, koska sille ei ole, eikä tule, yhteismitallisia kriteereitä. Taiteen hyväätekevät vaikutukset tuntuvat paradoksaalisesti nousevan juuri sen autonomisuudesta. Olisiko taidetta kuitenkin mahdollista katsoa kahdesta näkökulmasta yhtä aikaa?

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi 2017 työryhmäraportin, joka suosittaa luovia aloja ja niiden luomaa aineetonta arvoa Suomen kasvun kärkihankkeiksi. Raportti näkee aloilla merkittävää kehittämispotentiaalia, joka näkyisi työllisyydessä ja viennissä. Luovilla aloilla toki tarkoitetaan perinteisten taide- ja kulttuurialojen ohella palvelumuotoilua, peliteollisuutta, viestintää tai elämyspalveluita. Tässä kokonaisuudessa perinteisemmät alat (tanssi, teatteri, kuvataide jne) katsovat usein jo valmiiksi hävinneensä taistelun resursseista ja innovaatioista. Kuitenkin työryhmäraportti nostaa perinteiset taidealat keskiöön, koska niiden korkea laatu ja saavutettavuus ovat edellytyksiä luovan talouden sovelluksille. Tämä antaa taiteelle välinearvon - mutta ei sinänsä riistä siltä itseisarvoa.

Sanottiin asia millaisella teknologiapöhinä- tai managerialismikielellä tahansa, muutoksen keskiössä ei tarvitse nähdä eilispäivän demonisenpunaisia vihaisia lintuja. Taiteen ja kulttuurin soveltamisalat juuri yksilön itseymmärryksen ja identiteetin luomisessa, ison kulttuurisen ja maailmankuvallisen muutoksen - kuten ilmastonmuutoksen - mieltämisessä, terveyden ja mielekkään elämän tavoittelussa sisältävät yleisesti merkittävää potentiaalia.

Avustus riittää ylläpitoon, ei kehittämiseen

Kriteeristöä on silti pyritty parantamaan, jo läpinäkyvyydenkin nimissä. Esimerkiksi kulttuurilehtien tukiehtoihin on ilmaantunut aukilausuttuja painotuksia.2 Vaikkapa moniarvoisuus ja tasa-arvon vaaliminen on eduksi, verkkopresenssiä pidetään tarpeellisena myös printtilehdille. Kulttuurilehtituen määrä (alle 900 000 euroa) on pysynyt tasaisen pienenä, eikä painotusten toteuttamiseen ole tarjolla lisätukea. Verkkojulkaisun kehittäminen printin oheen vaatii lisärahaa ja -työtä, printtiä ja verkkoa tekevät lehdet tekevät käytännössä kahta julkaisua. Omaa rahoitusosuutta voi vahvistaa kasvattamalla printin levikkiä tai keksimällä maksulogiikan verkkolehdelle, mutta miten näitä tehdään, jos markkinointibudjetti on nolla. Ei mikään firmakaan markkinoi ilmaiseksi tai vailla minkäänlaista taitoa.

Vasta kun vapaan kentän toimija on riittävän vakavarainen, se voi palkata työntekijän, joka huolehtii vaikkapa tanssiesityksen markkinoinnista.

Teatterikeskuksen toiminnanjohtaja Kaisa Paavolainen purkaa asetelmaa hyvin taannoisessa kirjoituksessaan: vasta kun vapaan kentän toimija on riittävän vakavarainen, se voi palkata työntekijän, joka huolehtii vaikkapa tanssiesityksen markkinoinnista, ja voi pitkäjänteisesti kasvattaa toimijan omarahoitusosuutta. Jonkun täytyy tehdä työkseen. Kyse ei voi olla harrastuksesta, jolla ”saa jalan oven väliin” tai työstä, jota taiteilijat tekevät oman työnsä lisäksi, kun ehtivät ja jos ollenkaan osaavat.

Ongelma näyttää molemmissa tapauksissa olevan se, että avustus ei riitä investoinniksi pitkäkestoiseen toimintaan - tai minkäänlaiseen riskinottoon missään tilanteessa. Rahoitus pitää yllä, ei luo. Rahoitusta nimitetäänkin avustukseksi ja apurahoiksi, kuin merkkinä halusta pitää kulttuuriväki sinnittelemässä.

Kritiikkiä kulttuuritoimijoita kohtaan on toki esitetty: kentällä ollaan haluttomia etsimään ja soveltamaan uusia rahoituslähteitä. Näin varmaan onkin. Pelko siitä, että vähäkin otetaan pois, on jatkuvaa. Jokainen uudenlainen systeemi rahan hankkimiseksi edellyttää paneutumista ja pitkäjänteisyyttä, resursseista on pula, ja riskit ovat suuria. Rahoituksen etsiminen saattaa myös kestää pitkään, käytännössä jonkun on omistauduttava sen hankkimiselle. 

Pelko siitä, että vähäkin otetaan pois, on jatkuvaa.

Rahoitus on poikkeuksetta väline asioiden toteuttamiseen, sillä maksetaan kiinteitä kuluja, palkkoja ja palkkioita. Taiteen ja kulttuurin yhteydessä rahoitus nähdään kulueränä. Taiteilijat ja alan organisaatiot ovat avustettavia ja apurahoitettuja, vaikka toisinkin voitaisiin nähdä.

Ilman tukevaa julkista rahoitusta kansalaisilla ei ole varaa taiteeseen

Rahan päätepiste ei lopultakaan ole taiteilijoiden taskut tai järjestöjen tilinpäätökset, vaan se, millaisia vaikutuksia toiminnalla on yhteiskunnassa. Sikäli populistien “jos ihmiset ovat valmiita maksamaan” on argumentti koko yhteiskuntaa vastaan. Se puhuu sellaisen järjestelmän puolesta, jossa taide on tarkoitettu vain rikkaimmille - vaikka usein tarkoitetaan sitä, että “menestymättömät” toimijat saataisiin lopettamaan taidetyö ja tekemään jotain tuottavampana pidettyä työtä. (Vaikka alan tuottama sato suhteessa valtion rahalliseen panostukseen vaikuttaa totisesti olevan tuottavan työn tulosta.)

Populistien “jos ihmiset ovat valmiita maksamaan” on argumentti koko yhteiskuntaa vastaan.

Rahoituksella taataan juuri taiteen saavutettavuus. Ei tälläkään lehdellä ole verkkosivua ensisijaisesti siksi, että muillakin on, tai koska se on meistä kivaa ja freesiä. Verkkosivun avulla huolehdimme lehden sisältöjen saavutettavuudesta, ja tarjoamme kulttuurijournalismia ja kirjallista taidetta heillekin, joilla ei ole varaa tilata lehteä.3 Printtilehden levinneisyyttä taas tukee kirjastojen ostotuki, jonka avulla lehti on luettavissa ilmaiseksi lukuisissa kirjastoissa koko maassa. Valtion tukipolitiikan päämäärä ei siis ole esimerkiksi meidän päätoimittajien elanto, vaan ammattitaitomme käyttäminen tämän julkaisun tekemiseen ja sen saavutettavuudesta huolehtimiseen.

Ei haittaisi nähdä alalle pistettyjä euroja rahana, joka työllistää ja luo saavutettavaa kulttuuria, taidetta ja journalismia. Sen voisi nähdä investointina, jolla on taloudellisiakin vaikutuksia, mutta muut vaikutukset ovat merkittävämpiä. Mielikuvien ja ideaalien luoma käsitys on, että yritysmaailma noin vaan porskuttaa ja investoi yksityisellä rahalla, mutta kuva ei ole niin yksinkertainen. Valtio tukee yrityksiä, silloinkin kun ne eivät edes tarvitsisi tukea, ja maataloutta. Taide on luontojaan uutta luovaa, uusia ajatusratoja kulkevaa, uusia kieliä luovaa, uusia välineitä soveltavaa - ja samalla se on välttämätöntä, sitä kultivaatiota, mitä kotimaisen viljelynkin nähdään olevan. Ekologisen kriisin kynnyksellä kaikkien näiden alojen kyky ajatella asioita uusiksi ja luoda ratkaisuja on olennainen.

Yhteiskunnalliselta kannalta merkittävä on toki hyvinvointivaikutus - tutkimuksissa on osoitettu, että taiteellinen toiminta on yksilölle merkittävä voimavara ja kognitiivisten kykyjen edistäjä. Esimerkiksi Sitra, yksi merkittävä kulttuurin alan vaikuttaja, pitää pinnalla viestinnässään juuri kulttuurin hyvinvointivaikutuksia.

Riskinä näkemyksen muuttumisessa on, että taide ja vaikkapa julkisesti rahoitettu kulttuurijournalismi nähdään osana ns. luovaa taloutta. Epäilemättä alat limittyvät toisiinsa muutenkin (kuten journalistin ja tiedottajan roolit), eikä taide ole kuitenkaan niinsanotusti puhdasta - ja miten olisikaan, toimeentulon, korkean ammattitaidon ja taiteeseen pitkän aikaa liittynyt elitismi muodostavat haastavan kokonaisuuden taloudellisten arvostusten mielessä. Esimerkiksi kirjallisuudella, teatterilla, musiikilla ja elokuvalla on vahva yhteys julkisuuteen, kuluttamiseen, viihteeseen ja ajanvietteeseen, vaikka yksikään näistä ei toimi pelkästään kulutusyhteiskunnan valtavirroissa.

Miksi siis vaieta kulttuurista öykkärien pelossa? Tai siksi, että oma paino valtion budjetissa ei ole prosentin vertaa? Typerien standarditrollien ja kulttuurilla ratsastamisen lisäksi tarvittaisiin myös valtavirran puhetta siitä, miten kulttuuriin laitetut eurot synnyttävät uusia ratkaisuja, ja vieläpä sellaisia, jotka nimenomaan parantavat elämänlaatua, vahvistavat toimijuutta ja auttavat kriiseissä. Rantasen  hyssyttely saattaa siivota typerän keskustelun pois politiikan julkisuudesta, mutta myös taannuttaa kulttuurin merkitystä. Siihenkin taide ja kulttuuri ovat liian tärkeitä asioita.

• 1.  Kulttuurin bruttoarvonlisäys toimialoittain 2008–2016. Tilastokeskus https://pxhopea2.stat.fi/sahkoiset_julkaisut/kulttuuritilasto/data/tau_12.1.xls 
• 2.  Ks. Erityisavustukset kulttuurilehdille, Taiteen edistämiskeskus. Nuori Voima saa pääosan rahoituksestaan Opetus- ja kulttuuriministeriön kautta, osana julkaisijan, Nuoren Voiman Liiton, toiminta-avustusta, siksi NV:n avustusta ei löydy Taiken listalta.
• 3. Ihan siltä varalta, että joku hoksaa kyseenalaistaa printtilehden tekemistä: printti on aivan eri tavalla ajateltu ja tehty julkaisu kuin netti, ja sen suuri etu digitaalisen julkaisemisen keskellä on muuttumattomuus ja pysyvyys: painettua tekstiä ei voi muuttaa. Painettu media on osa sananvapautta. Lisäksi printtilehden lukeminen on mahtavaa.