Taivas ei ole sininen, sanoo uutuusromaani

Kuvat olivat yksivärisiä niin kuin ihmiset, ehkä sen vuoksi, ettemme unohtaisi todellisuuden synkkää puolta. Meidän kaikkien tuli kulkea mustissa housuissa ja tummissa puseroissa. Muuten khakinvihreään univormuun sonnustautuneet sotilaat veivät meidät kuulusteltavaksi ja uudelleenkoulutettavaksi. Sotilaat ottivat kiinni myös tytöt, jotka olivat käyttäneet kajalia ja sinistä luomiväriä. He luulivat, että tytöt olivat saaneet mustat silmät kapitalistien väkivallan uhreina. Ehkä juuri sen takia ensimmäisestä kommunistisen Vietnamin lipusta poistettiin taivaansininen väri.

Kim Thúy: Ru. Suom. Marja Luoma. Gummerus 2019.

Toimittajan rooli on murroksessa: provosoiva mielipide näyttää mediataloissa olevan kovemmassa kurssissa kuin pitkäjänteinen asioiden selvittäminen. Vai miten muuten voi selittää sen innon, jolla kotitekoisten kolumnikorkeakoulujen kasvatit leimaavat tieteellisiä tutkimuksia höpöhöpöksi ja huuhaaksi?

Kun markkinoilla piisaa tietoa ja mielipidettä, retoriset konstit vaihtavat sukkelasti omistajaa. Alentuvat, infantilisoivat höpöhöpö ja huuhaa olivat ”tieteellisen maailmankuvan” nimeen vannoneiden skeptikoiden ja uusateistien lempitermejä, jotka yhtäkkiä ovat löytäneet uuden kodin tiedevastaisten konservatiivien maailmasta.

Jos kyseiset konservatiivit arvostavat jotakin vielä vähemmän kuin ilmastotiedettä, sen täytyy olla humanismi – tämä on muuten yhteistä monien uusateistien kanssa. Siksipä aion nyt laadullisen höpöttelyn hengessä kaivaa esille pari tuoretta kaunokirjallista kuvausta yhteisöistä, joissa mielipidetorilla ei ollut tungosta. Nojatuolimatka alkakoon, kohteina 1970-luvun Vietnam ja Pohjois-Irlanti.

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn esikoisromaani ru (2009, suom. 2019) kuvaa kirjoittajansa tien palatsimaisesta kodista Saigonissa kommunistien vallan alle, venepakolaiseksi ja lopulta yltäkylläiseen Kanadaan. Teksti on järjestetty fragmenteiksi, joissa kaikki aikakaudet ovat syklisesti, rinnakkain läsnä. Kanadalaisen joulukuusen ympäriltä siirrytään takaisin pakolaisleirin mutavelliin ja sieltä vallattuun palatsiin, jossa pohjoisesta vuonna 1975 saapuneet joukot valvovat jokaista liikettä.

Erityisen kiinnostavaa teoksessa on kahtiajakautuneen maan kuvaus. Ennen maiden yhdistymistä kommunistinen, vuonna 1945 syntynyt Pohjois-Vietnam ja 1954 perustettu Etelä-Vietnam ehtivät muodostua toisistaan erillisiksi saarekkeiksi. Heti Etelä-Vietnamin synnyn jälkeen alkanut sota ja Yhdysvaltojen liittyminen siihen veivät eristyksen äärimmilleen: Thúy kuvaa, kuinka ei ollut kuullut pohjoisvietnamilaisen puhuvan ennen kuin joukot valtasivat heidän talonsa. Pohjois-Vietnamissa kehittyi moderni aseaiheinen sanasto samalla kun etelässä uudet adjektiivit tarkensivat Coca-Colan suutuntumaan.

Siihen aikaan lasten velvollisuutena oli istuttaa puita kiitollisuuden osoituksena hengelliselle johtajallemme Hồ Chí Minhille ja sen lisäksi kerätä talteen ehjiä tiiliä talojen raunioista.

Ideologiaa ylläpidetään kontrolloimalla mahdollisia merkityksiä. Niinpä jokainen ylimääräinen väri on uhka, kaikki minkä voi tulkita monella tavalla. Rajattu väripaletti on selkeiden hierarkioiden edellytys, tämän tietää jokainen armeija maailmassa. Kapitalismissa, joka on näennäisesti loputtoman värikästä ja moninaiset elämäntavat mahdollistavaa, hierarkiat on luotava aina uudestaan vaikeimman kautta, loputtomalla höpinällä. Järjestelmän ylläpitäminen vaatii siis suunnatonta työtä, joka ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan tuottaa samalla valtavasti lisäarvoa.

Etelä-Vietnamin pääkaupungista, joka siirtomaa-ajan jälkeen oli saanut maistaa sodan lisäksi kapitalismia, tehtiin vuonna 1976 Hồ Chí Minh. Elämä siellä kuulostaa tämän päivän oikeistokonservatiivin päiväunelta: ”Siihen aikaan lasten velvollisuutena oli istuttaa puita kiitollisuuden osoituksena hengelliselle johtajallemme Hồ Chí Minhille ja sen lisäksi kerätä talteen ehjiä tiiliä talojen raunioista.” Lapset eivät lakkoilleet, mutta saattoivat kyllä juonia pakoa. Tai sitten he sotivat. Vallatussa talossa salaa kuunneltu musiikki avaa hetkeksi lapsisotilaiden nyrkit, kunnes väistämätön tapahtuu: ”He olivat saaneet käskyn polttaa kirjat, levyt, elokuvat, kaiken joka ei sopinut kuvaan lihaksikkaista miehistä ja naisista talikko, vasara ja keltaisella tähdellä somistettu lippu käsissään”, Thúy kirjoittaa.

Kaiken tämän vaarallisen aineksen, jonka kommunisti joutuu polttamaan, saattaisi kapitalisti kuitata ja neutraloida yhdellä fraasilla: ”Ai kirjoitat kirjoja? Kiinnostavaa…” Joskus höpinä on vähemmän vaivalloista kuin käytännön työ.

***

Anna Burnsin kielellisesti nerollinen romaani Milkman (Booker-palkinto 2018, ei vielä suomennettu) tarkentaa erityisen ajankohtaiselle rajalle: Iso-Britannian ja Irlannin väliselle kaistaleelle ja 1970-lukuun, kun Pohjois-Irlannin levottomuudet olivat rajuimmillaan.

Pienimmästäkin asiasta, kuten englantilaisen auton puskurista, voi tulla pitkän poliittisen debatin kohde ja samalla hengenvaarallinen.

18-vuotias ”keskisisko” (middle sister) elää nimettömässä kaupungissa suuressa katolisessa perheessä ja yrittää välttyä parhaansa mukaan välttyä menemästä naimisiin. Milkmaniksi nimetty vakooja ja kapinallinen varjostaa häntä, ja koko yhteisö kertoo huhua, että hänellä on suhde tämän kanssa. Pahinta mitä voi tapahtua, on tulla yhteisön leimaamaksi ja yhdistetyksi vastapuoleen. Ihmiset ”tien toisella puolen” kannattavat riistovaltaa, joka tulee ”meren toiselta puolen”, eikä heitä siis voi pitää oikeina ihmisinä. Pienimmästäkin asiasta, kuten englantilaisen auton puskurista, voi tulla pitkän poliittisen debatin kohde ja samalla hengenvaarallinen.

”Keskisisko” laajentaa määrätietoisesti horisonttejaan ja käy esimerkiksi ranskan tunnilla kaupungin keskustassa. Ulkomailla opiskellut opettaja käyttää epäkonventionaalisia metodeita ja yrittää nyrjäyttää oppilaiden mustavalkoista maailmankuvaa paikaltaan. Oppilaat vihaavat häntä ja hänen tapaansa opettaa, ja tunneista tulee väittelyitä sanojen merkityksistä. Intensiivisin väittely seuraa lukunäytettä, jossa ranskalainen kirjailija kuvaa taivasta lukuisilla adjektiiveilla, joista yksikään ei ole ”sininen”. Opettaja vie oppilaansa katolle katsomaan auringonlaskua ja pyytää heitä kuvaamaan taivaan värejä.

”Keskisiskon” on hänen ”ehkä-poikaystävänsä” (maybe-boyfriend) vienyt katsomaan auringonlaskua aiemminkin, joten hän on hieman muita paremmin valmistautunut shokkiin: koko maailmanjärjestys, esi-isien valta ja uskonnon voima, järkkyy tarkan havainnon voimasta. Taivaan läpi kulkee värien kavalkadi, eikä sininen ole päässyt mukaan. Maailma aukeaa kotikylän jakolinjojen yläpuolella.

***

Kuka herättäisi konservatiivin sinisestä unestaan, keskellä todellisuuden pelottavaa ilotulitusta?

1970-luvulla oli vielä mahdollista ajatella, että vapaat markkinat vapauttavat myös paikallisten konfliktien mustavalkoisista asetelmista; silloin oli kyllä olemassa toinenkin "Kansainvälinen". Neuvostoliiton romahtamisen myötä vapauden ajatus hitsautui kiinni markkinatalouteen, joka lupasi mahdollisuuksia, väriä ja diversiteettiä.

Tänään markkinatalous näyttää enemmän ja enemmän fundamentalistien työkalulta, jonka varjelemiseksi pitää torjua yhteensopimattomat ajatukset ja tieteelliset totuudet.

Kuka herättäisi konservatiivin sinisestä unestaan, keskellä todellisuuden pelottavaa ilotulitusta?

Kim Thúy keskustelee Silvia Hosseinin kanssa Helsinki Lit -festivaalilla Savoy-teatterissa perjantaina 17.5. klo 17.50.