Mitä okkultismi tekee keskuudessamme - yhä, vai jälleen?

Parapsykologialla oli ihan pieni hetkensä tieteiden rinnalla, spiritismi oli mitä kuuminta ajanvietettä kun 1800-luvun ja 1900-luvun alun taidekaanoneita taottiin. Astrologit ovat nakutelleet vuosisatoja täsmällisiä tähtikarttoja syntymän hetken ja paikan mukaan, nyt heilläkin on onneksi tietokoneohjelmat.

Lukuisat taiteilijat ovat hyödyntäneet tarot-kortteja töissään, kuten Niki de Saint Phalle Tarot-puutarhassaan (avautunut 1998), joka sisältää 22 veistosta, ison arkanan korttien määrän; tai Italo Calvino kerronnan välineinä teoksessaan Il castello dei destini incrociati (1973). Teema on esillä myös Nina Kokkisen vastikään ilmestyneessä kirjassa Totuuden etsijät, jossa hän tutkii Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteen esoteerisia ulottuvuuksia. Nämä salaisuudet ovat olleet näkyvillä, ja kummallista on lähinnä se, että ns. kultakauden taiteen tulkinnassa on korostettu perinteisesti kansallisromanttisia ja kalevalaisia ulottuvuuksia ja myöhemmässä aallossa suomalaistaiteilijoiden osallisuutta kansainvälisissä taidevirtauksissa. 

Varmaan kaikilla on oma suhteensa horoskooppeihin, käden viivojen lukemiseen, noituuteen ja okkultismiin.

Kun new age oli 1990-luvulla pop, muistettiin todellakin moralisoida harhaisia, jotka näyttivät kuvittelevan, että uskontojen ja uskomusten buffet-pöytä on heitä varten katettu.

On kiinnostavaa, miten kulttuuri hakee törmäyspintoja okkultismista. Oli kyse sitten kokonaisista järjestelmistä, kuten kabbala tai teosofia, tai pikku tarot-sessiosta tai iltapäivälehden horoskooppisivusta, hämyisälle puolelle menevä tietää menevänsä vastavirtaan. Horoskoopeille ja kristalleille naureskellaan, ihmisten neuvottomuudella ja herkkäuskoisuudella rahastavia vieroksutaan syystä. Kun new age oli viimeksi 1990-luvulla pop, muistettiin todellakin moralisoida harhaisia, jotka näyttivät kuvittelevan, että uskontojen ja uskomusten buffet-pöytä on heitä varten katettu.

Tein joskus aikoja sitten taidehistorian proseminaarityön Marita Liulian Tarot-teoksesta. Aihe paljastui tolkuttoman kiehtovaksi, koska pakan visuaalinen historia ja sen aikojen saatossa muuntunut käyttö murskasivat ainakin minulta sen romanttisen kuvan, jossa tummanpuhuviin, runsaisiin kaapuihin pukeutunut eukko lukee kultakolikkoa vastaan rakkaudessa tai kuolemanpelossa epätoivoisen tulevaisuuden, joka sitten kalvaa ennustuksen kohdetta fatalistisena taikauskona tai itse kohtalona. Ei, vaan kortit ovat oma merkitysavaruutensa. Vaihtoehtoisten polkujen ja tulkintojen kautta ne muodostavat jatkumoita ja epäjatkumoita, vastauksia ja jatkokysymyksiä. Ne ovat paremminkin emotionaalisen tai affektiivisen tiedon jäsentelyn väline.

Ei, vaan kortit ovat oma merkitysavaruutensa.

Mitä salatieto, rajatieto, esoteria sitten voisivat merkitä nimenomaan vastakulttuurina - etenkin jos luovutaan siitä olettamasta, että jokainen saloista kiinnostunut on huijari tai huijattu, typerys tai ainakin alentuneesti vastuullinen? Nuoressa Voimassa ilmestyi vastikään Riikka Ala-Hakulan kirjoittama juttu feministisistä noidista, jonka mukaan noituus on noussut vastakulttuuriseen symboliasemaan naisliikkeessä meillä ja muualla.

Jutusta heräsi keskustelua, josta iso osa on käyty Facebookin vaihtelevan yksityisissä uumenissa, mutta tämä Twitter-lanka on noston arvoinen.

Keskustelijat listaavat muutamia syitä okkultismin nousulle nykyfeminismin ja -vasemmistonkin piirissä: On jokin elämän osa-alue, joka on vastakkainen suorittamisen kulttuurille, alue jolla voi kelvata, jolla oman arvonsa voi ottaa itseisarvona - toisin kuin kapitalismin piirissä, jossa suorittavien luokkien arvo syntyy työstä. Luontosuhteen muutos tai elpyminen mainittiin. Ilmastonmuutos vaatii itseymmärryksen muutosta, ja yksi väylistä voisi olla tämä. Luonto ei ole vain hyötymisen kohde, vaan okkultismin piirissä ihminen on osa järjestelmää, jota hän ei täysin tunne tai hallitse - eikä siten voi täysin hyödyntää. Ateismin kytkös maskulistisiin liikkeisiin ja niiden puusilmäiseen rationalistisuuteen on ehkä herättänyt vastareaktion. Liberalismin kriisi ja totuudenjälkeisyys nostavat erilaisia virtoja erilaisissa piireissä. Pakanuus ja kriittinen feminismi kohtaavat uudenlaisen yhteisöllisyyden rakentamisessa. Samalla kuitenkin kritisoidaan nykyokkultismia kapitalismin pirtaan hyvin sopivasta individualistisesta mieleisten asioiden shoppailusta.

Lopulta usko järkeen on meissä varsin nuorta, yksilöllisesti ei välttämättä edes paria kolmea sukupolvea vanhempaa. Ehkä se on siksi yhä kovin kirkasotsaista. Koko tämän kaasukatastrofin keskelläkin. Tuhansien vuosien perspektiivillä näemme tilanteen, jossa kaltaisemme puhuvat, hieman jo kirjoittelevat, käsillävärkkäilevät ja työkaluja tekevät olennot elivät maailmassa, jonka tuiki tavallisista prosesseista he eivät tienneet juuri mitään. Silloinhan maaginen ajattelu, nymfit, kiroukset ja siunaukset ovat osa ajattelua, jolla yksilö asettaa itseään maailmaan toimijana, joka vaikuttaa ja johon vaikutetaan, joskus ennakoimattomillakin tavoilla. Ehkä tämänhetkinen okkultistinen liikehdintä liittyy tosiaan luontosuhteen ja arvon käsitteen muutokseen. Ehkä jossain joku on vastaamassa tähän kysymykseen.

Lukuvinkiksi Silvia Federicin mainio teos Caliban and the Witch, josta suomenkielinen esittely täällä. https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/caliban-and-the-witch/

Kuuntele myös Perttu Häkkisen ja Panu Hietanevan radio-ohjelma, joka käsittelee esoterian vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin: https://areena.yle.fi/1-3419868