Arya on arjalainen nimi, eli miksihän katsoin Game of Thronesin loppuun saakka

Tämä juttu spoilaa, tietysti.

Game of Thrones -sarja onnistui esiintymään feministisenä osalle faneistaan, mutta lopussa tuomio on selvä. Voittajat, pohjoista valkoisuutta edustavat Starkit, kirjoittivat historian alusta loppuun.

Inhosin Game of Thronesia ainakin kahden viimeisen kauden ajan. Enkä pelkästään lusinut viimeisen kauden ylipitkiä jaksoja läpi, vaan olen myös lukenut uskollisesti Jussi Ahlrothin jokaisen tosipitkän jaksoarvion läpi Helsingin Sanomien verkkosivuilta. Suurimman osan kommenteistakin. Olen antanut itseni ymmärtää, että tämä johtuu ajallisesta investoinnista. Kun tajusin käyttäneeni GoT:n seuraamiseen jo kymmeniä tunteja, tuntui typerältä olla käyttämättä kymmeniä lisää. Saatan pettää itseäni.

Ensimmäiset kaudet rakensivat todellisen oloisen fiktion: hyvyyttä ei palkita, pahuudesta ei rangaista, ja jos niin käy, se on sattumaa. Kaikki on hetkellistä, kuolema ei pystytä monumentteja eikä lausu viimeistä latteutta. Tarpeettomasta väkivallasta ja mieskatseesta huolimatta GoT oli mainiota viihdettä. Lopulta katsomista motivoi pelkkä missaamisen pelko ja mieto uteliaisuus.

Onko GoT naisvihamielinen ja rasistinen?

GoT:n suuri kertomus on aivojaraastavan banaali ja mauttoman typerä. Se sisältää moraalisia opetuksia, kuten VALLANHIMO ON VÄÄRIN (sen tietää lohikäärmekin, joka sulattaa Rautavaltaistuimen), ja että TARINAT OVAT MAHTAVIA.

Näkijä-äijä Brandon Stark (Isaac Hempstead Wright) tempaistaan eetterinhuminasta kuninkaaksi, mikä vahvistaa sarjan mytologista metaulottuvuutta, ja sen naiivia suhdetta historiankirjoitukseen. Hän valitsee Kourakseen (kuninkaallisen lähin neuvonantaja) Tyrion Lannisterin (Peter Dinklage), joka on ei-kovin-yllättäen säilynyt hengissä. Tyrionin hahmon köyhtyminen sarjan loppua kohti selittynee kerronnallisella funktiolla: Tyrion on läpi sarjan keskushahmo, jonka antaa näkökulman tapahtumiin. BBC:n julkaiseman tilaston mukaan hänellä on kausilla 1-7 32% enemmän repliikkejä kuin seuraavaksi eniten puhuvilla hahmoilla.

Miehet ovat äänessä keskimäärin 75% ajasta, päätösjaksossa 80%

Keskustelu sarjan mahdollisesta feministisyydestä tuntuu typerryttävältä. On nimittäin harvinaisen selvää, että sitä ei ole. BBC:n julkaisema data osoittaa, että miehet ovat äänessä keskimäärin 75% ajasta, päätösjaksossa 80%. Naisten tehtävä on näkyä, kärjistetyimmillään kerääntyä bordellikohtauksiin eläväksi lihaksi. Tämä ulottuvuus jäi tosin pois myöhemmiltä kausilta, varmaankin sarjan suosion kasvettua ja kritiikin lisäännyttyä. Mutta mikään asenteissa ei muuttunut. 

Miksi kaikki inhosivat Sansaa teinityttönä, joka tahtoi nousta GoT:n yhteiskunnassa naimalla hierarkian huipulle?

Maailma, jota sarja kuvaa, on helvetillisen naisvihamielinen. Veli Viserys Targaryen (Harry Lloyd) riisuu Daenerysin (Emilia Clarke) tämän ensimmäisessä kohtauksessa, ja näemme hahmon takapuolen ennen kuin hän on sanonut montaakaan sanaa. Cersei Lannister (Lena Headey) joutuu juoksemaan Kuninkaansataman läpi alastomana ja häväistynä. Sansaa (Sophie Turner) kohdellaan kauppatavarana ja omaisuutena. Kaikki tuhoutuvat, paitsi Sansa, joka sopeutuu, ja josta katsojat lopulta pitivät kovasti. Miksi kaikki inhosivat Sansaa teinityttönä, joka tahtoi nousta GoT:n yhteiskunnassa naimalla hierarkian huipulle? Myös naisvihamielistä maailmaa ja aikakautta voisi kuvata tavalla, joka ei toisinna asetelmaa.

Naisten kohtuuttomat valtapyrkimykset ja uhka etelästä torjuttiin.

Vanha kunnon Slavoj Žižek huomauttaa, että sarjan vallantavoittelijanaiset edustavat vanhaa, wagneriaanista motiivia. Miesnäkökulmasta heidän vallanhimonsa perusta on ohut: oma etu ja kuuluminen perheeseen – siis lohikäärmekuningatar Daenerys uskoo verenperintöönsä ja lohikäärmeisiinsä, Cersei Lannister tekee mitä vain lastensa puolesta. Žižek selittää naisen (Daenerys) ajaman suuren yhteiskunnallisen muutoksen kaatuneen tämän takia:

Daenerys Hulluna Kuningattarena on pelkästään miehinen fantasia, ja ne jotka pitivät hahmon hulluksitulemista psykologisesti epäuskottavana, olivat oikeassa. Daeneryksen näyttäminen hullunraivo kasvoillaan lohikäärmeen selässä polttamassa taloja ja ihmisiä ilmaisee patriarkaalisen ideologian pelkoa vahvoja naispoliitikkoja kohtaan.

GoT:iin kohdistuvat feministiset odotukset ja pettyminen niissä kertovat enemmän odotuksista itsestään: valtaa käsittelevään sarjaan janottiin vallanottajaksi naishahmoa, jota ei rangaista vallanhimosta, pahuudesta tai virheistä. Žižekin mukaan saatiin paluu ”normaaliin”, valkoisen patriarkaatin valtaan. Naisten kohtuuttomat valtapyrkimykset ja uhka etelästä torjuttiin. Daeneryksen joukot kun edustivat aikamoista diversiteettiä verrattuna taisteluiden lopullisiin voittajiin, Starkeihin.

Starkit Pohjoisen edustajina on kuvattu urheina, suoraselkäisinä, loputtoman lujina, turmeltumattomina.

Vaikka Tyrion onkin toiminut kerronan jäsentäjänä - ehkä hieman romantiikan romaanin hengessä, kuten Walter Scottilla, tilanteesta ja kontekstista toiseen siirtyvänä hahmona, tarinan päähenkilöitä ovat olleet ennen kaikkea Ned Starkin (Sean Bean) lapset. Starkit Pohjoisen edustajina on kuvattu urheina, suoraselkäisinä, loputtoman lujina, turmeltumattomina (ei inhaa insestiä!), ja heidät on kaikki tuotu lapsuudesta aikuisuuteen sarjan keston aikana. Lähes kaikki pysyivät elossa. 

Koska GoT:n nationalismi nojaa vahvasti kansojen ja heimojen identiteetteihin, ei ole kohtuutonta nähdä Starkeja nimenomaan valkoisten arjalaisten, Pohjoisen ihmisten edustajina. Nimi ”Arya” antaa jo viitteen taustasta. Indoeurooppalaisuus kirjoittautuu Starkien sukuun mukaan nimien merkitysten kautta. Vaikka arjalaishypoteesi pohjoiseurooppalaisten taustana onkin fuulaa, kulttuuriset yhteydet ovat silti aika ilmeisiä.

Ja näemmä edelleen käyttökelpoisia.

Lopulta GoT onnistui kuitenkin täyttämään pahimmat fantasiakliseet. Ja vaikka ne olivat näkyvissä jo alusta lähtien, mikä esti tajuamasta niitä täysin? Varmaan odotukset. Toivo paremmasta fiktiosta. Halu nähdä feministisyyttä GoT:ssa vaikuttaa siltä, että oman katsomisen oikeutus halutaan löytää jostain moraalisesti hyvästä näkökulmasta. Tarvitaanko sellainen aina?

Hyvällä tarinalla on valtaa?

Tyrion sanoo loppujaksossa, että maailmassa ei ole mitään voimakkaampaa kuin hyvä tarina: ”Nothing can stop it. No enemy can defeat it. And who has a better story than Bran the Broken? Who’s better to lead us to the future?”

Jussi Ahlrothin viimeisen jakson arviossa sana “tarina” esiintyy 37 kertaa. Tämä on olennaista, koska hän nostaa sarjan ehkä olennaisimmaksi teemaksi tarinat. Koska tarina on vahva, se voi olla vaarallinen, ja Daenerys uskoi väärään tarinaan. Mutta toisin on Branin laita, koska hän toimii fiktiivisen maailman muistina:

[Bran] on elämä. -- Se oli hieno päätös tälle suurelle tarinalle. Kaikkien ihmiskohtaloiden keskellä valinta siitä, kuka lopussa hallitsee, oli symbolisesti tärkein. -- Valinnan perusteleminen tarinoiden tärkeydellä oli kaunis ratkaisu. -- sarjan showrunnereiden Benioffin ja Weissin viesti kaikille meille Game of Thronesin katsojille. Sarjan tarina on yhdistänyt meitä katsojia ympäri maailmaa jo vuosien ajan.

-- Tarinat, jotka kerrotaan tapahtumien jälkeen, ovat historiankirjoitusta. Tarinat, jotka kerrotaan ennen tapahtumia, ovat enteitä, näkyjä, toiveita ja unelmia. Jälkimmäiset ovat koko sarjan ajan olleet hyvin vaarallisia.

Myös viestintäkonsulttifirma Tekir näkee GoT:n tarinapositiivisuuden, tietysti voimavarana. Viestintäkonsultti Elina Salmu kirjoittaa: ”ihminen on pohjimmiltaan tarinoita rakastava eläin, joka haluaa kerääntyä leiritulen ympärille jakamaan kertomuksia. -- Game of Thrones on täydellinen tarina nykyajan leiritulille.”  

Senkin jälkeen, kun ymmärsin aivan hyvin katsovani geneeristä kuraa.

Leirituli-argumentti on nykyaikaisen tarinankerronnan perustana yhtä huojuva kuin esivanhempiemme mammutinsyönti nykyaikaisen ruokavalion perustana. Silti on totta, että GoT sai hämmästyttävän määrän ihmisiä koottua saman fiktion ääreen. Minutkin. Senkin jälkeen, kun ymmärsin aivan hyvin katsovani geneeristä kuraa.

Syynä siihen ei kuitenkaan ollut vain tarina (maailmahan on väärällään loistavia tarinoita), ja syyn typistäminen ”hyväksi tarinaksi” on yksinkertaistus. Ehkä jäin katsomaan GoT:ia, koska sen katsominen on aina ollut sosiaalista. Se on hyvä puheenaihe, tai oli viisi vuotta sitten. Moni henkilöhahmo oli aidosti kiinnostava ja hyvin toteutettu. Aloin vihata sarjaa koko ajan enemmän kun alun kerronnallinen pirstaleisuus alkoi muuttua vahvaksi juonivetoisuudeksi.

Valtatyhjiötä ei oikeasti ole, koska eliittisukujen valta myönnetään fiktion maailmassa.

Vaikka Salmu väittääkin, että GoT on yhteiskunnallinen murrostarina, monessa mielessä se ei sitä ole. Sen suuri kertomus esittää, että muutos tapahtuu hitaasti. Yön kuningas zombeineen uhkasi koko ihmiskuntaa, ja moni epäili hahmon lihallistavan ilmastokatastrofia. Uhka ei kuitenkaan saanut aikaan yhteiskunnallista muutosta, ja se oli helposti olemassaolevan rakenteen kukistettavissa. Daenarysin ”pyörän murtaminen” jää kesken, kun – Žižekin sanoin – patriarkaatti torjuu muutoksen. Lopullinen muutos on oikeastaan vain vastaus kriisitilanteeseen: valtatyhjiötä ei oikeasti ole, koska eliittisukujen valta myönnetään fiktion maailmassa ja ne päättävät keskenään, miten jatketaan. Viesti on maltillisuus ja tolkullisuus.

GoT:n veto suureen kertomukseen tuntuu pettymykseltä. Sarjan alkuperäinen viehätys oli episodimaisuudessa. Näyt ja unelmat tuskin ovat tarinalajeina sen haitallisempia kuin historiankirjoitus, joka laaditaan voittajien historiana.

Lopun ollessa käsillä Samwell Tarly (John Bradley) tuo Suuren neuvoston pöytään kirjan, jonka nimi on A Song of Ice and Fire, joka toimii metafiktiivisenä elementtinä. GoT perustuu sennimiseen kirjasarjaan, ja ele vahvistaa kahden tarinan analogisuutta. Todistamamme fiktio vahvistuu omassa maailmassaan historiankirjoitukseksi. Ja kenen historiaa, kenen näkökulmaa GoT edusti alusta asti? Starkien. Juuri tämä on historiankirjoituksen henki. Hehän voittivat.

Enkä kuitenkaan tiedä, miksi käytin GoT:n katsomiseen 71 tuntia ja 21 minuuttia elämästäni.