Descartesin äiti
Olen ystäväni kanssa usein kiistellyt siitä, voiko ihminen kokea mitään välittömästi vai tuleeko ajattelumme heti väliin. Vanhana sosiaalikonstruktivistina olen tavannut ajatella, että kaikki havainnot ja aistimukset poimivat tahtomattaankin merkityksensä sisältämme. Emme voi antaa maailman tulla hahmottomana tai järjestäytymättömänä luoksemme, vaikka kuinka haluasimme. Ihmisenä merkityksellistän, arvotan ja lokeroin.
Yliopistossa tankkasin epistemologiaa ja olin yhä varmempi ajattelumme ylivertaisuudesta – tai ennemmin kai ajattelusta eräänlaisena ihmisyyden pakkopaitana. Tiedolliset asiat näyttivät ensisijaisilta, erillisiltä suhteessa ontologisiin. Leijuin tukevasti irti maanpinnasta.
Länsimaisen ajattelun helmet tuntuvat usein syntyvän mystisestä suhteettomuudesta. Descartes ajattelee ennemmin kuin kokee ajatusten tulevan hänelle. Leikittelen toisinaan mielikuvalla Descartesin äidistä. Olen miettinyt, millaisina historian suuret ajatukset näyttäytyisivät, jos ne olisi kirjoitettu ”toisen” positiosta käsin. Olen nimittäin alkanut kaivata jonkinlaista siltaa maailman ja mieleni väliin, olemista suhteena maailmaan.
Olen miettinyt, millaisina historian suuret ajatukset näyttäytyisivät, jos ne olisi kirjoitettu ”toisen” positiosta käsin.
Jos sanat, jotka tulisivat päätymään peruskiveksi merkittävään osaan länsimaista ajattelua olisikin lausunut Descartesin äiti, kuinka toisenlainen älyllinen painolastimme olisi? En ole kiinnostunut äitiyden essentialismista, vaan (tuon ajan) naisen muuttuvasta suhteesta maailmaan. Descartesin äiti oli varmasti elämänsä aikana ensin jonkun tytär, sitten jonkun puoliso ja lopulta neron äiti. Ehkä hän olisi kokenut, ettei ole paljasta tietoisuutta, ettei ole minua, joka ajattelee ennen kuin on se kaikki muu johon suhteessa ajatukseni syntyvät ja tapahtuvat? Feministiteoreetikko Karen Barad käyttää termiä onto–epistemology tietämisestä olemisena, suhteena maailmaan. Kehoni käsitteellisyyden rinnalla olen alkanut ajatella tietoisuuteni kehollisuutta.
Mitä enemmän luen, analysoin ja ”ymmärrän”, sitä vahvempana minussa kasvaa tarve ottaa käteen ennemmin kivi kuin teoreettinen teos tai laittaa jalat rantaveteen. Meri ei ”tarkoita” yhtään mitään. Rakastan teknobileitä ja sitä, etten ”tajua” musiikkia. Uusien taidemuotojen äärelle vaeltelu on herättänyt ihastuttavan kokemuksen, ettei minulla ole kykyä tai tarvetta analysoida teosta teoreettisesti.
Mitä enemmän luen, analysoin ja ”ymmärrän”, sitä vahvempana minussa kasvaa tarve ottaa käteen ennemmin kivi kuin teoreettinen teos tai laittaa jalat rantaveteen.
Päälle vyöryvät aistimukset purkavat ylimääräisiä kerroksia ja naulaavat olemaan tavalla, joka pakottaa minut pois päästäni. Samalla kollektiivinen kyllästyminen ironian haaleanviileään etäisyyteen ja kaiken pakenemiseen nextille levelille on tehnyt tilaa vilpittömyydelle, jota tarvitaankin taistelussa ilmastokatastrofia vastaan.
Sisäinen ja ulkoinen, minä ja maailma muodostumme toisissamme, kohtaamisessa, ja siksi kai on tärkeää pitää välillä kädessään kiveä. Pään sisällä jumittaessa voi nimittäin käydä niin, että maailma alkaa purkautua ympäriltä.