Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja - mytologia Oulusta ja pimeydestä

Pidot, kun nenään tulvehtii typen ja selluloosan tuoksu, kun ympärillä on pimeää ja satoja kilometrejä lunta ja jäätä ja kalliita rivitaloja.  - Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja (1981)

Kun omat majakkamme alkavat sammua, kuvittelemme aikakauden vaihtuvan. Muita, toisten majakoita ei näe, kun jatkaa oman ymmärryksensä pimeydessä. Kesällä kuolleen Kirsti Simonsuuren olemassaolo oli lohdullinen seikka, vaikka en häntä henkilökohtaisesti tuntenutkaan. Olen ollut hänen luennoilaan, ja hänen panoksensa suomalaisessa kirjallisuudessa on osa omaa sivistystäni. Siis minua.

Synnyin samana talvena, jonka Simonsuuri vietti Oulussa. Saman ajan, joka pusersi häntä lumella, pimeydellä, taatulla pohjoispohjalaisella maatamyötenlaittamisella, olin itkuinen surkea lapsi ja lopulta lonkkaluksaation vuoksi kipsattuna. Opin ryömimään vetäen alaruumiiseeni kiinnitettyä oikaisulaitosta, kuin olisin syntynyt kivireki perässäni.

Pohjoisen yökirjan kansikuvassa on lumipalttoo. Se on tyhjä. Kannen tekijä (Hannu Väisänen) on tavoittanut sen, mistä Simonsuuri kirjoittaa.

Oivallan silloin sen ainoan syyn, mikä tekisi elämisen täällä mahdolliseksi. Täällä voisi olla kuin Mikä-Mikä-Maassa, kasvamatta aikuiseksi, kirjoittaen satuja lapsuudesta, kieltäytyen näkemästä kaikkea sitä mitä todella näkee ympärillään.

Niin että lumi sataisi kaiken sen ylle mitä täällä on, että se olisi kuin huntu, verho, maya.

Mutta en voi elää sellaisessa harhassa, huntu on repäistävä pois.

Jos sinua ohjaavat toiset uskomukset, toiset myytit, kuin ympärilläsi olevia ihmisiä, sinun on lähdettävä pois. Sillä muiden ihmisten myytteihin et voi koskaan vaikuttaa.

Simonsuuri oli ennen kaikkea humanisti. Ylläolevassa katkelmassa hän kirjoittaa yhteen myytit, vahvan kokemuksen eroavaisuudesta ja humaanin näkemyksen siitä, miten pohjoisessa voisi elää. Minäkin lähdin pois enkä palannut. Simonsuuri kirjoitti koko asian kulttuurisen merkityksen jo silloin, kun minä asuin vielä Kalajoella, asioin potalla eikä Hattara-kissa ollut vielä karannut. Lopetettu se oli, mutta äiti kertoi totuuden vasta kun olin aikuinen.

Oulu on metafora paikalle, joka on kaikkein vähiten matkan määränpää ja kaivattu koti. 

Pohjoista yökirjaa sanotaan romaaniksi, se on autofiktio, ilmaisultaan esseistinen, päiväkirjamainen, lyyrinen. Simonsuuren tyyli on raikas, kirja olisi voitu kirjoittaa eilen. Sen voisi kirjoittaa huomenna. Kaanoniensa rakentajien pitäisi panna se merkille.

Ei Oulu nimittäin ole vain Oulu, sattuvuudesta huolimatta. Omppu Martin kuvaa Pohjoisen yökirjan Oulua ”käänteiseksi Ithakaksi”. Oulu on metafora paikalle, joka on kaikkein vähiten matkan määränpää ja kaivattu koti. 

Pohjoisessa yökirjassa liikkuu voimakas kertojanhenki. Välillä se hönkäisee juuretonta akateemista kulttuuria päin Hydran armottomuudella, välillä se matkaa tämän- ja tuonpuolisen tajunnan välissä Hermeksen passilla:

 Näen kolmena yönä peräkkäin eroottisia unia, tapaan unessani ihmisiä, jotka ovat kaukana poissa, ehkä kuolleitakin. Ehkä tämä on uusi terveyden ja voiman kausi.

- - -

Kapakassa, maan pinnan alapuolella, kauhtuneen sametin keskellä, asuu rakkaus. 

Mutta se ei voi olla rakkautta. Tuo pakahtuneisuus, tukahtuminen, partneriin liimautuminen pöydässä, lattialla. Minulle se on pelkkää partneriin liimautumista, ei rakkautta.

Pohjoisen ihminen väittää, että hänen tunteensa ovat suuria, mutta hän ei pysty antamaan niille minkäänlaista ilmaisua. Mutta tunteita, joille ei ole pystytty antamaan ilmaisua, ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Pohjoinen yökirja on ankara ja lempeä, ivallinen ja rakastava yhtä aikaa. Se liikkuu nopeasti päätelmästä, tilanteesta ja tunteesta toiseen. 

Martin kuvaa Pohjoisen yökirjan ja Simonsuuren merkitystä itselleen: 

Minä luen sitä Simonsuuren persoonan kautta, enkä edes yritä pitää teosta ja sen tekijää erillään. Minä luen sitä sen huuman kautta, jota tunsin Simonsuuren luennoilla ja hänen läheisyydessään. Luen sitä koko tunnetun historian, filosofian ja myyttitarinoiden läpi. Fernando Pessoaa lainatakseni: ”Luen kuin ihminen joka luopuu valtaistuimestaan.”

Minun kotini on Simonsuuren tekstissä. Se on tyyny, jolle lasken pääni ja vaikka kukaan ei makaisi vieressäni, en koskaan olisi yksin. 

Havainto kodista on olennainen. Se sisältää ajatuksen tekstin pysyvyydestä, satoja vuosia vanhan kulttuurisen jatkumon. Tekstin laatija on tekstiä väliaikaisempi.

Kulttuurin kenttä on omituinen organismi. Yksilöt ovat valtavan merkityksellisiä, mutta prosessi itsessään on yliyksilöllinen.

Jokunen viikko sitten kulttuurijournalisti Aleksis Salusjärvi kirjoitti Ylen kolumnissaan Otso Kantokorven, Leevi Lehdon, Jukka Virtasen ja Claes Anderssonin kaltaisten ihmisten poismenojen merkitsevän aikakauden loppua.

Mikä on aikakauden lopettavan kuoleman arkkityyppi?

Nopeasti ajateltuna kyse on sukupolviasiasta, näin vääjäämättä käy olennolle, jonka aika on rajallinen. Mutta aikakaudet limittyvät ja lomittuvat, en minä ainakaan tiedä mihin mikäkin loppuu: Kun Spede kuoli? Matti Nykänen? David Bowie? Lou Reed? Agnès Varda? Mikä on aikakauden lopettavan kuoleman arkkityyppi? Aikakausihan on aluskasvillisuuteen katoava sammakko, ja sen heilauttamasta heinikosta pyrähtävä hyönteisparvi. Tai, voisi Simonsuuren sanoista päätellä, aikakausi on myytti. Sellainen, joka jäsentää arkiajatteluamme. Ja aikakaudelle leimalliset ihmiset liitämme sen mytologiaan.

Mutta surusta ja ikävöinnistä tosiaan alkaa ikää myöten tulla aina pysyvämpää. Ne, jotka ovat olleet meidän nelikymppisten vierellä koko aikuisuuden, näennäisen aina, alkavat sielu, mieli ja sydän kerrallaan lähteä. Salusjärvi näkee poistuneiden joukon seuraavasti:

Hiljattain sammuneiden tähtien joukkoa yhdisti se piirre, että he olivat heuristisia hahmoja: he synnyttivät ympärilleen ilmapiirin, joka kannusti ihmisiä ylittämään itsensä. Heidän ympärillään näytti tapahtuvan innostavia asioita ketjureaktioina. Siten heistä tuli suurelle ihmisjoukolle opettajia, joihin saattoi aina luottaa ja joiden arvostelukyky harvoin petti.

Paitsi että henkilöt itsessään luovat ilmapiiriä, täytyy muiden myöntää heille luottamus, arvostus, täytyy olla niitä jotka löytävät syitä turvautua ja etsiä perspektiiviä. On kuin löytäisi itselleen ottovanhempia. Tällainen laajennettu vanhemmuus elää syklisesti kulttuurissa. Sen menettäminen ei merkitse orvoksi jäämistä. Myös kulttuuri itsessään muuttuu. Miten myönnämme auktoriteettia, millaisille hahmoille?

Se ei ole itsestäänselvää, koska kulttuurille itsekritiikki ja vastaliikkeet ovat tyypillisiä. #Metoo-liike on muuttanut arvostuksia, moni entisnero herättää sääliä ja inhoa. 

Ilmastokriisin kauheus on sitäkin: ennakolta menetetty jatkuvuus.

Ja toisaalta, miten voimme ajatella kulttuurisen tradition, toiminnan ylisukupolvisen ketjun, kestävyyttä, kun voimme olla varsin varmoja siitä, että elämä maapallolla käy parhaillaan läpi suurta muutosta, jonka vaikutukset näkyvät vääjäämättä jo oman elämämme aikana. Ilmastokriisin kauheus on sitäkin: ennakolta menetetty jatkuvuus. Perspektiivi vaihtuu.

Vaikka kulttuurista nouseekin esille yksilöllisyys, sitä määrittää enemmän kollektiivisuus. Kokemus siitä, että olemme osa samaa maailmaa arvostamiemme ihmisten kanssa. Hengitämme samaa ilmaa, sama aurinko lämmittää meitä, pysähdymme ajatustemme ääreen, luomme tätä maailmaa tässä kielessä.  

Ja kun joku poistuu, työ jää, tai on jäävinään, ainakin toistaiseksi. Monenlaisten vaikutusten lämpö haalenee ja uppoaa aikaan. 

Ps. Tätä kirjoittaessani kuulin runoilija Marko Niemen (1974-2019) ennenaikaisesta kuolemasta. Niemi jätti runouteemme lähtemättömän jäljen digitaalisen runouden pioneerina, kääntäjänä ja aktiivina.