Lasipalatsin ravintolassa ei saa laskea kahvikuppia pöydälle eli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin

Sinä aamuna ensilumi oli peittänyt Helsingin. Siis Helsingin, ei vaikkapa Karkkilaa, Merijärveä tai Enontekiötä, jotka ensilumi oli toki jo peittänyt aiempina aikoina.

Helsingissä ensilumi muuttuu harmaaksi niljaksi katukäytävillä, ja kuolevaisten askeleet luiskahtelevat siinä kuin saippuahiutaleissa tarpoisi.

Rantama veikkasi veikanneensa useamman kirjan oikein Kouvolan Sanomissa.

Se aamu, marraskuussa, oli sillä tavalla poikkeuksellinen, että olin matkalla kuokkimaan tilaisuuteen, jonne en ollut saanut kutsua kirjeitse – tai muullakaan tavalla. Seuraani ravintola Lasipalatsin edessä liittyi kollegani, glamourinnälkäinen kirjallisuuspalkintotoimittaja Vesa Rantama. Missäpä muuallakaan hän olisi ollut tänään, klo 9.51, kuin kaunokirjallisuuden Finlandian finaaliehdokkaiden julkistuksessa.

Ei hänkään ollut saanut kutsua.

Odotuksemme tarjoiluja kohtaan olivat korkealla. Muistelin takavuosien pikku perunaleivoksia Café Engelin yläkerrassa, jolloin kermaa oli sekä kakkusissa että minglaamassa pikkuhaarukka kakkusessa.

Mutta kovin tukala tila on tämä Lasipalatsin Palmusali. Nimensä arvoinen se on, siellä toden totta kasvaa jokunen palmu ruukussa anteliaan, Mannerheimintien yltä valoa päästävän ikkunan edessä.

Kun näette valokuvia puheenjohtaja, toiminnanjohtaja Villaciksen leningistä, älkää uskoko silmiänne. Väri toistuu digitaalisessa muodossa väärin.

Koska olimme a) kuokkavieraita, b) toimittajia vailla (valo)kuvauskalustoa (ei kukaan ole tätä nykyä vailla kalustoa!), päätimme hilautua taakse. Tuolirivi raadille ja tuolirivi ehdokkaille hehkuivat rusehtavaa tyhjyyttään. Aivan jotain muuta hehkui kustantamojen väki edessämme. Rantama veikkasi veikanneensa useamman kirjan oikein Kouvolan Sanomissa.

Klo 9.58 saliin laskeutui hiljaisuus, joka rakoili yskänpuuskiin kuin hitunen lumihuntu kävelyväylillä. On nimittäin syysflunssakausi, ja moni meistä on yskinyt jo viikkokaupalla. Finlandia-raadin puheenjohtaja, Ilmi Villacis, käveli salin etuosaan sinisessä asussaan. En nähnyt häntä lainkaan, paitsi kustantamoväen kännykkäkameroiden välityksellä, mutta tiesin, että hänen mekkonsa oli kaunis sähkönsiniseen vivahtava mutta silti aika sähkötön, koska olin nähnyt hänet aiemmin. Kun näette valokuvia puheenjohtaja, toiminnanjohtaja Villaciksen leningistä, älkää uskoko silmiänne. Väri toistuu digitaalisessa muodossa väärin.

Palmusalin äänentoisto on, luvatta sanoen, surkea. Kuulin silti puheenjohtajan puheesta valtaosan, vaikka räkä tukki korviani.

Kirjallisuuspalkintotoimittaja Rantama analysoi aiemmin toimituksessamme mahdollisia Finlandia-ehdokkaita, ja perusti arvelunsa vahvasti raadin tuntemiseen, ja arveli että monimuotoisuuden taju ja mahdollisesti jopa luokkatietoisuuden värähdys voisivat nousta esille tämänvuotisessa kisassa.

Villacis korostaa puheessaan lukemisen positiivisia vaikutuksia – puheen perusteella nimeäisin hänet yhdeksi koko maamme kirjapositiivisimmaksi henkilöksi. Vaikka valitut kuusi teosta valitaan aina fiilispohjalta (mikä muu hitto muuten voi kertoa hyvästä kirjasta kuin vissi tunne siitä että on lukenut hyvän kirjan?), aina niistä jotain yhteistä voi keksiä. Finalistiteoksia yhdistävät yleisinhimillisyys ja toivo, mitä voi toki sanoa ongelmitta miltei mistä teoksesta tahansa.

Harva tulee saliin yllättymään, koska embargomenettelyn takia läppäreitään takovat toimittajat tietävät jo esiraadin valinnat. Me emme tiedä. Rantaman kanssa olimme jo edellispäivänä miettineet, että pyydetään mekin Kirjasäätiöltä ensi vuonna tieto etukäteen, niin voimme välillä olla nopeita. Rantama kuitenkin tulee hetkeksi katumapäälle.

”Ehkä ei tilatakaan sitä tiedotetta. Menee yllätys pilalle.”

Kahvin kanssa pöytään on pistetty jonkinlaista piirakkaa, jonka pohjan paksuus on suunnilleen sama kuin talvimaiharissa. Sitkeyskin on samaa luokkaa, tosin minun maiharini eivät ole lainkaan taikinaiset, toisin kuin piirakka.

Salissa käy kohahdus juuri ennen ensimmäistä kellon kilahdusta. Beigen, ison osan seinää peittävän hillityn mutta suhteellisen ankean verhon takaa putkahtaa ensimmäiseksi Johanna Venho, mm. mainion Saaren runot -teoksen Palladium kirjoilta julkaissut enimmäkseen-runoilija, jonka Ensimmäinen nainen on nyt ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Historiallisen, naisnäkökulmaa korostavan romaanin funktio täytetty.

Kello kilahtaa, odotetusti, toistamiseen. Paikalle kävelee, niin ikään odotetusti, Pajtim Statovci. Bolla on ehdokkaana, ja Rantama toteaa veikanneensa ainakin kaksi oikein. Se on tosi kuin vesi, höyry ja jää.

Kolmas kello tuo paikalle Hanna-Riikka Kuisman. Kuisma on kirjoittanut jo useamman romaanin, ja nyt saavat Palmusalin somat pikku puut todistaa hänen läpimurtoaan Kerrostalo-romaanilla. Rantama myhäilee vieressäni. Kolmas oikein.

Neljäs on kuitenkin huti, ja yllätys: JP Koskinen Tulisiipineen. Kumpikaan meistä ei ole lukenut kirjaa. Tai minä nyt en ole lukenut oikein mitään kirjaa, paitsi Bollan.

BLING, ja ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenviiteen vuoteen paikalla on Monika Fagerholm, isojen aplodien saattamana. Kuka tappoi Bambin oli, ainakin näin jälkikäteen, itsestäänselvästi valittu. Rantama toki näki tämänkin silmännurkastaan. Neljä oikein veikkauslistalla.

Siinä on kyllä yksilölle misääriä kerrakseen.

Ja neljään se jäi. ”Tosin veikkasin vain viittä, koska Hassan Blasimia ei hyväksytty kisaan”, huomauttaa Rantama. Kuudes ehdokas oli jonkinlainen yllätys, nimittäin Mikko Rimminen romaanillaan Jos se näyttää siltä, joka on Rantaman mukaan oikeastaan parempi kirja kuin Finlandian vuonna 2010 saanut Nenäpäivä.

Kustantamojen väki alkaa puuhailla kukkakimppuja ulos paperikasseista, kun kirjailijat asettuvat lavalle kuvattavaksi ja kukitettavaksi. Keltaisella ja oranssilla briljeeraavat puskat tuntuvat jääneen syksyyn, ne ovat oudon piittaamattomia talven ensimmäisestä tulosta. Vaikkapa terälehtien pudottaminen olisi ollut sovelias ele.

Tarjoilut ovat kuitenkin järisyttävä pettymys. Kahvin kanssa pöytään on pistetty jonkinlaista piirakkaa, jonka pohjan paksuus on suunnilleen sama kuin talvimaiharissa. Sitkeyskin on samaa luokkaa, tosin minun maiharini eivät ole lainkaan taikinaiset, toisin kuin piirakka. Kokonaisuus on kuiva, eivätkä paahdetut pähkinät oikein maistu miltään. Joidenkin palasten päälle on piisannut hillottua punasipulia, joka epäilemättä hieman elävöittää onnetonta piirasta.

Kun jään suustani kiinni ja lasken kahvikupin ravintolan pöytään, tarjoilija tulee tölväisemään, ettei kuppeja saa laskea pöydille, koska ravintola avautuu pian. Johan tässä kuokkavieraskin sydämistyy! Kyse on kuitenkin eräistä harvoista aidosti glamorööseistä kirjallisuusjulkisuuden ja juhlapuhumisen hetkistä koko kalenterivuonna, ja minglaajat joutuvat miettimään kuinka syödä sitkeää piirakkaa PIKKULUSIKALLA samaan aikaan kun pitelevät kahvikuppia asetteineen. Siinä on kyllä yksilölle misääriä kerrakseen. 1

Glamouria todellakin saisi olla enemmän. Finlandian suurnäytös on tietysti vasta edessäpäin. Ainoastaan hohdokkaat puitteet tekevät tällaisista tilaisuuksista käymisen arvoisia. Nämähän ovat juhlat! Tännehän tullaan näyttäytymään! Jos tieto ehdokkaista kiinnostaa verekseltään, sen saa tosi nopeasti huitomalla twitterissä päivitysnappia lakkaamatta klo 10.12 jälkeen.

Säälimätön jälkipeli alkoikin valtamediassa ja somefeedeissä välittömästi, kun HS:n Antti Majander ilkamoi ehdokasasettelun ja Suomalaisen Kirjakaupan henkilökunnan suosikkien olevan kovin samankaltaisia.

Meidänkin lounaspöytämme totesi ykskantaan, että kävi miten kävi, Otava Oy voitti. Se omistaa Otavan lisäksi Liken ja Suomalaisen Kirjakaupan. Sen sijaan toimituksessamme veikkaustreeni vielä jatkuu. Pistämme kollega Rantamaa kisakuntoon, jotta hän saa veikattua Runeberg-palkinnon voittokaartin oikein. Se on vaikea rasti, eikä palkintoa ole luvassa.

Korjattu tekstiin: Johanna Venhon romaani ei ole nimeltään Sylvi, vaan Ensimmäinen nainen. 

• 1. Jukka Petäjä herkutteli tieto-Finlandia -kommentissaan: ”Ehkä yksilö ei päässyt mukaan edes sellaisella pelikierroksella, joka tunnustaa misääriä”. Huomio liittyy siihen, ettei ehdokkaina ole elämäkertoja. Uskoisin lauseen tarkoittavan sitä, että Jari Tervo jäi jälleen ehdokasjoukon ulkopuolelle.