Valittu kansa on kulttuurin läpileikkaus, joka näyttää kristinuskon sen ytimessä

Antti Tuiskun uuden levyn vastaanotto provokaationa jättää huomiotta, että sen parhaalla kappaleella lauletaan kahvista ja pullasta.

Antti Tuiskun uusimman albumin Valittu kansa vastaanotossa on korostunut levyn provokaatioluonne ja uskontokritiikki. Kuitenkin nämä ovat vain eräitä, tarkoituksellisen räikeitä sävyjä siinä laajassa paletissa, jolla Tuisku yhteistyökumppaneineen operoi. Koska äärimmäisen turvallisuushakuinen kaupallinen popkulttuuri on Suomessa jättänyt kirkon kokoisen tilan tyhjäksi (viimeisen juhatapion sammutettua valot), on vaikutus veretseisauttava, kun maan suurin ja ehkä ainoa poptähti yllättäen pistää siellä strobot päälle ja bileet pystyyn.

Karkea jako ”uskoviin” ja ”ateisteihin” on tehnyt meidät sokeiksi hengellisyyden vivahteille.

Albumi onnistuu harvinaislaatuisella tavalla näyttämään toteen, miten läpeensä uskonnollinen on usein sekulaariksi kuvattu kulttuurimme. Suurimman osan kappaleista sanoittanut Saara Törmä on tavoittanut jotain olennaista sellaisesta jokapäiväisestä uskonnollisuudesta, joka on liian tavallista tullakseen nähdyksi uskonnon termein. Karkea jako ”uskoviin” ja ”ateisteihin” on, vaikka valtaosa asemoikin itsensä toisin, tehnyt meidät sokeiksi hengellisyyden vivahteille.

Jos kuuntelee Tuiskun levyltä vain yhden kappaleen, vaikutelma voi olla korni, camp tai kitsch. Levyn toimintalogiikkaan kuuluu ajoittainen asettuminen kuulijan alapuolelle, mutta flirttailu roskakulttuurin kanssa vain lisää sen tehoja. Paholainen ei ole tällä kertaa ole yksityiskohdissa, vaan kokonaisuuden muodostamassa kuorossa, johon jokainen osa tuo uuden lisän.

Vilpitön vallankäyttö on tehokkainta vallankäyttöä.

Yhdestätoista kappaleesta jokaisen puhuja on erilaisessa asemassa suhteessa uskontoon – avauskappaleen ”Kerran vuodes kirkkoon” uskonnollisesta vapaamatkustajasta viimeisen biisin ”Sit kun me kuollaan” kuolematabun karnevalisoijaan. Monet puhujista ovat varsin monitulkintaisia tai ambivalentteja. Eniten huomiota saanut nimikappaleen messiasele on tulkittu vitsihuumoriksi, mutta sellaisena se ei olisi yhtään tehokas. Messias ”Antti Tapani” kritisoi uskonnollista vallankäyttöä, on ironinen omaa julkisuuskuvaansa kohtaan – ja täysin tosissaan, kaikki samassa laulussa. Vilpitön vallankäyttö on tehokkainta vallankäyttöä.

 ”Sixpackis hikinen/ saa meitsin vikiseen”, laulaa Tuisku krapulan ja hekuman välillä vuorottelevassa ”Jumalan kämmenellä” -kappaleessa, jonka olennoima ysärihenkinen roskadance on eräs olennaisia kansallisia kaipuun olomuotoja – kuten lukuisat tyhjiä toreja viikonloppuisin kiertävät karvanopin ja wunderbaumein koristellut ajoneuvot voivat todistaa.

On olemassa lukemattomia maailmaa jäsentäviä kattojärjestelmiä, kuten kommunismi, kapitalismi, Tolkien ja Tähtien sota.

Uusateistiaktivistit ovat vuosia toitottaneet (paradoksaalista) biologian ja järjen voittoa hengen ja uskon ”lastensaduista”, mutta Tuisku näyttää, että uskonto on näissä kamppailuissa se, joka nauraa viimeiseksi. Jos on pakko operoida hengen ja aineen kaltaisin vastakkainasetteluin, on ennemmin epäiltävä aineen olemassaoloa: maallinen rakkauskin jäsentyy kulttuurissamme uskonnollisen etsinnän kautta. ”Häitä ja hautajaisii” on kuin suufimystikko Hafezin (1315-1390) runo, jossa rakkaus Jumalaan ja kadoksissa olevaan kumppaniin ovat saman asian eri puolia.

On olemassa lukemattomia maailmaa jäsentäviä kattojärjestelmiä, kuten kommunismi, kapitalismi, Tolkien ja Tähtien sota. Meillä kristinusko mahdollista kaikkia muita sujuvamman kulun halki laajan kulttuurisen maaperän. Niinpä Tuiskun levyn parhaat kappaleet ovat rinnastusten, luetteloiden ja metaforisen liikkeen juhlaa: ”Mä oon hakenu sua luostareista/ Instagrameista ja youtubeista/ koraaneista sekä talmudeista/ Mutta ikinä en löydä sua/ Olen kokeillu jo aivan kaikkee/ Terapeuteilla käyny itkee/ Voiko olla etten tehny tarpeeks”

Ylivertainen ”Kahvia ja pullaa” (kuka poptähti muka on aiemmin keksinyt noin tylsän nimen levynsä parhaalle kappaleelle?) puolestaan näyttää, miten ajatus seurakunnasta on kaikentyyppisen yhteisöllisyyden taustalla – seurakunta on yksinäiselle maaginen ulottuvuus, jossa ”joltakin jos puuttuu velhoviitta/ yhdessä se virkkaillaan”. Yhteisön muodolla ei ole merkitystä, kun kaikissa näissä vaikuttaa sama hengellinen perusperiaate: ”Niin sitä että löytyiskö hiihtoliitto/ tai joku mikä pervoilukerho vaan/ missä mäkin saan Madonnaa sunnuntaisin laulaa./ Hengen ja tiedon seura/ tai joku mikä virveliryhmä vaan/ missä vetää saan muiden kaa kahvia ja pullaa.”

Tuiskun levyn sanoma ei ole tabu siksi, että se ärsyttäisi marginaalissa möyhääviä uskonnollisia konservatiiveja, pikemminkin yllätetyiksi tulevat popmarkkinoita ennakoivat analyytikot. Kaikkien tiedossahan piti olla, että uskonto ei myy, vaan ärsyttää ja hämmentää, saa iskän sormen hakeutumaan autoradion napille ennen kuin lapset takapenkillä ehtivät kuulla ainuttakaan hallelujaa. Uskonnostahan tulevat mieleen postiluukusta sisään tunkevat käännyttäjät, ne tahdittomat Jumalan rakkaudessa rypijät joita ei ole lukioaikojen jälkeen näkynyt ja se yksi nolo mutta kieltämättä vaikuttava ilta rippileirinuotiolla kauan sitten, kun Bass’n’Helenin ”Taisteluni”-balladi tuntui selittävän universumin salat.

Monien asiantuntijoiden mukaan konservatiivinen kristinusko on yksi suuri väärinkäsitys.

Mutta eikö Tuisku ole konservatiivisten ja taantumuksellisten voimien puolella ottaessaan uskonnon näin tosissaan? Ei suinkaan, vaan monien asiantuntijoiden mukaan konservatiivinen kristinusko on yksi suuri väärinkäsitys.

Brittihistorioitsija Tom Holland kuvaa teoksessaan Dominion kristinuskon kätilöivää roolia länsimaisten liberaalien arvojen synnyssä. Jo Ranskan vallankumousta edeltävältä ajalta ja Voltairen kirjoituksista tuttu ajatus uskonnosta taantumuksen linnakkeena paljastuu kulttuuriseksi skitsofreniaksi – ilman tuota linnaketta ei myöskään vapautta, veljeyttä, tasa-arvoa tai muita progressiivisina nähtyjä ajatuksia olisi, kuten myöhemmistä filosofeista Hegel hyvin ymmärsi. Hollandin mukaan Jeesus kärsivänä ja kuolevana jumalana oli antiikin maailmassa radikaalein mahdollinen ajatus, joka synnytti tuntosarvet inhimilliselle kärsimykselle ja sitä kautta emansipaatioliikkeen, joka edelleen vaikuttaa lukuisilla yhteiskunnan osa-alueilla. Näitä samoja voimia kanavoi myös Valittu Kansa.