Fiktio vapaaksi esikuvista!

Etsimme fiktiosta esikuvia ja ikoneita, jotka nykyisin toimivat esiperseilijöinämme. Sukupolvensa äänet onnistuvat näin peittämään näkyvistä taiteensa laadun.

Kun nuoren naisen kirjoittamasta autofiktiosta tai -biografiasta puhutaan, sukupolvi nousee usein esille. Näin käy, vaikka fiktio itse työntäisi käteen pihdit ja meisselit sen purkamiseen: “I don’t wanna freak you out, but I think that I may be the voice of my generation. Or, at least, a voice of a generation”.

Lainaus lienee Lena Dunhamin Girls-sarjan tunnetuimpia. Se on sotkeutunut jo aikoja sitten Dunhamin omaan teräväkieliseen, tilaa ottavaan presenssiin ja mielipiteisiin. Yleisen käsityksen mukaan Dunham sanoo olevansa sukupolvensa ääni. Mutta sanat lausuu fiktiivinen Hannah Horvath (Dunham), pöllyssä, vanhemmilleen, ollessaan rahaa vailla. Ne kuivuvat omaan mahdottomuuteensa samalla hetkellä, kun hän lausuu ne.

Kukapa ei olisi jonkin sukupolven joku ääni.

Girls. Lena Dunham & mainio assari.

Kotimaisessa kirjallisuuskeskustelussa sukupolvimääre nousee usein jonkin uuden odotuksesta. Johannes Ekholmista Sisko Savonlahteen yksi teosten vastaanoton määrääviä tekijöitä on juuri sukupolvi. Se liittyy vastaanottoon arkisimmillaankin: kun joku sanoo, ettei pidä jostain kirjasta, ja kun teos sopii oikeisiin kehyksiin, hänelle voidaan vastata, että hän ei vaan ymmärrä (nuorempaa) sukupolvea.

Vastaanoton sukupolvipuhe peitti romaanin todelliset ansiot – myös sen puutteet.

Millenniaaleista kertovia juttuja ilmestyy jatkuvasti, erityisesti työelämässä pärjäämisestä, urbaanista kulttuurista, mielenterveysongelmista, kulutustottumuksista jne. Sukupolvia ja sukupolvikokemusta voi luonnehtia vain naurettavan yleisesti. Millenniaaleista puhuttaessa kuitenkin keskipisteeseen valikoituu usein urbaani tietotyöluokka, jonka elämäntapa ei välttämättä kohtaa toimeentuloa, ja siksi perus-millenniaali oireilee työelämän kilpailupaineissa ja jättää lapsenteon tuonnemmas koska maailma on epävakaa.

Nuori millenniaalinainen on nykykirjallisuuden ajankohtainen arkkityyppi. Keskustelua hahmosta on käyty niin kotimaisessa vastaanotossa kuin muuallakin.

Sukupolviproosan kaipuu ja siitä juontuva tunnistaminen olisi helppoa liittää suomalaisessa odotushorisontissa perinteisesti vahvaan realismiharhaan, mutta nykykirjallisuuden vastaanotto ei yksinkertaisesti palaudu perinteiseen suomalaiseen horisonttiin. Vastaanotto on etenkin englanninkielisen median saavutettavuuden myötä muuttunut, ja anglo-kirjallisuuskeskustelu synnyttää vastaanoton teemoja meilläkin.

* **

Kuuntelin vastikään ”Snapchat-sukupolven Salingerin”, ”irlantilaisen millenniaalin” teoksen. Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kanssa on kuulemma kirja, jota ei pidä missata. Ihmetyttää miksi: en kokenut menettäneeni juuri mitään. Teknisesti taitava ja eloisa romaani upposi miehenhaikailuun ja kaveri/tyttöystävän kanssa sammuviin ja syttyviin romanttissävyisiin himofiboihin.

Kyse ei niinkään ole sukupolvesta kuin aikalaiskontekstista. Kuitenkin esim. kommunikaatioteknologiat ovat olleet kirjallisuudessa aina keskeisiä – oli sähke, on chat.  Minusta tuntui, että vastaanoton sukupolvipuhe peitti romaanin todelliset ansiot – myös sen puutteet. (Itse pidän sitä hyvinkin chick lit –genressä kulkevana, ja toivoisin hyvin paljon, että genrestä ei puhuttaisi samaan tapaan pejoratiivisesti kuin ”naistenlehdistä”.)

Nuori millenniaalinainen on kauniimpi, älykkäämpi ja raivostuttavalla tavalla enemmän pikkuvanha kuin kukaan tosielämässä.

Tuorein kotimainen ”sukupolven ääni” on Emmi-Liia Sjöholm. Paperilla toinen kerää hehkutusta jossain somessa ja jossain toisessa epämääräisiä risunrapsahduksia. Minun kuplassani useampi ihminen on sanonut pitävänsä kirjaa tosi huonona, mutta todennut kerkeästi perään, ettei ole oikein halua/ehdi/jaksa perustella miksi. Helsingin Sanomiin arvostelun kirjoittanut Eleonoora Riihinen liittää sen Sinkkuelämän parissa kasvaneeseen sukupolveen, jolle ominaista on ”pakotettu seksipositiivisuus”. Havainto on täsmällinen, Sjöholmin kirjan kertoja poseeraa jonkinlaisessa näyttäytymisen tilassa, joka on samaan aikaan häpeällisen stigmatisoiva mutta haluttava.

Teos on kirjalliselta statukseltaan outo, kirjailja puhuu siitä ”autofiktiona” haastattelussaan (ja osoittaa samalla käyttävänsä termiä VIELÄ VAPAAMMIN kuin Hesarin kulttuuritoimituksen keskimääräinen toimittaja, Paperi T:n levy ei ole autofiktiota, ei mitenkään). Kustantamo ei ole varustanut Paperilla toista millään genresaatteella (romaani/omaelämäkerta), sisäkannessa lukee ”kaunokirjallinen”. Se ei tarkoita mitään.

”Sukupolvi” kuitenkin kilauttaa kelloa. Sjöholm kuvaakin jotain sellaista, joka on tunnistettavaa pari-kolmekymppisyytensä 2010-luvun tienoilla eläneelle. Tai 80-luvun alun Sonja O:na eläneelle. Tai, kuten Riihinenkin mainitsee, 70-luvun alussa eläneelle (Tytti Parras).

Rebecca Liu kuvailee valkoisen millenniaalinaisen arkkityypiksi luonnehtimaansa henkilöhahmoa seuraavasti: ”sievä, valkoinen, cis, ja riittävän piinattu ollakseen kiinnostava mutta ei liian, jotta ei olisi inhottava. Usein sitä kuvataan ”samastuttavaksi”, mitä se, itse asiassa, ei ole. Sana kätkee sen epämiellyttävän totuuden, että nuori millenniaalinainen on kauniimpi, älykkäämpi ja raivostuttavalla tavalla enemmän pikkuvanha kuin kukaan tosielämässä”. (suomennos omani)

Tämä ruumiillistuu Rooneyn romaanin Francesissa, samoin kuin Sjöholmin kirjan minäkertojassa. Frances esittää itsensä itseinhon läpi, hän todella on pikkuvanha – 21-vuotias, älykäs ja analyyttinen minäkertojanääni. Ja se, mitä romaani lopulta tarjoaa, on tavoiteltava romanssi kuuman, depressiivisen, vanhemman – ei liian vanhan! – miehen kanssa, ja jälleen romanssiksi muuntuva ystävyys entisen tyttöystävän (kuuma ja viiltävän älykäs) kanssa, sitten mystinen sairaus, joka paljastuu endometrioosiksi (jota sairastavana Lena Dunham on ollut paljon ja ansiokkaasti julkisuudessa). Sellainen on Girlsin Hannah, ja myös brittikomedia Fleabagin Fleabag (Phoebe Waller-Bridge). Ahdistuksen luonne vaihtelee omapäisyydestä, itsekkäästä ja itsetuhoisesta käytöksestä täydelliseen sisäiseen tyhjyyteen, jota hahmo yrittää täyttää milloin milläkin (chick lit -viittaus: milloin Bridget Jones oli onnellinen? Tavoitellessaan jotain, minkä kuvitteli tekevän onnelliseksi. Minkä BJ kuvitteli tekevän itsensä onnelliseksi? Oikean elopainon ja oikean miehen.)

Fleabag. Phoebe Waller-Bridge

Liu kyseenalaistaa kuitenkin sen, ettäi näitä etuoikeutettuja valkoisia naishahmoja pidetään edustavina (sukupolvi) ja emansipatorisina (sukupuoli). Sukupuolen ja sukupolven yhteys syntyy nimenomaan tässä edustavuudessa, kuvaavuudessa tai tunnistettavuudessa – siksi yritin kirjoittaa tätä juttua ensin sukupuolen, sitten sukupolven ja lopulta molempien näkökulmasta, kun kumpikaan ei yksin riittänyt.

Omaa luokkaa -podcastin uusin jakso käy läpi tätä kusipäänaisen dilemmaa. On varmasti tavallaan emansipatorista, että jotkut saavat sukupuoleenosuvan tiedon siitä, että maailma ei lopu, jos joskus käyttäytyy huonosti. Silti esille tulee aiheellinen kysymys: kenellä on varaa käyttäytyä huonosti? Matriarkoilla ja muilla, joiden taloudellinen ja sosiaalinen asema on turvattu. Muut joutuvat monesti käyttäytymään niin hyvin kuin osaavat. Taitolaji sekin. Esimerkiksi suhteessa luokkaan hankala käytös tai tunteiden ilmaiseminen ovat monimutkaisempi asia. Brittiläisiin yläluokkiin on perinteisesti liitetty kaikenlaisen hillittyyden ihanne, ja yhdistettynä kylmäkiskoisuuteenkin se on kuitenkin niinsanottua hyvää käytöstä. Alaluokkiin, sukupuolesta riippumatta, on taas saatettu liittää juuri sellaisia konnotaatioita kuin nimi ”fleabag” (kirppusäkki, ruokkoamaton ihminen tai eläin) antaa ymmärtää. Uppiniskaiset köyhät eivät osaa tai halua käyttäytyä kuten kuuluu.

Tutkimusten mukaan millenniaalien nuoremmasta päästä eteenpäin (1990-luvulla syntyneet) käytös on monella tapaa parempaa kuin aiemmin. Nuoret juovat vähemmän, ovat vanhempiaan ennakkoluulottomampia ja heillä on korkea työetiikka. Samalla joko mielenterveysongelmia on sukupolvella enemmän kuin aiemmin tai ne ovat vähemmän häpeällisiä, paremmin tiedostettuja ja siksi myös paremmin diagnosoituja. Siinä mielessä kusipäänaisen arkkityyppi komediassa voi näyttää vapauttavalta.

Eiköhän pistetä rööki nutturaan, bollingeria helttaan ja yritetä soittaa Marianne Faithfullille aamunkoitteessa. 

Yleensä huonosti voi käyttäytyä se, jolla ei ole mitään menetettävää (tietyssä kontektissa), tai se joka ei edes ymmärrä käyttäytyvänsä huonosti. Kusipäänainen käyttäytyy huonosti ja impulsiivisesti, ja voisi sanoa, että sitä kaikkea tiedostettua kusipäisyyttä ympäröi ajattelemattomuus ja välinpitämättömyys, ja kevyttä tujakammat psyykkiset ongelmat. Tuottamuksellisen ja tarkoituksellisen kusipäisyyden yhdistelmä tekee moraalisesti tai eettisesti huonon ihmisen. Aristoteleen ajatuksia komediasta ei paljoa jälkipolville jäänyt, mutta sen verran Runousoppi antaa ymmärtää, että komedian ihmiset ovat huonompia kuin me. Ihan vapaasti mallia ottamaan!

Arkkityyppiä voi myös käsitellä eri tavoin: Crazy ex-girlfriend -musikaalisarjan Rebecca Bunch (Rachel Bloom) on viiltävän parodinen ja äärimmäinen destruktiivinen naiskomediahahmo. Sarja kuitenkin motivoi hahmon, ja käsikirjoittaa hänelle diagnoosin, jota onnistuu käsittelemään lämpimästi ja vakavasti. Tämä ei ehkä muuta luokkakysymystä, mutta antaa myös erään vihjeen siitä, miten millenniaalinaisen hahmoa myös katsotaan. Ei pelkästään naurunalaisena tai vapauttavana.

Crazy Ex-Girlfriend. Rachel Bloom.

***

Vastaanotossa on omituinen himo etsiä samastumiskohteita sukupolvelle ja sukupuolelle. Odotukset taiteelle ja viihteelle ovat kovat, ja vastaanotossa usein luodaankin tulkinnallisia selityksiä. Kulttuurikeskustelu menee tässä yhteydessä itseapuiseksi. Esikuvat, sukupolvimääreet ja sukupuolisuudenkin päälle sukupuolittuva vastaanotto korostaa tätä: ikään kuin lukemisen tai katsomisen moodi olisi löytää itsensä, aikansa tai omat ongelmansa fiktion kiteyttäminä.

Taide, edes kirjallisuus, ei ole olemassa tähdennelläkseen rooleja, luodakseen esikuvaa tai antaakseen analyyttista ajankuvaa. 

Fiktion selittäminen sukupolvella/sukupuolella heijastelee toki halua ymmärtää nykymaailmaa ja myös muuttaa sitä. Fiktiolta odotetaan jatkuvaa analyysia siitä, miten asiat ovat, ja ehdotuksia siitä, miten niiden pitäisi olla, vaikka se saattaa olla väärä paikka etsiä. Taide, edes kirjallisuus, ei ole olemassa tähdennelläkseen rooleja, luodakseen esikuvaa tai antaakseen analyyttista ajankuvaa – vaikka nämä ovat joitakin mahdollisia funktioita sille, ne eivät ole ainoita.

Entä sukupolvinen ja sukupuolinen emansipaatio sitten? Jos kerran valkoisen millenniaalinaisen arkkityyppi on luovaa luokkaa, toimeentuleva, elämänhallintaongelmainen, ahdistunut, täyttää sisäistä tyhjyyttään milloin milläkin korvikkeella, kuulostaa tämä kovin tutulta. Rinnassa ihan läikähtää, kun ajattelee täysin asiattoman Absolutely Fabulous -sarjan (Jennifer Saunders) Edinaa (Saunders) ja Patsya (Joanna Lumley). Sarja on saanut millenniaaliperspektiivistä osakseen kritiikkiä naisvihasta, koska sen ainoa vitsi on esittää hyödyttömiä, sisältä tyhjiä naisia, joista toinen – kiusallisen täsmälllisesti kuvattu alkoholisti – ei edes kuulu komediaan. 

Eiköhän silti pistetä rööki nutturaan, bollingeria helttaan ja yritetä soittaa Marianne Faithfullille aamunkoitteessa.