Eksistentiaalinen tuska on luksusta

Etuoikeutetut astelevat tottunein askelein parrasvaloihin – kiistämään etuoikeutensa. 

Suomi on rasismin ja rakenteellisen syrjinnän suhteen naiivi maa. Kun katselee Yhdysvaltain uutisia tällä viikolla ja miettii, minkälainen kolumni täällä viime viikolla ”herätti keskustelua”, on vaikea päätyä muuhun johtopäätökseen.

Psykologia on petollista: tölväisyistä, jotka osuvat minuun, tulee villakoiran ydin.

Herkästi ajatellaan, että omat fiilikset ratkaisevat. Jos joku haukkuu somessa sedäksi tai vetoaa etuoikeutettuun asemaani, silloin asian ydin näyttää siltä, että juuri minun halutaan vaikenevan. Kun toiset kuolevat vuosikymmenestä toiseen tai tulevat profiloiduiksi ihonvärinsä takia, kokemieni epämukavien olotilojen ei kuitenkaan pitäisi olla se iso ongelma. Psykologia on petollista: tölväisyistä, jotka osuvat minuun, tulee villakoiran ydin, vaikka ne olisivat epäolennaisia sivuhuomioita asiassa, joka hädin tuskin koskee minua lainkaan.

Verkko on täynnä täysin ala-arvoista rasistista törkyä, jota levittävät myös etuoikeutetut tahot omalla nimellään. Näistä ei oikein voi sanoa mitään muuta, niiden kanssa ei voi keskustella, vain osoittaa: katsopa tätä. Päätellen viime päivien reaktioista yhä harvempi missään leirissä haluaa ymmärtää tai hyväksyä tätä räikeää rasismia. On siis paikallaan käydä vivahteikkaampi keskustelu siitä, miten pakkaa hämmennetään. Syrjiviä rakenteita nimittäin häivytetään jatkuvasti näkyvistä hyvää tarkoittaen: yhteiskunnalliset ongelmat psykologisoidaan tai niistä tehdään eksistentialistinen ”ihmisen osa”.

Liian monet empivät suunsa avaamista oikean asian puolesta, koska kokevat olevansa vääriä ihmisiä puhumaan siitä.

Janne Saarikiven kolumni Ylellä sisältää oikein hyvän ohjenuoran tasaveroiseen dialogiin: älä oleta keskustelukumppanistasi mitään tai tuomitse häntä hänen ominaisuuksiensa perusteella. Myös vastustaessaan (kenen?) hölmöä oletusta, että etuoikeutettujen tulisi olla hiljaa, se on oikealla asialla: liian monet empivät suunsa avaamista oikean asian puolesta, koska kokevat olevansa vääriä ihmisiä puhumaan siitä.

Saarikivi on oikeassa myös siinä, että ulkoinen asema ei takaa, että ihminen kokisi itsensä vaikutusvaltaiseksi ja voimakkaaksi. Mahdollisuus dialogiin auttaa myös etuoikeutettuja, myös he kärsivät yhteiskunnan tulehtuneista pisteistä. Rikkaalla on alkoholiongelma ja puutetta tasaveroisista ihmissuhteista, rehtorin arkea haittaa asperger, etuoikeudesta voi tehdä itselleen taakan.

Saarikiven johtopäätös on kuitenkin lohduton palauttaessaan ihmisen yksilölliseen kohtaloonsa: koska kaikki kärsivät, tavalla tai toisella, ei ole mielekästä puhua etuoikeutetuista. Kun kärsimyksestä tulee yksilön asia, menetämme ryhmän tuen ja sen mukana kaiken. Jos Saarikiven johtopäätökset toteutuisivat, meistä tulisi puusilmiä, sokeita toistemme olosuhteille.

Jos kaikki kärsivät ihmisyydestään yhtä lailla, ei nähdä enää rasismia, taloudellista eriarvoisuutta, sukupuolista syrjintää.

Kärsimys on sidoksissa konkreettisiin tilanteisiin, niin kuin Saarikivikin näyttää ymmärtävän ennen kuin lyö homman läskiksi. Jos kaikki kärsivät ihmisyydestään yhtä lailla, ei nähdä enää rasismia, taloudellista eriarvoisuutta, sukupuolista syrjintää. Kaiken voisi heittää sokean kohtalouskon varaan kuin lastun laineille ja luopua vuosikymmenten huolellisen tutkimuksen ja ajattelun myötä saavutetuista vivahteista.

Kaikki kärsivät. Olemassaolosta tulee kilpailua siitä, kuka kärsii eniten: tietysti äänekkäin! (Eli juuri se etuoikeutettu megafoninsa kanssa – vanhan, nyt pannassa olevan kielenkäytön mukaan.)

Etuoikeutetun osasta valittaville tekee mieli sanoa: nauttisit ennemmin! Saarikivi sanoo tuntevansa ihmisiä laajasti eri yhteiskuntaryhmistä, mutta käpertyy yksilölliseen kohtaloonsa. Verkostot ovat takuuvarma etuoikeuden merkki. Niitä voi myös käyttää hyvin ja monien eduksi. Syrjään jääneillä niitä vain ei takuuvarmasti ole, saati kolumnipaikkaa Ylellä.

Johtaja juo, mutta sentään hänellä on varaa viinaan. Ihmisen psykologia voi tehdä varakkuudesta taakan, mutta ongelma on psykologinen. Rakenteellinen ongelma on kaikkea muuta. Se törröttää tuolla ulkona kuin naula, johon jotkut pakotetaan astumaan.

”Samalla kun kaikki puhuvat, saa yhä useammin kuulla, että ’etuoikeutettujen’ tulisi kuitenkin puhua varovaisesti.”

Etuoikeutettu on ennen kaikkea vallankäyttäjä. Puhuessaan kovalla äänellä asioista, jotka koskettavat myös tyystin toisenlaisessa tilanteessa olevia, hänen on syytäkin asetella sanansa varovasti. Esimerkiksi Saarikiven kolumni on varmasti hyvää tarkoittava, omasta näkökulmastaan totuudellinen ja pyrkii ymmärtämään ihmisten kärsimystä laajasti. Ilmestyessään siitä kuitenkin tulee osa ”all lives matter” -tyyppisten tekstien uuvuttavaa jatkumoa.

Etuoikeutettu, tuo kaiken kokenut esiintyjä, varastaa jälleen kerran huomion.

Miksi? Koska sen voi lukea näin: tuolla jossain on paljon ihmisiä, jotka pitävät minua etuoikeutettuna. En kuitenkaan ole sisimmässäni etuoikeutettu, nuo ihmiset eivät todella tunne minua. Kolumni on narsistinen keikautus, jolla etuoikeutettu, tuo kaiken kokenut esiintyjä, varastaa jälleen kerran huomion.

Kolumni ei auta lainkaan sitä romania, joka joutuu kolmannen kerran poliisin pysäyttämäksi steissillä samalla kun kolumnisti nautti kesäpäivästä. Ei yksinhuoltajaa, jonka työn teatterin narikassa koronaepidemia pyyhkäisi pois. Ei translasta, joka etsii sanoja ja tukea. Heidän ongelmansa se heittää samaan puuroon kaiken muun kärsimyksen kanssa, vaikka niihin on yhteiskunnallisia ratkaisuja.

”Mutta voi kun vain tietäisitte, mikä on todellinen sukupuoli-identiteettini. Se ei näy päällepäin.”

On kummallinen oletus, että sanoessaan toista etuoikeutetuksi väittäisi tuntevansa hänet sisintä myöten. En ole koskaan törmännyt tällaiseen, vaikka ”sedän taakkaa” olen saanut itsekin kantaa (kunnon kuormiin verrattuna höyhensarjaa). Etuoikeuksia voi helposti nähdä kaikkialla ympärillään, eikä toisten sisimmille tarvitse uhrata ajatustakaan. Halutessasi sisimpäsi säilyy romanttisen koskemattomana ainoalaatuisen minän tyyssijana.  Saarikiven ”todellinen sukupuoli-identiteetti” ei kiinnosta ketään – ellei hän halua kirjoittaa siitä kolumnia: juuri julkisivulla on väliä.

Halutessasi sisimpäsi säilyy romanttisen koskemattomana ainoalaatuisen minän tyyssijana.

Siispä etuoikeutettu voi julkisivunsa takana olla onneton, syrjitty onnellinen. Psykologia ei tätä ratkaise, onnihan on muutenkin häilyväinen tunne. Tavoittelemisen arvoisessa yhteiskunnassa etuoikeuksista puhutaan suoraan ja avoimesti, psykologisoimatta.

Sillä ydin ei ole etuoikeus, vaan mitä jää sen varjoon.