Mitä lista palvelee? Blogissa valkoisten kirjahaaste

Listaaminen on aina kiva tapa tehdä blogitekstiä suhteellisen helposti! Monta asiaa, jokaisesta muutama lause… Ja hyvä tahto. Ajattelin, että noin viikko sitten käynnistynyt valkoisten kirjahaaste olisi hyvä aihe.

Mutta asia alkoikin tuntua aika monimutkaiselta. Minä en ole oikein romaaninlukija, luen enimmälti esseitä, runoja ja tietokirjallisuutta. Erityisesti esseet ja teoreettinen kirjallisuus kuvailevat ja purkavat subjektin asemaa maailmassa, ja siksi päädyn lukemaan kirjoja, jotka käsittelevät avoimesti kysymyksiä esimerkiksi tekijän yhteiskunnallisesta asemasta.

Julkisen listan tekeminen on ennen kaikkea ele.

Olen myös epävarma siitä, miten muiden ihonväriä ylipäätään voin määritellä - ja kun laitan nimiä hakukoneeseen, huomaan että “valkoisen" tunnistaa siitä että Wikipedia-teksti ei juuri kiinnitä huomiota hänen alkuperäänsä. Mitä tämä sitten merkitsee eri puolilla maailmaa? Miten ”maailmankirjallisuutta” (vrt. ”maailmanmusiikin” kategoria) lukemalla oikein määritellään ja etsitään ”ulkomaalaisuutta”, ”eksoottisuutta”, ”vierautta”?

Kuulkaas kun minä en tiedä. Julkisen listan tekeminen on ennen kaikkea ele, joka kytkeytyy tällä hetkellä Black Lives Matter -aktivismiin tai sen tukemiseen.

 

* * *  

 

Taivun kuitenkin lopulta ajattelemaan, että on oikeastaan parempi tehdä kuin olla tekemättä. En usko, että on olemassa puhdasta lukemista, jo mieltymys muodostaa näkökulman, ja valinnat johtavat seuraaviin. Ajautuminenkin on päätös ja ajautua voi vain väylää pitkin.

Tänään Ylen Aamu-tv:n Jälkinäytöksessä kriitikko Oskari Onninen kritisoi tämänkaltaisia eleitä performatiivisiksi, eli somelistaaja haluaa näyttäytyä muiden silmissä parhaana mahdollisena ja sosiaalisesti hyväksyttävimpänä versiona itsestään. Performatiivisuus ei kuitenkaan poista eleen poliittista voimaa. Kaikkiaan kulttuurissa on valtavan paljon kyse siitä, millaisilta näytämme toisten silmissä ja millaisia hegemonioita luomme ja tuemme (päädyin tähän ongelmalliseen monikon toiseen pronominiin tahallani). Julkiset teot ovat performatiivisia mutta eivät merkityksettömiä.

Sellainenkin julkinen teko on merkityksellinen, että neljä valkoista henkilöä keskustelee siitä, onko jokin kirjahaaste pinnallinen, kirjasomen keskinäistä selkääntaputtelua, kirjallisuutta kulutusvalintoina tai sosiaalisen median minäperformanssia pönkittävä teko. Heissä on uskoa siihen, että lukemisen monipuolisuus tulee luontevasti.

En minä ainakaan saa lukemiseeni diversiteettiä sisäsyntyisesti.

Ei sillä, minä en oikein ole haasteihmisiä, mutta nyt päätin olla. Koska en minä ainakaan saa lukemiseeni diversiteettiä sisäsyntyisesti. Olen itse nähnyt useiden haasteeseen osallistuvien nimenomaan keskustelevan haasteen luonteesta ja antavan näkökulman kirjavalintoihinsa. Listat muodostavat kaanoneita, eivätkä mitkään kaanonit muutu ilman aktiivista työtä - lukemista ja luetusta kirjoittamista. 

Ruskeat kirjailijat eivät tietenkään ole olemassa sitä varten, että minä saisin elämyksellisesti tietää miltä vaikka rasismi tuntuu. Kirjallisuudentutkija Maïmouna Jagne-Soreau toteaakin Ylen tosi hyvässä jutussa, että ei-valkoisten kirjailijoiden teokset ymmärretään usein elämäkerrallisina tai totena, vaikka ne eivät ole sitä sen kummemmin kuin mikään kirjallisuus. Samalla niiden vastaanotto jää helposti vaillinaiseksi: ruskea kirjailja ei saa tilaa olla taiteilija, vaan hän kelpaa vain olosuhteidensa todistajana.

Taide on epävarmaa eikä kovin opettavaista! Olen huomannut, että usein muiden mantereiden (poislukien Pohjois-Amerikka) ja kaukaisten maiden kirjallisuutta kuvaillaan arvosteluissa ”maagiseksi realismiksi”! Näin usein käy kirjoille, jotka on kirjoitettu toisissa kulttuureissa: se absurdi, huumori, fiktionaalisuus ja kuvasto, jonka konteksti ei kriitikolle ole aivan selvä, saa ”maagisen realismin” nimen.

Ja lopulta luen nonfiktiota ja runoutta.

 

* * * 

Ajattelin listata Audre Lorden, koska häntä pitäisi suomentaa. Lorde on nimenomaan aktivistikirjailija, joka kuvaili itseään sanoilla: ”black, lesbian, mother, warrior, poet”. Penguin Modern -sarjassa on ilmestynyt ihan pieni vihko, The Master’s Tools Will Never Dismantle the Masters House (esseitä yms, noin vuosilta 1978-82). Kirjasta on tullut yksi lempikirjoistani, koska sen teksti on semanttisesti tiheää, juuri sellaista jota luen hitaasti, koska yhtenään täytyy ajatella ja antaa tekstin koluta aivoja. Silti on koko ajan selvää, ettei Lorde kirjoita minulle tai kaltaisilleni, tässä kirjasessa on tekstejä, jotka eivät selitä tai opeta vaan tehoavat.

”I speak here of poetry as the revelation of distillation of experience, not the sterile word play that, too often, the white fathers distorted the word poetry to mean – in order to cover a desperate wish for imagination without insight. - - For women, then, poetry is not a luxury. It is a vital necessity of our existence. - - Poetry is the way we help give name to the nameless so it can be thought.” (“Poetry is not a luxury”, 2-3)

 

* * * 

 

Olen seurannut puolella silmällä tanskalaisrunoilija Yahya Hassanin ennenaikaista kuolemaa seurannutta keskustelua ruotsalaisista lehdistä. Keskustelussa on paljon pinnanalaista, mitä en tunnista, mutta keskeinen kysymys on: miten jonkun ryhmän (muslimit) voi ja saa kirjoittaa tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa?

Nuoreen Voimaankin joskus suomennettu runoilija Athena Farrokhzad on saanut paljon kritiikkiä osakseen kyseenalaistettuaan Hassanin tavan puhua runoissaan yhteisöstään. Mestaroiko Farrokhzad vai pitäisikö pyrkiä puhumaan nyanssitietoisemmin siitä, miten ruskeiden ihmisten kirjoittama kaunokirjallisuus edes voi tulla Pohjoismaissa luetuksi? 

Hassanin tekniikka saavuttaa jonkin kovaäänisen ja vastaansanomattoman yksitoikkoisuuden.

Listassani on Hassanin esikoiskirja Yahya Hassan (2014, upeasti suomentanut Katriina Huttunen) on kirjoitettu läpeensä HUUTOKIRJAIMILLA.  En ole lukenut kirjaa nyt muutamaan vuoteen, mutta sen vaikutus on yhä tyrmäävä. Hassanin tekniikka saavuttaa jonkin kovaäänisen ja vastaansanomattoman yksitoikkoisuuden, joka vieraannuttaa tekstien kuvaamia tilanteita. Samalla syntyy jähmettynyt ja jännittynyt väkivaltainen maailma (jonka rasismi on myös sisäistynyttä):

VALTIOTTOMANA JA LEVOTTOMANA VIERAAN MIEHEN SOHVALLA / SYLISSÄ PEHMEÄ PAKETTI / JA HAAVEITA JOITA EI ETÄÄLTÄ EROTA / ET OLE KOSKAAN ENNEN SAANUT JOULULAHJOJA / MUTTA ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ JOUDUT LAITOKSEEN / ENSIN YHTEEN PAIKKAAN SITTEN TOISEEN / PYÖRIT KUUSEN YMPÄRILLÄ KUIN TANSKALAINEN / SINULLE TARJOTAAN ATERIOILLA SIANLIHAA / OLET EPÄLUULOINEN (”KUUDES LAITOS”, 54)

 

* * * 

Perussuomalaisen ajatuspaja Suomen Perustan kohuttu julkaisu on näkemieni otteiden perusteella sellainen läjä misogyynistä ja rasistista sontaa, ettei siihen ole syytä kajota. Julkaisu näyttää noudattavan oikeistopopulistista trollauksen kaavaa, joskin se nyt epäonnistui - eikä trolli pääsekään katsomaan sivusta kun tuohtujat tuohtuvat.

Toivoisin, että poliittisen retoriikan mekanismeja analysoitaisiin valtajulkisuudessa enemmän. Että miten tapamme puhua vaikuttavat asioihin, miten tunteet toimivat ja niin edelleen. Ne nimittäin toimivat myös siten, että reagoimalla trolliin ruokkii sitä, vaikka kuinka olisi oikeassa. Edellä mainitsemani julkaisu on luultavasti ajateltu niiden levitettäväksi, jotka sitä eniten vastustavat. 

Ahmedin konkreettinen metafora on usein ”iho”.

Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikka (2004, suom. Elina Halttunen-Riikonen, niin&näin 2018) käsittelee tämäntyyppisiä asioita. Ahmedin konkreettinen metafora on usein ”iho” (mikä näkyy mm. tämänkin haasteen hyväksymänä konkretiana: on erivärisiä ihoja ja tässä sopimuksenvaraisesti erotetaan ja haastetaan valkoinen, jotta huomaisimme paremmin). Poliittisen toiminnan taustalla on usein tunne, jokin impulssi, joka muuntuu toiminnaksi. Tunne voi myös jäädä kiertämään, esimerkiksi viha.

”Viha muovaa ruumiiden pintoja, kun kohtaamme toisia yksityisissä ja julkisissa tiloissa. Rotuvihan politiikassa rodullistetuille toisille annetaan merkityksiä prosessissa, jota voi kuvata ”toiseuden tuottamiseksi”. Viha on kielteistä kiintymystä toiseen, josta halutaan päästä eroon. Se on kiintymystä, jota ravitaan karkottamalla toinen ruummiillisesta ja sosiaalisesta läheisyydestä.” (75)

Ahmed puhuu rasismista prosessina, joka tuottaa aina uudelleen ”valkoisen ruumiin erillisyyden”. (mts)

* * * 

Viime viikolla Vesa Rantama kirjoitti blogitekstin, joka koski etuoikeuksia. Otsikossa oli mainittu eksistentialismi, ja sana sai aikaan jonkin verran reaktioita (ei julkisia, tietääkseni). Minusta eksistentialistisen filosofian käytännöissä on usein kyse ”valkoisen ruumiin erillisyydestä”. Nimenomaan erillisyys on tila, josta joutuu kamppailemaan poistamalla ”kuonaa” (vrt. Kristevan abjekti-käsite). Erillisyyden idea on vahva nationalismeissa ja individualistisessa ajattelussa.

Filosofi Frantz Fanon otti käyttöönsä eksistentialismin (tai sartrelaisen humanismin) ihmiskäsityksen kirjoittaessaan kolonisoidun psyykestä ja pyrkiessään luomaan käsitteellisiä mahdollisuuksia kolonisoitujen, ”kirottujen” (Les damnés de la terre), nousulle olosuhteistaan. Fanonin kirjoituksia on suomennettukin (Poliittisia kirjoituksia. Suom. Eetu Virén, Tutkijaliitto 2017 sekä Sorron yöstä, suom. Hilkka Mäki, Like 2003) .Kuulostaa tutulta, mitä Virén kirjoittaa jälkisanoissaan suomennokseen: ”Fanonia ei paljon kiinnosta se, tuntevatko valkoiset syyllisyyttä omasta ”etuoikeutetusta asemastaan”. Sorron lakkauttaminen on alistettujen oma asia, ja jos valkoiset halua­vat olla avuksi, he voivat korkeintaan joko tukea kolonisoitujen taistelua varauksetta tai olla hiljaa.”

 

Rakastan näitä pikku lätsyköitä, joita englanniksi julkaistaan typerillä sarjanimillä.

Ulottuvillani ei juuri nyt ole kappaletta Poliittisista kirjoituksista, vain pieni englanninkielinen lipare (pidän ohuista kirjoista ja rakastan näitä pikku lätsyköitä, joita englanniksi julkaistaan typerillä sarjanimillä, kuten ”great ideas”, olisipa meilläkin!), jonka nimi on Concerning Violence (teoksesta Les damnés de la terre, 1961).

”All that the native has seen in his country is that they can freely arrest him, beat him, starve him: and no professor of ethics, no priest has ever come to be beaten in his place, nor share their bread with him” (11). Fanon paitsi kuvaa kolonisoituja ja valloittajia “eri lajeina”, myös asettaa kirkkaasti nähtäväksi, että kolonialistisen järjestyksen kumoamisesta seuraa uusi järjestys. Suomentaja Virén muistuttaa, että kolonialismi ei ole historiallinen jäänne, vaan se on siirtynyt metropoleihin:  Nyt siirtomaat eivät enää sijaitse vain niin sanotussa kolmannessa maailmassa vaan jokaisen globaalin metropolin lähiössä. Fanonin Algeriassa tapaamat metodit ovat siirtyneet jo kauan sitten niin Pariisin, New Yorkin kuin Helsingin lähiöihin. Poliisi pysäyttää ja hakkaa ihmisiä ihonvärin tai pukeutumisen eli kulttuuristen merkkien perusteella, tarkistaa papereita, alistaa ja nöyryyttää.”

 

* * * 

 

Eräs vaikuttavimpia kotimaisia esseeteoksia viime vuosilta on ehdottomasti Koko Hubaran Ruskeat tytöt (2017). Kun kirja ilmestyi, pidin tavattomasti sen huumorista ja otteesta esseen lajiin ylipäätään. Hubara liikkuu terävästä yhteiskunnallisesta analyysista, oman position sanallistamisesta kokemukselliseen virtaavaan tekstiin. Hänen kanssaan on hauskaa, vähän kuten Zadie Smithin.
 

”Kaddish syntyneelle lapselle” on hurjan kaunis teksti: 

"Sinun Elsasi pakenee tulppaanimaljakon taakse jäisille vuorille, koska ei enää jaksa olla kiltti tyttö. Minun tajuttoman kallis Pariisista hankittu koristetyynyni on sinun vauvaleikkiesi vaippa. - - Sinä haluat teipata kaiken. Kaikki on mielestäsi rikki ja koristelemisen arvoista. - -

Minä muistan kun sinä synnyit. Oli Toni Morrisonin ja Eeva Kilven syntymäpäivä, minkä sain tietää vasta paljon myöhemmin. Syntymäsi on ainoa asia, jonka haluan muistaa tästä elämästä vielä senkin jälkeen, kun aikani täällä päättyy.” (156-158).

Hubaran kirja on jotenkin valtava, se on keuhkokaupalla happea. Se ihan todella luo uuden suomenkielisen esseistiikan mahdollisuuden, koska se pystyy näyttämään ja käyttämään mahdollisuuksien radikaaliutta.

 

* * *

Tämän tekstin myötä Nuoren Voiman blogi jää kesätauolle. Palaamme jälleen torstaitahtiimme elokuusta. Kesän aikana julkaisuja kuitenkin tulee verkkoon. Kesäklassikkosarjana julkaisemme toivottuja filosofiakäännöksiä takavuosien numeroista, ja lisäksi joitakin kritiikkejä ja esseitä ilmestyy. Odotamme vielä jännityksellä, ehtivätkö Säkeen yli -podcastsarjan ekan kauden pandemian vuoksi nauhoittamatta jääneet jaksot editoinnista julkaistavaksi ennen lomaa - elleivät, niin ne kuullaan elokuussa.

Kiitos lukijoillemme tästä oudosta keväästä ja olkoon kesänne ihana!