Tarinallista journalismia ja didaktista taidetta - kaksi blogia yhden hinnalla!

Istun kahvilassa. Pyöräilykypärä kolahtaa polveeni ja muistan, että Koronavilkku täytyy asentaa. Ikkunasta siintävät Eduskuntatalon, Kansallismuseon ja Musiikkitalon siluetit piirtyvät esiin syyskuun ensimmäisen päivän auringossa. Olen pyöräillyt kaupunkiin reilun kymmenen kilometrin päästä kotoani, kuten on ollut tapanani kesäloman jälkeen. 

”Kaunis päivä, kaheksantoist astetta”, sanoo joku takanani. Mahtaako olla liian lähellä, ääni merkitsee aerosolia.

*

Tämä voisi olla alku tarinalliselle lehtijutulle. Sillä on kertoja, sillä on miljöö, jonka voi tunnistaa nykytaiteen museo Kiasman kahvilaksi, mutta se tieto ei ole välttämätön – riittää, että sijainti liittää kertojanäänen suomalaisen historian ja vallan jatkumoon. 

Miljöön kuvailu luo odotuksen. Henkilö kertoo toimivansa tietyllä tavalla mutta antaa ymmärtää, ettei ole aina tehnyt niin. Tarina siis sisältää muutoksen. Kerronnan kattama ajallinen akseli on lyhyt: kesällä jokin muuttui. Muutakin voi päätellä: henkilö asuu suhteellisen likellä Helsingin keskustaa, hän on sellainen ihminen, joka käy museokahviloissa ja omistaa pyörän. Kypärän ja koronavilkun mainitseminen saavat päähenkilömme vaikuttamaan vastuulliselta, jopa hieman neuroottisen turvallisuushakuiselta ihmiseltä. Vähästä voi päätellä paljon.

Maria Lassila-Merisalon vastikään ilmestynyt Tarinallinen journalismi (Vastapaino, 2020) johdattaa journalistisen kirjoittamisen äärelle. Teos on opas ja sisältää esimerkkitekstejä (joiden lukeminen tietysti on antoisaa sinänsä) mutta minua kiinnostaa eniten teoria tarinallisuuden takana.

Tarinallinen juttu on sellainen, joka hyödyntää kaunokirjallisia keinoja. Yksi tähän journalismin muotoon eniten vaikuttanut kirjallinen tai journalistinen liike on new journalism, joka kirjailija Tom Wolfen selittämänä on lehtijuttu, joka vaikuttaa kaunokirjallisuudelta (mittakaavasta riippuen romaanilta tai novellilta).

Ilkka Malmbergin kertojanäänellä on varmaan oma kolosensa monen journalismin suurkuluttajan aivoissa.

Muoto on tehokas. Se on mieleenpainuva, se herättää tunteita, tekstillä on usein tyyli, josta kirjoittajan saattaa tunnistaa. Esimerkiksi Ilkka Malmbergin kertojanäänellä on varmaan oma kolosensa monen journalismin suurkuluttajan aivoissa. Lassila-Merisalo muistuttaa, että subjektiivisuus on usein tarinallisen jutun ominaisuus, siinä missä objektiivisuus on vaikka uutissähkeiden käytössä. Faktaa on molemmissa, mutta se käyttäytyy eri tavoin. Näkökulma toki muuttaa suhdetta faktoihin.

Koska olen enemmän kriitikko kuin journalisti, mietin tarinallisuutta kulttuurijournalismin ja kritiikin kannalta. Esimerkiksi kritiikissä tarinallisuus voi syntyä kertojarakenteen avulla. Kirjoittaja tuo esille konkreettisen suhteen teokseen tai luo sille jatkumon. Toisaalta juuri kritiikin täytyy pystyä käsittelemään kohteensa tarinallisuutta. Taiteessa usein on kertomuksia ja tarinoita, mutta taide myös käsittelee niitä itsessään, metatasolla.

Tarinallisesta journalismista taas harvoin löytää metaa. Kerronta on usein suoraa, eikä se tuo esille niitä valintoja, joita kirjoittaja tekee tai sitä, millainen vaikutus on tavalla, jolla tarina kerrotaan. Mutta poikkeuksiakin on: Esimerkiksi taannoisessa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen (8/2020) lähisuhdeväkivaltaa käsittelevässä jutussa "Viimeinen vuosi" (tekijänä Anu Nousiainen) rinnastui kaksi tapaa kertoa väkivallasta. Leipäteksti käsitteli kerronnallisestierään puolisonsa murhaaman naisen tarinaa, sen yllä kulki rivi tekstejä, jotka sisälsivät lyhyen raporttimaisen selonteon: mitä tapahtui, missä, minkäikäisille ihmisille, miten. Verkossa tapauskertomukset ovat jutun lopussa, ja netin ratkaisu korostaakin tarinaa ihan toisella tapaa, printti luo moniäänisemmän vaikutelman. Leipätekstin tarina oli yksi näistä – sama tapahtuma siis kerrottiin kahdella eri tavalla lehtiartikkelin yhteydessä. Se johtaa huomion myös niihin tapoihin, joilla lähisuhdeväkivallasta puhutaan. Tavallisesti kerronta kuitenkin kätkeytyy, ja siihen sisältyy väistämättä valtaa.

Taiteesta ja muista elämänalueista kirjoittaminen tuntuu jossain mielessä ratkaisevasti erilaiselta. Taide ja sen tulkinnat aivan ilmeisesti voivat antaa välineitä kielellisten, visuaalisten, audiovisuaalisten jne esitysten ymmärtämiseen. Myös kaiken sen kielen, jota käyttää kaikki viestintä viranomaisista kaupalliseen. Käsityö- ja käsitetaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen esimerkiksi purki Kelan vammaisen avuntarvetta kartoittavan lomakkeen näennäisen neutraalin kielen esityksessään Möykky-klubilla viikko sitten perjantaina. ”Lomake” on hurjan satiirinen esitys, ja vallankäytön kieleen tarttumalla se onnistuu kuorimaan esiin vinksahtaneita asenteita ja käsityksiä, joita vammaisiin kohdistuu. Taide on toisinaan juuri tällä tavalla purkavaa toimintaa, joskus muulloin taas aivan toisella tavalla.

Mitä tarkoittaa kaunokirjallisten keinojen käyttäminen?

Esimerkiksi romaanissa valtavan olennaista on juuri se, miten maailma kerrotaan siinä, ei niinkään se, mitä sanotaan ja mistä aiheesta. Romaanissa kun voi sanoa mitä vaan, jokainen lause määrittyy osana taideteosta.

Taiteesta kirjoittaminen voi olla tarinallista, useinhan se on. Mutta kritiikin osalta en ole ihan varma. 

Kritiikki voi käyttää kaunokirjallisia keinoja. Mitä tarkoittaa kaunokirjallisten keinojen käyttäminen? Lassila-Merisalon opas ottaa esimerkiksi käänteen (kliimaksi draamassa), joka on usein käytössä tarinallisessa journalismissa. Tarinassa ihminen on vaikkapa alkoholisti, jonka tarinan käännekohta on se hetki, jona hän ymmärtää ongelmansa ja päättää hoitaa sen kuntoon. Tarinaan ei oikein sovi sellainen alkoholisti, joka ei koskaan herää sairaudentuntoon ja ala etsiä hoitoa. Kerronta vaatii sen, joka pystyy kertomaan ja jota voidaan pitää luotettavana kertojana (kirjallisuustieteen perusteista moi, alkoholisti = epäluotettava kertoja). Käänne vaatii jonkin dramaattisen pisteen, sen vuoksi subjektin elämään täytyy konstruoida sellainen hetki, jonka jälkeen asiat olivat toisin. Vaikka kerronnallinen piste olisi esitetty varauksellisesti, se luo narratiivin, jossa käänne on olemassa. 

Käännekohta on yksi väline, jolla subjekti voi ottaa haltuun kokemuksensa ja selittää ne muille. Henkilöjuttu yksinkertaisesti suosii sellaista näkökulmaa, joka esittää subjektin elämän tarinana pikemmin kuin vaikkapa episodeina tai fragmentteina. Kertomuksen vaarat -hankkeen piirissä sanotaan tällaisia kaavoja mallitarinoiksi – esimerkkinä vaikka burnoutista seuraava henkistyminen tai aidomman elämäntavan löytäminen.

Mikään tarinallisen journalismin perusideassa ei estä kirjoittamasta räpeltäviä tarinoita.

Loppuunpalamista ei seuraa henkistyminen. Yleensä siitä seuraa räpeltämistä, joskin ehkä toisenlaista kuin mikä sitä edelsi. Se taas ei sovi tarinallisuuden malleihin. Mikään tarinallisen journalismin perusideassa ei estä kirjoittamasta räpeltäviä tarinoita. Niitä ei vaan juuri näe. Ehkä siksi, että ”hyvä tarina virtaa kuin joki” (76), kun taas räpellys on liikettä kuivan uoman pohjalla. Lassila-Merisalon kirjaan tosin sisältyy kaavamaisten tarinoiden kritiikkiä.

Kritiikissä tarinallisuus melkein edellyttäisi kokemuksen muuntamista narratiiviksi. Kulttuurijournalismin piirissä voi tukeutua tarinoihin ihmisten tai ilmiöiden avulla, kritiikissä taas vaikka tarina teoksen synnystä tai taiteilijan elämästä saattaa olla väärässä paikassa.

Taidekokemus ei muutu helposti kertomukseksi olematta opettavainen, kuten yhteiskunnallisesti kantaaottavan taiteen aiheuttama herääminen johonkin yhteiskunnalliseen ongelmaan tai abstraktin taiteen synnyttämä kohottava henkistymisen hetki (kliseitä, molemmat). Kyse on kuitenkin usein muusta. Ehkä tätä oudon ja arvaamattoman vyöhykettä voi sanoa “taiteen vapaudeksi” – pikemmin kuin sitä, että taiteen tekijä voi tehdä mitä tahtoo.

* * *

Tämä blogi piti lopettaa epätarinaan, ja keskusteluhan on sellainen! Kuvataiteilija Anna Tuorin haastattelusta Ylellä käynnistyi taidedebatti, jonka taustalla on Tuorin ja Aleksis Salusjärven yhdessä kirjoittama essee Nuoressa Voimassa (2017).

Lainaan Ylen juttua:

"Tuoria huolettaa taiteen latistuminen, se, että taiteessa nostetaan esiin yksinkertaisia, helposti tunnistettavia ja uutisista tuttuja kysymyksiä. Sellaisia kuin rasismi tai ilmastonmuutos. Huolenaiheita, jotka ovat yhteisiä taiteilijoille ja taiteen harrastajille.

– Jos taiteessa käsitellään pelkästään yhteisiä huolenaiheita, meillä on vain samat t-paidat hyvän puolesta pahaa vastaan. Se tuntuu pikemminkin identiteettipolitiikalta. On vanha tapa vahvistaa ryhmää yhteisellä vihollisella. Iso ongelma on se, että vihollisen hakemisesta tulee itsetarkoituksellista, Tuori sanoo.

Tuori korostaa, että taiteessa aiheita on helppo keksiä, eikä pelkkä aihe tee teoksesta kiinnostavaa. Jos puhutaan vain aiheista, ei puhuta siitä, miten teos aihetta käsittelee, miten se on kirjoitettu, maalattu tai sävelletty. Ei toisin sanoen puhuta teoksen sisällöstä.“

Tuorin sanat eivät kosketa pelkästään taideteoksia vaan myös taiteen vastaanottoa, joka tahtoo selittää hyvin nopeasti mitä sen sijaan että se kysyisi miten. Tämä koskee myös mainittujen Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen teoksia.

Kuitenkin taustalla vaikuttaa kysymys elitismistä ja rahasta, kuten Leinonen huomauttaa Ylen jatkojutussa. Kuvataiteen piirissä osa taiteesta on vauraiden kotien seinälle päätyviä teoksia, joiden taloudellinen arvo on tietysti jotain aivan muuta kuin performanssien, materiaalisesti vaikeiden tai käsiteellisten teosten sekä ”artivismin” piirissä syntyneiden teosten.

Kuvataideakatemian taidehistorian ja -teorian professori Anita Seppä kommentoi samassa jutussa, että kuvataide elää tällä hetkellä historiallista muutosvaihetta, joka saattaa muuttaa sen paradigmaa. (”Modernin taiteen ja tieteen paradigmat ovat kolonialistisen ajan luomuksia, elitistisiä, eurooppakeskeisiä ja valkoisia.”)

Inhosin ihan hiton paljon Alfredo Jaarin näyttelyä muutama vuosi sitten Kiasmassa.

En edes yritä rakentaa aasinsiltaa tarinalliseen journalismiin! Tämä keskustelu on mielestäni vaan tarpeellinen, vaikka jotkut ovatkin kommentoineet että se on jo käyty (aina jonkun mielestä keskustelu on jo nähty, vaikka oikeasti konteksti on ehtinyt muuttua niin paljon ettei keskustelua olekaan käyty). Inhosin ihan hiton paljon Alfredo Jaarin näyttelyä muutama vuosi sitten Kiasmassa, minusta se olisi kuulunut johonkin yhteiskuntaopin museoon ennemmin kuin taidemuseoon mutta sitten taas yhteiskuntaopin museo kuulostaa minusta vähän totalitaristiselta. Vika saattaa olla vain minussa! Leinosellakin oli Tottelemattomuuskoulu (2015, Kiasmassa sekin). Ärsyyntyminen johtunee siitä, että museo- tai galleriatilassa odotan näkeväni jotain ei-niin-yksinkertaista, kyse ei niinkään ole estetiikasta tai siitä, että pitäisin enimmälti modernistisesta "korkeataiteesta".

Tuntuu kuitenkin, että tämä Tuorin ja ”poliittisen taiteen” vastakkainasettelu ei tyhjene mitenkään yksinkertaisesti. Minua rassasi erityisesti Jaarin teoksissa didaktisuus, ja harvassa niistä oli kovin paljoa muita ulottuvuuksia – ja myös näyttelyn vastaanotossa tämä korostui. Haluaisin ajattelua, en sanomaa.