Koneen haussa juhlivat yhteisöt ja antroposeeni

Kulttuurijournalismi kaipaa rohkeaa raportointia rahoituspäätöksistä.

Apurahojen vuodenkierrossa Koneen säätiön haku on saavuttanut spektaakkelimaisen erityisaseman. Koska säätiöllä on poikkeukselliset resurssit luoda taiteen ja tieteen kentälle (sekä niiden välimaastoon) täysin uusia rakenteita, pitäisi sen myöntöjä tarkastella nykyistä enemmän myös journalismissa ja tutkimuksessa. Jos eläisimme paremman kulttuurijournalismin valtakunnassa, Koneen myöntöjä tutkailtaisiin ja niillä spekuloitaisiin kuin taloustoimituksissa verotiedoilla.

Taidepörssissä käy futuurikuhina – onko tulevaisuutta sittenkään peruttu? Kysyimme kolmelta jälkihumanistiheimolta

Tässä kirjoituksessa minulla ei ole mahdollisuutta tehdä vertailevaa analyysia, mutta nostan esille muutamia havaintoja tämän vuoden trendeistä. Myöntöjen listaa tarkkailemalla voi hieman ennakoida kentän kehitystä tulevina vuosina. Tämän lähemmäksi kristallipalloa tuskin näinä epävarmoina aikoina pääsemme.

Vähintään julkilausumien tasolla Koneen säätiö rikkoo normeja, joita taiteen tekemiseen ja kuluttamiseen liittyy. On kulttuurinen oletus, että edelläkävijät saavat raataa vuosia palkatta establishmentin istuessa mukavasti paikoillaan. Koneen apurahansaajien julkistus on eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin poskettomatkin viritykset saavat suurempia kuukausiapurahoja kuin vakiintuneiden tekijöiden on mitään muuta kautta mahdollista.

Hissiyhtiö viritti gondolin suoraan pohjalta huipulle – sotki tavallisten hiihtohissiyrittäjien arjen

Ovatko Koneen apurahansaajat aikamme todellisia edelläkävijöitä ja elinkelpoisen työn tekijöitä, on tietysti hyvin aikaista sanoa. Todennäköisesti ovat – ja eivät ole. Tärkeintä on, että laajan ja oikeasti keskittyneen työskentelyn mahdollistavan tuen piiriin varmasti joka vuosi osuu myös erityisen merkityksellisiä hankkeita. Ainakin hitaasti muuttuvan ja konservatiivisen, valtiorahoitteisen taidekentän rinnalle on pitkälti Koneen trendejä haistelevan linjan ansiosta syntynyt vaihtoehtoinen ylätaso, joka reagoi herkemmällä korvalla sekä paikallisiin marginaaleihin että globaaleihin trendeihin (jotka ovat hämmentävän usein yhtä).

Oma lajinsa on oletetulla köyhyydellään ja marginaalisuudellaan rahoituksensa hankkiva taiteilijatyyppi, josta esimerkiksi käy tänä syksynä valtionpalkittu Antti Nylén. Kolmivuotisen apurahan ”monitaiteisen pienjulkaisutoiminnan kehittämiseen” saanut esseisti kirjoittaa hankkeensa tiivistelmässä: ”Taiteellinen toimintani on itsetuhoisuuteen saakka kutsumustietoista. En välitä jo hankkimastani maineesta esimerkiksi esseistinä tai suomentajana, jos tunnen, että oikea etenemissuunta on kuvataiteen ja julkaisutaiteiden marginaaleissa.”

Ei huolta Antti, rahoittaja kyllä välittää.

Koneen luoma establishment on tietysti tuulisempi paikka kuin valtiollinen taiderahoitus – viisas yksilötaiteilija luoviikin molemmissa, niin että vastakkainasettelun voi nähdä lähinnä valtiollisten taidelaitosten ja Koneen tukemien ketterämpien hankkeiden välillä. Tänä vuonna vaikutelmana on, että erilaisia uusia yhteisöhankkeita on tuettu tavallistakin enemmän. Myös yksilötaiteilijan mahdollisuuksia Koneen piiriin nostaa, jos hän sanoo harjoittavansa dialogia ja luovivansa eri yhteisöissä ja genreissä. Esimerkiksi nyt tuetut Maija Kauhanen, Anu Kaaja, Olga Palo ja Antti Salminen tekevät hakemustensa mukaan kirjallista työtä useamman lajin piirissä tai niiden välimaastoissa.

Miltä näyttää kesän sää? Kysyimme sammakkoperspektiivistä

Silmiin pistää myös se erityisyys, että Kone ei tunnu edellyttävän valmiita teoksia: hankkeet kyseenalaistavat usein itse teosmuodon. Esimerkiksi runoilija Olli-Pekka Tennilän ”Toiveikkaat hirviöt” -hanke on erinomaisen mielenkiintoinen, mutta ainakin tiivistelmän puitteissa jää epäselväksi, missä muodossa pääsemme sen tuloksista nauttimaan. ”Toiveikkaan hirviön käsite kaiuttaa evoluutiobiologiassa usein piiloon jäävää sammakkoperspektiiviä, jonka aion nostaa keskiöön”, kirjoittaa Tennilä. Kriitikko Toini Havu tunnetusti arvosteli Tuntematonta sotilasta sammakkoperspektiivistä, mutta oma tuntumani on, että Tennilää hirviöineen tuskin löydämme sotaromaanihommista.

Tieteen puolelta löytyykin FT Martta Heikkilän tutkimushanke ”Estetiikan tuolla puolen: taideteoksen käsite nykyhetkellä”, jonka tiivistelmässä esitetään, että taideteoksen merkitys on nykyään epäselvä. Se tuskin selkenee myöskään perehtymällä Koneen myöntöihin, joiden piiriin tuskin vuonna 2020 pääsee väittämällä taiteen olevan muusta elämästä erillinen, puhdas sfäärinsä.

Siksipä merkittäviä myöntöjä löytyy ilmastonmuutoksen ja taiteen sekä journalismin piiristä: pohjaan palavassa antroposeenissa entiset taiteen ja tieteen kategoriat menettävät merkityksensä ja tässä sekametelisopassa on kenties vielä hetki aikaa keskustella siitä, tarvitaanko uusia.

Minun oli tarkoitus tuottaa resepti onnistuneeseen Koneen hakemukseen, mutta tuonkin vain jobinpostia kaikille teille tulevaisuuden taidepärjääjille. Hakemus nimittäin vaikuttaa ristiriitaiselta ja hankalalta toteuttaa: mene kaikkiin väleihin ja luo dialogia taiteenlajien, yksilöiden ja yhteisöjen välille. Älä tuota lukittua teosta, vaan avoin kokemuksellinen tila. Tiedosta ongelmallinen luontosuhteemme ja uhanalainen tulevaisuus. Kerro tästä kaikesta niin selkein sanoin ja houkuttelevasti, niin että vaikkei tulevaisuutta olisikaan, sen sijaan voisimme nauttia sinun taiteestasi.

Kirjoittaja sai kerran hankeapurahan Koneen säätiöltä. Tänä vuonna hän ei hakenut.