Takaisin luostariin

Antti Nylénin Bokeh-julkaisuprojektin ”kirjahkot” miellyttävät, mutta niiden elitistinen markkinointi arveluttaa. Kirjallisuus ei ole pienen piirin kultti, vaan demokraattinen voima.

 

Pelkään rikkovani tämän kirjan. Kirjasen. Vihkon?

Yksi viime aikojen kauneimmista luokseni saapuneista postipaketeista on ohueen paperikääreeseen kiedottu vihko. Osoite on kirjoitettu käsin, ja vihkon ympärille on kääritty vielä kuortakin ohuempi, saatetekstillä koristeltu paperiliuska. Kaikki on niin vähäeleisen kaunista, että kuoren heittäminen paperinkeräyslaatikkoon tuntuu tuhlaukselta.

Kyseessä on Laura Lindstedtin essee Kirjoitettu luettavaksi (Bokeh, 2021). Se on pienen muistikirjan kokoinen ja siinä määrin uniikki, että jokainen kappale on numeroitu takakanteen merkityllä leimasinmerkinnällä (minun esineeni on numero 109). Sen lisäksi, että pelkään tuhoavani teoksen likaisilla sormillani jo ennen sen lukemista, pelkään tuhoavani sen myös toisin: avaamalla. Lukeminen näet edellyttää kannen repimistä katkoviivaa pitkin.

Kirjoitettu luettavaksi on julkaistu Antti Nylénin Bokeh-julkaisuprojektissa. Bokeh kuvaa toimivansa ”kirjallisuuden ja kuvataiteen välimaastossa”, minkä lisäksi se nimenomaisesti kieltäytyy olemasta kustantamo. Nylénin kirjoittamassa manifestissa todetaan kustantamossa olevan jo sanana jotakin epäilyttävää – vihjaahan se nimensä mukaisesti kirjojen julkaisemisen taloudelliseen puoleen. Raha saastuttaa: ”Julkaiseminen on ilmaista ja siksi jaloa”, Nylén toteaa. Puhukaamme siis julkaisuprojektista.

 

***

Peloistani huolimatta suoriudun Lindstedtin esseen avaamisesta suhteellisen moitteettomasti. Pääsen käsiksi sisältöön.

Essee käsittelee perinteisen, esseen nimen mukaisesti luettavaksi kirjoitetun kirjan sekä äänikirjan välistä suhdetta. Essee on päivitys Helsingin Sanomissa vuonna 2019 julkaistulle ja provosoivasti otsikoidulle äänikirjaesseelle, joka sai hikeentyneen vastaanoton. Lindstedt jatkaa äänikirjakantansa perustelemista huolelliseen tyyliinsä. Hän ei pelkää provosoida, muttei myöskään tartu tarpeettoman yksinkertaisiin yleistyksiin.

 

Käsin kirjoitettuja luostarikirjoja ei riitä hankittavaksi jokaisen pikkukylän kirjastoon. Kun pelkästä kirjaesineen äärelle pääsemisestä tulee etuoikeus, muuttuu myös lukeminen selektiiviseksi luksukseksi.

Painettu ja vähälevikkinen muoto on Lindstedtin esseen tapauksessa myös poliittinen kannanotto. Lindstedt arvelee, että siinä missä Hesari-esseen tapauksessa ”[t]uohtumusta epäilemättä ruokki nettiversiolle valittu raflaava otsikko”, on uudessa muodossa painettu essee nettiartikkelin vastakohta. Helpon klikkaamisen sijasta se on revittävä huolellisesti auki, eikä jakojen määrän ole mahdollista kasvaa eksponentiaalisesti. Sen verran avuliasta teknologiaa on kuitenkin kutsuttu apuun, ettei sivujen avaamiseen sentään paperiveistä tarvita. Tälläkin ajatuksella silti nostalgisoidaan: ”Vanhemmat sukupolvet muistavat ajan, jolloin uuden kirjan sivut oli leikattava auki paperiveitsellä, mikäli mieli päästä lukemaan. Tulevat sukupolvet eivät välttämättä enää lue, kun kerran ’sisältö’ on saavutettavissa nappia painamalla.”

Olen itsekin vaivannäön ystävä. Uskon, että merkittävimmät taidekokemukset vaativat hieman ponnistelua – kaikki ei voi avautua heti. Ei ole harvinaista, että kirja tarjoaa merkittävän oivalluksen esimerkiksi kolmannella lukukerralla, eikä sekään, ettei ensimmäisellä yrittämällä ymmärrä lukemastaan juuri mitään. Puhumattakaan siitä, että ensikohtaamisella voimakkaasti ravistellut teos paljastuu vuosien päästä ontoksi yritelmäksi. Voi sitä surua.

Silti: en ole varma, onko vaivannäön arvostus sellaista, mitä ihmisille voi ylhäältä käsin opettaa. Pikemminkin kyse on näyttämisestä, hyvien vaikutteiden levittämisestä. Se puolestaan on helpompaa, jos ei majaile norsunluutornissa.

 

***

Taide ei ole koskaan tasa-arvoista: aina joku katsoo, jotakuta katsotaan.

Emme voi lakata rakastamasta portaikkoja siksi, etteivät kaikki voi niitä kiivetä; emme tuoksuja siksi, että jonkun päätä särkee; emme paperille asettuvia sanoja siksi, etteivät kaikki niitä näe.

Minun esteettinen nautintoni on toiselle tuskaa, ja sen kanssa ei auta muuta kuin elää.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki kipu tulisi taiteen nimissä hyväksyä, eikä sitäkään, että esteettömyyteen liittyvät kysymykset olisivat tarpeettomia. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Vapauden lisäksi taiteella on etiikka, vastuu teoistaan ja teoksistaan.

 

Keskiössä ei ole tekstin tekeminen ja vastaanottaminen tekstin ehdoilla, vaan sen ehdoilla, että tuotos olisi mahdollisimman Vaikea ja Eksklusiivinen.

Taide ei ole koskaan tasa-arvoista, mutta lukiessani Lindstedtin fantisoivia rivejä kirjaesineen erityislaatuisuudesta minulle tulee huono olo. Luen rivit pitkäperjantaina ystävilleni ääneen:

Olen haaveillut vuosikausia kirjasta, jonka kirjoittaisin alusta loppuun käsin. Kirja ei olisi uniikki, sen voisi ostaa useampi kuin yksi ihminen. Teos kuitenkin maksaisi tavattoman paljon. Yhden kirjakappaleen valmistaminen edellyttäisi kuukausien mittaista vetäytymistä luostarimaisiin olosuhteisiin – –

ja

Kun katson kristallipalloa, näen kirjoja, joihin on uurrettu, piirretty, maalattu tai poltettu jokin teoksen mesenaatista kertova positiivinen detalji. Kun katson vielä tarkemmin, näen lehtikullan kimalluksen muutamassa yksityiskohdassa.

Lindstedtin haaveisiin sisältyy ”syvän surun” elementti, mutta surua korkeammaksi nousee ihannoiva ja fetisistinenkin käsitys kirjoista, jotka jokaisella solullaan viestittävät suuren taiteen ihannetta. Silmiinpistävää fantasiassa on, että sen kuvaukset eivät kohdistu taiteen sisältöön vaan ulkoisiin tunnusmerkkeihin. Lindstedtin kristallipallon todellisuus on sellainen, jonka vallitessa minusta ei olisi koskaan tullut kirjallisuuden ammattilaista. Käsin kirjoitettuja luostarikirjoja ei riitä hankittavaksi jokaisen pikkukylän kirjastoon. Kun pelkästä kirjaesineen äärelle pääsemisestä tulee etuoikeus, muuttuu myös lukeminen selektiiviseksi luksukseksi. Kirjallisuuden ammattilaisiksi – sekä lukijoiksi että kirjoittajiksi – päätyvät entistä todennäköisemmin ne, joiden tausta siihen kannustaa.

Myös Nylénin Bokeh-manifestissa kirjoittamat virkkeet resonoivat vahvasti Lindstedtin esseen kanssa. Luostarielämä kiinnostaa:

Tunnemme tarinan keskiaikaisesta munkista, hänestä, joka pulpetin ääreen naulittuna jäljensi koko antiikin kirjallisuuden ja filosofian papereille ja pergamenteille ja ojensi sen meille valmiina ja kauniina.

Kirja-aktivisti saattaa muistuttaa häntä. (Bokeh-manifesti, 7.4.2021.)

Manifestin lukeminen on taitolaji, jossa kirjaimellinen tulkinta johtaa helposti harhaan. Manifestin tarkoitus on liioitella, ampua ääripäähän ja laajentaa Overtonin ikkunaa kaukaiseen horisonttiin.

Silti: sekä Nylénin että Lindstedtin käsitys kirjallisuuden nykytilasta muistuttaa pimeää keskiaikaa. Ennen demokratian ja sivistyksen soihtua kantanut ja huolella vaalittu kirja on menettänyt merkityksensä, unohdettu, ja pakotettu muuntautumaan massojen suosimaksi äänikirjaksi vain pitääkseen olemassaolonsa liepeistä epätoivoisesti kiinni. Molempien kirjoittajien teksti ja ajattelu tuntuvat luovuttaneen sen ajatuksen kanssa, että lukeminen voisi olla arvokasta kenellekään muulle kuin valikoidulle, tarkoin rajatulle joukolle hyvin koulutettuja lukijoita. Eksklusiivisuus muuttuu arvoksi itsessään. Nylén kirjoittaa: ”Tavoitelkaamme siis pientä yleisöä! Niitä kahtakymmentä, kahtasataa ihmistä, joita kirja vielä kiinnostaa.” Lindstedt puolestaan haaveilee, että hänen luostarikirjastaan voisi olla kaksi versiota: ensisijainen, kallis ja erityislaatuinen, sekä toissijainen, massoille tarkoitettu sisältöversio.

En ole itse koskaan kyennyt (enkä varsinaisesti edes halunnut) arvottaa kirjoja niiden lukijamäärien – potentiaalisten tai toteutuneiden – mukaan. Toisinaan pinnalliseksi tuomittu bestseller on kirvoittanut syvälliseen teoreettiseen analyysiin, joskus pienen ja arvovaltaisen piirin hehkuttama teos on osoittautunut latteaksi, ja tietenkin päinvastoin. Teoksen onnistumista ei arvioida myyntiluvuissa, ja mittaamiseen liittyvästä pakkomielteestä on enemmän kuin terveellistä pyristellä irti. Mutta korjaantuuko asetelma sillä, että asetamme tavoitteeksi lukijamäärän pienuuden? Eikö arvostus perustu tällöin samalle mittarille kuin ennen? Keskiössä ei ole tekstin tekeminen ja vastaanottaminen tekstin ehdoilla, vaan sen ehdoilla, että tuotos olisi mahdollisimman Vaikea ja Eksklusiivinen. Tämäkin on markkinointia, joskin erilaista kuin se, mihin olemme tottuneet.

 

***

Erityisen vaikeasta kirjallisuudesta Bokeh-julkaisuissa ei nimittäin ole kysymys. Kun ensimmäisen kynnyksen ylittää, huomaa näiden kirjahkoiksi kutsuttujen esineiden olevan itse asiassa varsin maanläheisiä.

 

Kirjahkon voi viedä kylpyyn luettavaksi, taiteilijakirjaa ei.

Lindstedtin essee muistuttaa kaikessa ylevyydessään toisesta rakkaasta pienestä opuksesta, jonka materiaalisesta luonteesta asuinkumppanini sitä koskeva huomautus kertoo kaiken olennaisen: ”you used to study this a lot, did you?” Totuus on arkisempi: lukemista merkittävämpi tekijä taskukokoisen Susan Sontagin Notes on Camp -painoksen nuhjuuntumisessa oli se, että kuljetin nidettä viikkotolkulla takkini taskussa Skotlannin sateiden kaatuessa niskaan. Kaivoin sen esiin jonossa, bussipysäkillä, baarissa seuralaistani odottaessa. Se eli mukanani, ja sen kyllä huomaa. Kun nyt vuosien jälkeen avaan niteen (”kirja” on liian juhlallinen sana siitä käytettäväksi), muistan kadunkulmat ja reitit, sen millaista takkia käytin. Muistan, miten näpertelin sitä kävellessäni kädet taskuissa kotiin. Penguin Classicsin taskupokkaripainosten hienous piilee siinä, että raskaalle sisällölle on osattu antaa keveä ulkokuori.

Pidän Bokeh-julkaisuprojektin käyttämästä sanasta ”kirjahko”, jollaiseksi Lindstedtin esseepainatustakin voinee luonnehtia. Antti Nylén määrittelee ”kirjahkon” seuraavasti: ”Kirjahko ottaa vakavasti kirjan materiaalisen hahmon, graafisen muodon ja teknisen perinteen. Se ottaa vakavasti ja tunnustaa sen, että kirjojen yleisöt silmäilyn ja selailun ajassa lasketaan enintään sadoissa hengissä. Se ei ’vastusta’ silmäilyn ja selailun kulttuuria vaan tyynesti ja määrätietoisesti luo toista kulttuuria sen rinnalle.” Kirjahko on taiteilijakirjan homssuinen maalaisserkku, käytännönläheinen ja vaatimaton, silti sisällöltään antoisa. Ja koska olen vetisissä maastoissa lukemisen ystävä (harva asia on kylvyssä lukemista nautinnollisempaa), jatkan erontekoa kirjaobjektien välillä näin: kirjahkon voi viedä kylpyyn luettavaksi, taiteilijakirjaa ei.

Tunnustan: minulla on vaikeuksia teosten kanssa, jotka ovat arkistokappaleita jo syntyessään. Kuljetan Baudelairea mieluummin ohuena mutta puutteellisena niteenä marraskuun pimeyteen suuntautuvilla matkoillani kuin luen täydelliseksi hiottua toimitustyön helmeä kirjoituspöydän ääressä. Toisaalta: arkistotuulella kaipaan jokaiseen sanaan tarkentavaa alaviitettä, aivan kuten yhtenä päivänä on välttämätöntä kuunnella David Bowien Station to Station -levyä vinyyliltä silmät kiinni, toisena taas Spotifysta moneen kohtaan pysähdellen ja Genius.comin selityksiä lueskellen. Kai tällaista voisi ekosysteemiksikin kutsua, ja sellaisen ajattelisi tekevän kirjallisuudelle hyvää.

 

Ehkä kirja esineenä voi joskus olla niin hauras. Kirjallisuus ei ole.

Kirjahko miellyttää, koska se ei ota itseään liian vakavasti; Kirjoitetuksi luettavan voi sujauttaa hameen taskuun. Eivätkä kaikki kirjaesiineenä olemiseen panostavat kirjat tunnu museoesineiltä. Raisa Marjamäen Ei kenenkään laituri osoitti monikäyttöisyytensä viimeistään silloin, kun kissa varasti sen sitomiseen tarkoitetun kuminauhan leikkikalukseen. Jo vuosia sitten hapertunut kuminauha oli kulkenut teoksen mukana eräänlaisena vakuutuksena teokselle itselleen siitä, että se on edelleen tärkeä, vaikka alkaakin jo vähän levitä käsiin.

 

***

En silti saa kiinni eksklusiivisuuden ihannoinnista. Jos rakastamme kirjaa, emmekö rakastaisi sitä riippumatta siitä, kuinka moni sen lukee tai saa käsiinsä? Mitä sitten, jos likaiset kädet tahraavat ja ymmärtämättömät silmät lukevat väärin? Ehkä kirja esineenä voi joskus olla niin hauras. Kirjallisuus ei ole.