Puolueita pitää muistuttaa, että 135 000 kulttuurityöläistä voi äänestää jaloillaan

Kulttuurialan rahoitus on haluttu Veikkauksen lihavina vuosina pitää kytkettynä lypsävään lehmään. Seuraukset räjähtävät nyt silmille.

Kun saat tietää, että tekemäsi tärkeä työ rahoitetaan toisten addiktiolla rahojensa menettämiseen, miten toimit? Filosofian oppikirjaan sopiva moraalidilemma kuulostaa kohtuuttomalta, jos sen esittää muutenkin ahtaalla olevalle kulttuurityöläiselle, mutta yhteiskunnan tasolla tämä keskustelu on korkea aika käydä nyt.

Kulttuuri- ja tapahtuma-ala ovat kärsineet koronakriisistä heti kättelyssä enemmän kuin mitkään muut alat. Hallituksen viimeviikkoisen budjettiriihen myötä saatiin näyttöä, että kulttuurin pitkä mierontie voi olla kuitenkin vasta alussa. Korona sulki paitsi konserttisalit myös peliautomaatit. Tällä on kauaskantoisia seurauksia, jotka osoittavat nykyisen rahoitusjärjestelmän torsoksi.

Kun saat tietää, että tekemäsi tärkeä työ rahoitetaan toisten addiktiolla rahojensa menettämiseen, miten toimit?

Juhlapuheissa toisteltu kulttuurin itseisarvo ei ole totta niin kauan kuin alan rahoitus on riippuvainen uhkapelaamisesta. Vaikka hetkellisiä voittoja onkin saavutettu kulttuurille suunnattujen koronatukien myötä, on perusrahoitus huteralla ja eettisesti kestämättömällä pohjalla.

Ongelma on epäterveessä riippuvuudessa, joka rahapelien ja kulttuurin välille on menneiden vuosien poliittisilla päätöksillä tuotettu. Kytkös olisi purettava kerralla, ja varattava kulttuurille pysyvä ja suhdanneheilahteluista riippumaton lohko budjetista. Erkki Liikasen johtama työryhmä on tätä ehdottanutkin uudessa raportissaan, jossa arvioidaan, että uudistus voitaisiin toteuttaa vuodesta 2024 alkaen. Vaikka näin kävisi, voivat väliin jäävät kaksi vuotta leikkauksineen olla lukemattomille toimijoille kohtalokkaat. Jos uudistus ei onnistu heti, kulttuurin on vaadittava menetysten täysimääräistä kompensaatiota, joka toteutuu myös opetusalalla.

Jo ennen koronaa kulttuurialalla on purtu kynsiä, sillä iso osa kulttuurin tuista on sidottu valtion budjetissa Veikkauksen tuottoihin. Niiden on tiedetty pienenevän jo kansainvälisen kilpailun, ja niitä on pienennettävä myös tietoisella politiikalla, sillä Euroopan unioni hyväksyy Suomen kaltaisen rahapelimonopolijärjestelmän perusteeksi ainoastaan pelihaittojen minimoimisen. Kilpailuviraston selvityksessä (4/2019) huomioitiin Suomen järjestelmän erityispiirteeksi “rahapelituottojen edunsaajien osallistuminen rahapelaamisen sääntelyyn”: 

Kansainvälisesti tarkasteltuna ei ole poikkeuksellista, että rahapelituotoista suoraan hyötyvät tahot ovat mukana päättämässä rahapelitoiminnan tuotoista jaettavista avustuksista. Suomessa rahapelituottojen edunsaajat ovat kuitenkin päättämässä keskeisistä rahapelipoliittisista linjauksista, koska heitä on edustettuna sisäministeriön alaisessa Rahapeliasioiden neuvottelukunnassa sekä Veikkaus Oy:n hallintoneuvostossa. EU-tuomioistuin on korostanut tehokkaan viranomaisvalvonnan merkityksen olevan keskeistä myös mahdollisten eturistiriitatilanteiden tunnistamisessa, joissa esimerkiksi julkisilla elimillä ja hyväntekeväisyysjärjestöillä voi olla yhtäaikaiset pyrkimykset sekä pelituottojen kasvattamiseen että pelimahdollisuuksien vähentämiseen.

On selvää, että edunsaajat eivät ole halunneet hyvin lypsänyttä lehmää lakkauttaa – vaikka kuvion kestämättömyys on ollut ilmeinen. Tämä kytkös purkautuu paraikaa. Vuosien hymistelyn seuraukset lentävät tuulettimeen.

Tuleville kahdelle vuodelle budjetoidut kymmenien miljoonien leikkaukset tietävät monille alan toimijoille kylmää kyytiä, vaikka leikkaukset voisivatkin olla moninkertaiset, jos Veikkauksen voittojen hupenemista ei kompensoitaisi budjetissa kymmenillä miljoonilla. Tämä ei tietenkään lohduta lainkaan, vaikka edustaja Arhinmäki todisteli Facebook-päivityksessään asian pirullista monimutkaisuutta: ”Valtiontalouden näkökulmasta siis laitetaan kulttuuriin, liikuntaan ja nuorisoon lisää 250 miljoonaa euroa, mutta toimijoiden näkökulmasta leikataan 50 miljoonaa euroa.” 

Yhteiskunnassa toimijoiden, kansalaisten, näkökulma kuitenkin voittaa. Muuten arvot ovat vinksallaan.

Vuosien hymistelyn seuraukset lentävät tuulettimeen.

Tuhoavalle elinkeinolle, turpeenpoltolle, joka työllistää muutaman tuhat ihmistä, saatiin miljoonatuet, jotka alan edustaja vieläpä kuittasi heti kättelyssä alan mielenosoituksessa merkityksettömiksi. Jo yksin sillä kompensaatiolla kuittaisi hyvin pitkälti kulttuurialan tappiot seuraavan kahden vuoden ajalta. Turvenuijien lobbaustaidoista on ainakin syytä ottaa mallia!

Harrastamassani populistisessa turvepuheessa on vaarana asian henkilöiminen Suomen keskustaan ja jo yleisesti kaikkien aikojen huonoimmaksi manailtuun kulttuuriministeriin, joka ei tosiaan pitänyt millään tavalla edustamansa alan puolia. On alan epäonni, että kulttuuriministeri Saarikko on samaan aikaan kriisissä olevan puolueen puheenjohtaja, jolla totta kai on mielessä ennen kaikkea oma ydinkannattajakuntansa. 

Siispä kulttuurielinkeino, josta Suomen tulevaisuus on monin tavoin kiinni ja joka työllisti 135 000 ihmistä ainakin vielä vuonna 2019, sai nyt osakseen ainakin 50 miljoonan euron edestä lisää juustohöylää. On korkea aika muistuttaa hallituspuolueita, että 135 000 äänestäjää ei ole mitätön joukko. Yhtenäinenkään se ei ole, mikä voi olla ongelma vertailussa turvealan kaltaiseen lilliputtiin. Mutta edes mahdollisuus, että alaa koskevat päätökset vaikuttavat satatuhatpäisen joukon äänestyspäätöksiin, otetaan takuulla vakavasti. Äänenvoimakkuus pitää säätää asian vakavuuden mukaiseksi.

Kulttuurialan on otettava kokonsa suuruinen paikka muissakin pöydissä kuin Veikkauksen neuvottelukunnassa. Tähän tarvitaan myös kulttuurijournalismia, joka ei epäröi ottaa kantaa alan näkymiin. Liian pitkään olemme vain vastaanottaneet meitä päin auliisti lähetettyä kulttuurituotteiden tulvaa, nyt on aika katsoa isoa kuvaa. Virran kuivuminen ja ekosysteemin järkkyminen on uhkana.

Kulttuurialan on otettava kokonsa suuruinen paikka muissakin pöydissä kuin Veikkauksen neuvottelukunnassa. Tähän tarvitaan myös kulttuurijournalismia, joka ei epäröi ottaa kantaa alan näkymiin.

Jos kulttuuribudjetilla on epäterve kytkös veikkausvaroihin, on keskimääräisellä kulttuurityöläisellä vastaavasti ollut epätervettä luottoa vasemmistopuolueiden ja vihreiden kulttuurimyönteisyyteen. Monet alalla työskentelevät miettivät nyt aidosti, onko olemassa yhtäkään puoluetta, joka ei vain jauha arvoista ja hyvinvointivaikutuksista, vaan myös toimii alan hyväksi. Itse en epäile, etteikö halua toimia olisi useammallakin taholla, mutta tällä kertaa se ei ole johtanut edes hyväksyttävään minimitulokseen.

Koska kulttuurin perusturvallisuus on järkkynyt, pitää alalla vallinnut poliittinen konsensus myös kyseenalaistaa ja ottaa asioista itse selvää. Hyvinvointilässytyksen aika on ohi. Keikkabussit tukkikoot Mannerheimintien.