Esitys näyttää, että maailma on tapahtuma

Pandemia-arjen tehokkaasti katkaisseen Uraanilampun näytöksiä Öljysäiliö 468:ssa on vielä tällä viikolla.

Toukokuussa lähiööni alkoi ilmestyä outoja julisteita. Rakennustyömaiden reunamille kiinnitetyissä lapuissa hymyilivät aseistautuneet lapset. Julisteiden vaikutus oli vaivoin muistettua normaalia suurempi. Pitkään ja huolella rakennetun tapahtumattomuuden aiheuttama turtumus oli puhkaistu, mielenrauha järkkyi taas. Ja se oli ihanaa.

Kävi ilmi, että vaikka missään ei pitkään aikaan ollut tapahtunut mitään, kaikista maailman paikoista juuri täällä Kruunuvuorenrannassa nähtäisiin pian tanssiesitys, koreografi Valtteri Raekallion tulkinta Harry Salmenniemen novelleista. Raekallio tunnetaan lajirajoja rikkovista kirjallisuusesityksistään, joista itselleni tähän asti parhaiten mieleen jääneet olivat Neuromaani (Jaakko Yli-Juonikas) ja Edustaja (Eino Santanen).

Pitkään ja huolella rakennetun tapahtumattomuuden aiheuttama turtumus oli puhkaistu, mielenrauha järkkyi taas. Ja se oli ihanaa.

Raekallion esityksistä on lupa odottaa, ettei niitä voi nähdä kokonaisuudessaan: tilassa vaeltelu johtaa yksilöllisen esityksen muodostumiseen jokaisen katsojan kohdalla.

Kävimme katsomassa Uraanilampun toisena esitysiltana, ja heti seuraavana päivänä seisoimme monituhatpäisen kulttuuri-ihmisjoukon sotureina Kansalaisaukiolla. Asioilla tuntui olevan yhteys. Esityksen jälkeen Valtteri Raekallio myi minulle mustan Uraanilamppu-paidan. Toinen vaihtoehto olisi ollut sininen turve ja kulttuuri -teemainen, joka ei olisi sopinut mielenilmauksen pukukoodiin ja jäi siksi rekkiin.

Epäilin myös, että turvevitsi saattaa vanheta pian. Ellei se vanhenisi, kulttuurimme tila alkaisi huolestuttaa todella.

Esityksessä Öljysäiliö 468:n lattialle oli roudattu tonneittain suoainesta, eli todellakin näimme ja koimme illan aikana sekä kulttuuria että turvetta. Oli alkumetsä, jossa tanssijat huojuivat transsissa ensimmäisen kohtauksen aikana ja josta lopussa kohosi turpeita suohirviöitä.

Epäilin myös, että turvevitsi saattaa vanheta pian. Ellei se vanhenisi, kulttuurimme tila alkaisi huolestuttaa todella.

Esitys rakensi metsän ympärille myyttisen maaston, jonka dramaturgiaan oli valittu sopivat Salmenniemen novellit. Niissä kuvataan eri näkökulmista tietyn oikeistolaisen historia- ja tulevaisuuskäsityksen syntyä toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Kärjistämällä poliittisen diskurssin tehdasasetuksia Salmenniemi näyttää, minkälaisiin syövereihin silkkaa yksilönvastuuta markkinoiva politiikka voi pahimmillaan viedä. ”Haastattelu”-novelli (Delfiinimeditaatio, 2019) perustuu Cheekin haastatteluille, joissa oma paremmuuden tavoittelu saa sairaalloisia piirteitä. Kun Cheek onkin novellissa kirjailija, ympäristönvaihdos saa näkemään taustalla olevan arvomaailman selkeämmin.

”Puhujan oravat” -novelli (”Uhrisyndrooma”, 2020) rakentaa sodasta veteraani-isältä pojalle kulkeutuvan yksilömyytin, joka saa absurdeja piirteitä viimeistään isän opettaessa huussissa takapuolen pyyhkimistä:

Silloin ovenraosta ilmestyy orava. Isä ei epäröi, vaan hyppää kohti oravaa ja liiskaa sen saappaallaan lattialle. Sen jälkeen hän opettaa pojan pyyhkimään kädestä pitäen. Poika katselee oravanraatoa hymyillen ja oppii vessassa käymisen taidon.

Talousoikeistolainen puhe tarvitsee anttirokkia, sankarillisia yksilöitä, mutta Salmenniemen maailmassa tällaisten tarinoiden viimeinen päämäärä voi aivan hyvin liittyä survivalistiseen maailmanloppuun valmistautumiseen, jossa jokainen tunari turvesuolla vastaa viime ja ensi kädessä itsestään.

Kirjailijan ihmiskuvaa on joskus kuvattu kyyniseksi, mutta tässä puheessa jää helposti huomaamatta, että Salmenniemen novellit eivät usko mihinkään kaikkien sotaan kaikkia vastaan tai loppulaman luisuun, jossa yhteisöt jäävät apokalypsin ja voittajayksilön jalkoihin. Ne pikemminkin luovat puheakteja näiden kuviteltujen tilanteiden ympärille, ja tarkastelevat sitä, mihin tietyt yhteiskunnassa ilmenevät asenteet voivat otollisissa tilanteissa viettää ja millaista politiikkaa niillä voidaan edistää.

Novellit pohtivat politiikan täydellisen epäonnistumisen mahdollisuutta, jolloin ei enää lainkaan olisi niitä ”yhteisiä asioita”, joiden hoitoon ehdokkaat vaaleissa mainostavat panostavansa.

Uraanilamppu-esityksen neljästä tilasta metsä on ehdottomasti dominoivin. Geneerisesti sisustettu, jumppavideoita televisiosta pyörittävä koti, muokattava avotoimisto ja varastomainen esiintymislava tuntuvat sijaitsevan metsän pinnassa ja olevan olemassa vain sen armoilla. Esitysratkaisussa korostuu ekologinen arvoviritys, jossa muistetaan aina mainita, ettei kulttuuria ole ilman luontoa. Samalla tila alleviivaa myös Salmenniemen teosten myyttistä aspektia, jossa tietyn sankarilliseksi oletetun menneisyyden nimissä rakennellaan painajaismaisia tulevaisuuksia.

Metsä johdattaa kollektivistiseen transsiin ja koti on paikka, jossa valmistaudutaan olemaan huippukunnossa silloin, kun sen ulkopuolella näyttäydytään.

Tanssijoiden kehonkielessä etenkin toimistotilassa on tiettyä menneen maailman johtajaopeista tunnettua autoritäärisyyttä. Tuijotukset pelottavat, vaikka korona-aikana tanssijat eivät tulekaan ihan syliin asti, tai tähän haluaisi ainakin luottaa. Metsä johdattaa kollektivistiseen transsiin ja koti on paikka, jossa valmistaudutaan olemaan huippukunnossa silloin, kun sen ulkopuolella näyttäydytään.

Keskeisimmäksi mielikuvaksi esityksestä jää itse tila, joka taitaakin olla se nimessä mainittu uraanilamppu (samannimistä novellia ei teoksessa kuulla ollenkaan). Öljysäiliön raoista puhaltava tuuli ja mereltä siivilöityvä auringonvalo luovat uskomattoman taustan ”Ydin”-novellin (Asiakaskoralli, 2021) insinööripuheelle, jossa samaan aikaan hehkutetaan ydinjätteen loppusijoitusta ja oman tunne-elämän hautaamisen tärkeyttä.

Kun tapahtumat alkavat pyöriä, ei ole enää pelkkää välttämättömyyden pakkoa, vaan hetkessä ja tilassa aukeavia mahdollisuuksia.

Esityksen outo valo ei jätä rauhaan tulevinakaan päivinä. Ydinjäte on kysymys, jossa rationaalinen hallinnointi viimeistään törmää rajaansa. On pakko esittää kysymys: minne kaikki sodan jälkeen politiikassa haudatut tunteet ovat menneet ja mitä ne tekevät meille? Entisessä öljysäiliössä tapahtuva esitys on hyvä paikka pohtia tätä kaikkea.

Ensimmäinen livenä koettu esitys seitsemään kuukauteen jättää kiitollisen olon ja herättää erään kenties vanhan, mutta minulle oleellisen havainnon tapahtumatoiminnan tärkeydestä. Koko yhteiskunnan tapahtumaluonne, jossa uusia avauksia on mahdollista orkestroida estradille, on ollut vaarassa unohtua algoritmien ohjaamassa pandemia-arjessa.

Kun tapahtumat alkavat pyöriä, ei ole enää pelkkää välttämättömyyden pakkoa, vaan hetkessä ja tilassa aukeavia mahdollisuuksia. Kun kaikki kulttuuri ei pyöri samalla ruudulla, voi havahtua siihen, että hyvin vähän tässä maailmassa oikeastaan pyörii.

Kuva: Vesa Rantama