Sitkeän vähäeleisyyden tanssi

Anne Carsonin Eros, katkeransuloisesta inspiroitunut nykytanssia ja barokkimusiikkia yhdistävä teos kurottaa käsien lisäksi katseen kautta ja aikakausien läpi.

Kreikan sana eros merkitsee ”halua”, ”puutetta”, ”kaipuuta sitä kohtaan, mikä puuttuu”.1

Anne Carsonin Eros, katkeransuloista lukiessani ajattelen usein Tove Janssonin freskoa ”Juhlat kaupungissa”. Freskon etualalla tupakoiva nainen istuu ja katselee näennäisen välinpitämättömänä kaukaisuuteen samalla, kun hänen rakastettunsa tanssii ilmeettömän miehen käsivarsilla. Tiedämme, että etualan nainen on Tove Janssonin omakuva, rakastetun esikuva puolestaan Vivica Bandler. Tätä biografiaan viittaavaa tietoa tärkeämpää on kuitenkin jännite, joka kolmen ihmisen välille piirtyy. Se, mistä Carson kirjoittaa Sapfon kuuluisasta fragmentista 31 pätee myös tähän kuvaan: ”Tämä ei ole runo kolmesta henkilöstä yksilöinä, vaan geometrisesta kuviosta, jonka heidän havaintonsa toisistaan muodostavat, ja aukoista näissä havainnoissa. – – Kuvio on kolmio.”2

Kolmion muoto jäsentää myös Marianna Henrikssonin ja Anna Mustosen Erosta. Nykytanssia ja barokkimusiikkia yhdistävä teos on oodi katkeransuloiselle halulle, kurkottavalle ja purkautuvalle jännitteelle – erokselle. Sen pohjatekstinä kulkee Carsonin mainittu, Tommi Nuopposen ja Aki Salmelan vastikään suomentama laaja essee Eros, katkeransuloinen (Poesia, 2022). ”Vanhaa musiikkia, uutta tanssia”, kuten joku tuntematon ohikulkija asian lämpiössä salakuuntelevalle tiivistää. Perinteisen neliönmuotoisessa salissa kolmiota piirtävät muusikot ja tanssijat, joiden välille katsoja voi kuvitella eripituisia suoria ja niistä muodostuvia triangeleja.

*

Carson kirjoittaa: ”Sillä tässä tanssissa ihmiset eivät liiku. Halu liikkuu. Eros on verbi.”3 Tanssin talossa tosin liikutaan. Jopa cembalo tanssitetaan salin laidalta toiselle esiintyjien kannattelemana. Eivätkä esiintyjienkään roolit ole staattisia, vaan muusikotkin tanssivat.

Esityksen tanssillinen osuus ei silti perustu vahvaan koreografiaan tai tanssijoiden teknisen taituruuden korostamiseen, eikä lavalla nähdä esimerkiksi virtuositeettia korostavia soolo-osuuksia. Olennaisempaa on liikelaadun ja tilan geometrioiden tutkiminen. Käsiohjelma puhuu tanssista, ”joka ei ole juuri mitään”. Sitkeää ja kevyttä, kurkottavaa liikettä on paljon. Välillä tanssijoiden välinen jännitteinen liike sulaa intiimiksi lämmöksi, mutta sitkostuu sitten uudestaan ja jatkaa eloaan, muuttaa muotoaan, toimii verbin kaltaisesti. Katseet ovat erityisen tärkeitä: yksi ylimääräinen kurottava ruumiinosa lisää, silloinkin, kun muu keho pysyy paikallaan.

*

Sitkeän kevyt liikekieli tuo mieleen Carsonin Jean-Paul Sartrelta ”lainaamaan”4 ajatuksen viskoosisuuden kokemuksesta, ”joka on jo itsessään inhottava”5. ”Sitkoinen olomuoto”, kirjoittaa Sartre, ”on kiinteän ja nesteen välissä, se on ikään kuin välimuoto muutoksen prosessissa”. Sartre luonnehtii tätä olomuotoa myös ”tahmeaksi”. Sen koskettaminen on vaarallista, sillä ”uhkana on oman itsen liukeneminen sitkoisuuteen”.6 Eroksessa sitko ja liukeneminen vuorottelevat esimerkiksi kohtauksessa, jossa tanssijat liikkuvat vahvassa kehokontaktissa suhteessa toisiinsa. Lavalle muodostuu kolmion kärkipisteitä, joiden etäisyydet liikahtelevat, ja tanssijoiden rykelmissä intensiteetin painopiste vaihtelee juuri tahmaisen tartuttamisen logiikalla. 

Sulaminen ei kuitenkaan ole ainoa erokselle ominainen maailmassa olemisen tapa. Carson luettelee myös ”lävistämisen, murskaamisen, suitsimisen, paahtamisen, pistämisen, puremisen, raastamisen, kaluamisen, myrkyttämisen, korventamisen ja muruiksi jauhamisen metaforat”. Näitä väkivaltaisempia tulkintoja ei Eroksessa juuri tavata. Vallitseva tunnelma on unenomainen, hazy; sellainen, että päässä alkaa soida The Jesus and Mary Chainin ”Just Like Honey”. Siksi erityisesti Barbara Strozzin sävellysten ympärille rakentuva barokkimusiikki tuntuu raikkaalta, vaikken siitä paljoa ymmärräkään. Oma mielikuvani barokista vastaa pompöösiä röyhelöä, mutta Eroksessa tämä ennakkoluulo tulee tervetulleella tavalla haastetuksi. Tanssin talo tosin taipuu huonosti italiankielisen laulun seuraamiseen, sillä tekstityslaitteita ei ole. Esityksestä saa enemmän irti, jos malttaa tutustua italiankielisten sanoitusten suomennoksiin jo ennalta.

*

Eroksen puvustus, josta vastaa Piia Rinne, ansaitsee erityismaininnan. Barokin periodi-instrumentit saavat rinnalleen futuristisia muoviasuja, kasariestetiikkaa, skottiruutukuvioisia pyjamia ja silkkiyöpaitoja. Sopraano Tuuli Lindeberg kurkottelee käsineissä, jotka ovat kuin lateksista valettu tulkinta Saksikäsi-Edwardin epäonnisista käsistä (”Hold me!” ”I can’t!” – mikä sen sopivampaa katkeransuloiselle). Mustankiiltävät käsineet ovat niin ikään pään nyökkäys Carsonin siteeraaman Sartren suuntaan: ”Sormista valuvat tahmanorot saavat aikaan vaikutelman siitä, että omasta itsestä valuisi ainetta tahman mukana”.7

Puvustus laittaa ajat sekaisin ja auttaa siten nytkäyttämään kohti sellaista kokemusta, joka on ollut, on ja tulee olemaan omana tahmeansitkeänä ja katkeransuloisena itsenään myös tulevaisuudessa; silloinkin, kun öljy ja muovi tihkuvat jo ruumiista läpi. Kokemus puhuu aikojen läpi, kunhan vain vähän kurottaa.

Kuva: Sinem Kayacan / Zodiak

Marianna Henriksson & Anna Mustonen: Eros. 6.-13.10.2022. Zodiak, Tanssin talo.

Edit 11.10. klo 10:46: Tekstiin lisätty pukusuunnittelijan nimi.

• 1. Carson, Anne (2022/1986) Eros, katkeransuloinen. (Eros the Bittersweet.) Suom. Tommi Nuopponen ja Aki Salmela. Poesia, 2022.
• 2. Sama kuin edellä.
• 3. Sama kuin edellä.
• 4. Carsonin Sartre-viitteet ovat vahvasti tulkinnallisia. Tarkemmin sanottuna Carson siteeraa Sartrea Mary Douglasin Puhtaus ja vaara -teoksen kautta, jonka käännöksestä myös Sartre-sitaattien suomennokset ovat peräisin. Teoksen ovat suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard.
• 5. Sama kuin edellä.
• 6. Sarten sitaatit alun perin teoksesta Being and Nothingness. Tässä tekstissä esiintyvät sitaatit poimittu Eros, katkeransuloisesta. Alkuperäinen suomennos V. Blom ja K. Hazard.
• 7. Sama kuin edellä.