Kirjallisuuspolitiikka on lasten leikkiä

Kirjallisuuspoliittisessa vaalipaneelissa poliitikot puhuivat kaikesta muusta paitsi kirjallisuudesta.

Helsingin keskustakirjasto Oodin Maijansali on keskiviikkoiltapäivänä viimeistä penkkiä myöten täysi. Yleisö on kokoontunut kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston yhdessä jäsenjärjestöjensä Finlands svenska författareförening rf:n, Suomen Kirjailijaliiton, Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n kanssa järjestämään keskustelutilaisuuteen. Ohjelmassa on muutama lyhyt alustus ja sen jälkeen varsinainen pihvi: kirjallisuuspoliittinen vaalipaneeli.

Paneelin vetäjä, Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield kutsuu panelistit yksi kerrallaan lavalle. Hän aloittaa tentin kysymällä, mitä kirjallisuus kullekin ehdokkaalle merkitsee.

Jokainen kahdeksasta panelistista päättää vuorotellen kertoa yleisölle, että heillä on joko lapsia tai lapsenlapsia ja että he tykkäävät kovasti lukea pikku pirpanoille. Ainoa, joka muistiinpanojeni mukaan ei viittaa lapsille tai lapsenlapsille lukemiseen on hieman yllättävästi kristillisdemokraattien Sari Essayah. Hän tyytyy muistelemaan omaa lapsuuttaan. Lukuvinkkejä ei tästä keskustelusta kannata hakea, sillä yksikään panelisteista ei mainitse nimeltä lukemiaan kirjoja tai niiden kirjoittajia. Ryhmä Hau on tietysti poikkeus.

Herää kysymys: lukevatko tai tuntevatko kirjallisuusaiheiseen paneeliin vaivautuneet poliitikot kotimaista nykykirjallisuutta lainkaan? Vasemmiston Minja Koskela kertoo sentään kirjoittaneensa itse pari tietokirjaa. Pisimmän tikun vetää kuitenkin tällä kertaa keskustan Hilkka Kemppi, joka kertoo hakevansa runokirjoista mielenrauhaa ja ”sivistyksellistä empatiaa”. Se onkin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun runous paneelin aikana mainitaan.

Herää kysymys: lukevatko tai tuntevatko kirjallisuusaiheiseen paneeliin vaivautuneet poliitikot kotimaista nykykirjallisuutta lainkaan?

On tietenkin tärkeä juttu, että lapsille luetaan. Tähän tilaisuuteen on kuitenkin kerääntynyt salin täydeltä aikuisia kirjallisuusalan ammattilaisia, jotka työkseen yrittävät nyhtää niin sielun kuin ruumiinkin ravintoa kirjoitustyöstä. Siihen nähden poliitikkojen avauspuheenvuoroissa on hivenen infantiili maku.

***

”682,94 euroa.”

”Suurin piirtein 190 euroa.”

”En mä tiedä, tyyliin sata euroa.”

”Jotain 300–400 euroa.”

Kyselen kouralliselta tuntemiani kirjailijoilta, paljonko he saivat viime vuonna lainauskorvauksia. Kaikki pienen otoksen vastaajat ovat asemansa vakiinnuttaneita, arvostettuja ja ansioituneita tekijöitä, jotka ovat julkaisseet useamman kaunokirjallisen teoksen. Silti töistä saadun lainauskorvauksen määrä on vähäinen: se ei kata edes yhden kuukauden toimeentuloa.

Tarjoamani esimerkit ovat satunnaisia, mutta konkretisoivat usein abstraktille tasolle jäävää keskustelua kyseisen tukimuodon tärkeydestä.

Kirjallisuuden tekijänoikeuksia hallinnoivan Sanaston raportoinnin mukaan ”[v]uoden 2021 lainoista tekijöille maksettujen lainauskorvausten keskiarvo oli 700,99 euroa ja mediaani 136,98 euroa”1. Se tarkoittaa, että puolet kaikista korvauksen saajista saa mainittua veronalaista tekijänoikeustuloa enintään 136,98 euroa vuodessa. (Paneelin juontaneelle Blåfieldille terveisiä: se ei ole kolmasosa kirjailijoiden toimeentulosta.)

On toki selvää, että Suomesta löytyy kirjailijoita, joille lainauskorvaukset ja muut tekijänoikeuksiin kytköksissä olevat tulot ovat taloudellisesti merkittäviä. Se on hieno asia. Sanaston omien tilastojen mukaan vuonna 2022 maksetuista tilityksistä yli 10 000 euron suuruinen korvaus maksettiin 135 kirjailijalle. Se on kirjallisuuden yksi prosentti – tarkemmin sanottuna 1,12 % kaikista lainauskorvausta kyseisenä vuonna saaneista.2 

Humanistimatikallakin ymmärtää, että lainauskorvausten budjetti tulisi moninkertaistaa, jotta sillä olisi sanottavaa merkitystä koko kirjailijakunnan toimeentulon kannalta. Lisäksi jakoperusteet pitäisi laittaa uusiksi, sillä muutoin jo nykyisin epätasa-arvoinen tulojakauma jyrkkenisi entisestään. Kyseessä ei siis ole mekanismi, jolla kirjailijoiden toimeentulo-ongelmat voidaan ratkaista. Siksi on erikoista, että aihe korostuu kirjallisuuspoliittisissa keskusteluissa niin paljon. Päivän paneeli ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Panelistit poliittisen kentän laidasta laitaan ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että lainauskorvaukset on korotettava ”pohjoismaiselle tasolle”. Ihmekös tuo. Kyseessä on mukavan konkreettinen ja hyvää kulttuuritahtoa ilmentävä edistysaskel, joka ei valtion menoissa paljoa paina. On helpompaa korottaa lainauskorvauksia kuin tehdä tuntuva parannus taiteilija-apurahojen tasoon tai määrään.

Kuka nyt kirjallisuuspoliittisessa paneelissa viitsisi kirjailijoiden asemaa jäädä märehtimään!

Kirjailijoiden prekaari asema ei kuitenkaan ole jäänyt poliitikoilta huomaamatta. Suurin osa panelisteista osaa eritellä monikanavaisen tulonmuodostuksen ongelmia. Vasemmiston Koskela ja vihreiden Saara Hyrkkö nostavat esille perustulon, kristillisdemokraattien Essayah sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen. Perussuomalaisten Juho Eerola mainitsee niin ikään eri tulonlähteiden ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen.

Ratkaisujen tarkemmalle käsittelylle jää kuitenkin vähänlaisesti aikaa. Kuka nyt kirjallisuuspoliittisessa paneelissa viitsisi kirjailijoiden asemaa jäädä märehtimään! Pitäähän tässä ehtiä käsittelemään vielä… hetkinen – lukutaidon yleinen rapautuminen, koulujen oppimateriaalien laatu ja oppivelvollisuusiän nostaminen? Yhtäkkiä keskustelu alkaa pyöriä koulutuspolitiikan ympärillä. Menetän mielenkiintoni rippeet viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjallisuuspoliittisessa paneelissa aletaan jauhaa varhaiskasvatuksen henkilöstömitoituksesta.

***

Kirjallisuus on kirjaa laajempi asia. Iltapäivän paneelissa asiat kuitenkin sekoittuvat. Kirja- ja kirjallisuuspolitiikasta puhutaan ikään kuin ne olisivat toistensa synonyymejä.

Sekaantuminen ei ole mitätön juttu. Poliittisessa kontekstissa kirja on konkreettinen, rajattu esine; tavara ja kulutushyödyke, jonka myyntiä voidaan edistää tai tuotantoedellytyksiä parantaa. Kirjaa voidaan myydä maailmalle. Lisäksi on ihmisiä, joiden toiminta pyörii kirjan ympärillä: he joko tekevät, kustantavat tai markkinoivat niitä. Lainauskorvauskin keskittyy ytimeltään kirjaan tavarana. ”Alkutuotannosta on pidettävä huolta, jotta arvoketju pysyy kunnossa”, toteaa Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Ilmi Villacís tilaisuuden aluksi pitämässään puheenvuorossa. Kirjailija on ammattityöläinen, joka on putkahtanut maailmaan jostain valmiina, ja nyt hän keskittyy tekemään työtään. Kirjoja kirjan perään. Kirja on niin ihanan konkreettinen, että se on ollut helppo laittaa vaikka lahjapakettiin. Nyt kriisi syntyy siitä, kun entistä harvempi haluaa enää tehdä niin.

Kirjallisuus puolestaan vyöryy tavaralogiikan rajojen yli. Kirja on kirjallisuuden elimellinen, muttei suinkaan ainoa osa. Kritiikit, kääntäminen, kirjallisuus- ja kulttuurilehdet, kirjallisuustapahtumat, lavarunous, kirjoittajakoulutus, pienpainatteet ja käsityönä tehdyt julkaisut, kirjalliset yhteisöt ja niiden ympärille keriytyvän toiminnan edellytysten turvaaminen, taiteenalojen välinen ristipölytys sekä ennen kaikkea kirjoittaminen ja lukeminen itsessään. Tätä kaikkea elävä kirjallisuus muun muassa on. Sitä ilman ei ole kirjoja eikä kirjailijoita. Kirjallisuuden tukeminen ei ole mahdollista, jos rihmastomainen monimuotoisuus hylätään tuotteistettavan kirjatavaran jalkoihin.

Kirjallisuus on kirjaa laajempi asia.

Yleisökysymyksiä ei tässä paneelissa saanut esittää. Kaksi poikkeusta vahvisti säännön. Kuultiin yksi ennalta sovittu puheenvuoro Suomen kääntäjien ja tulkkien liitosta, minkä lisäksi Anja Snellman nappasi puheenvuoron väkisin. Viimeksi mainittu olikin tilaisuuden paras kaksiminuuttinen. Aplodeja sateli.

Paneelin loppukaneetiksi muodostui jaettu näkemys siitä, että Suomeen tarvitaan kirjallisuuspoliittinen ohjelma. Kuulostaa kivalta, kukaan ei vastusta, edistetäänhän siinä kirjallisuutta! On silti vaikea välttyä käsitykseltä, että vaalien alla kirjallisuuskentän sisäiset painotuserot ja mahdolliset poliittiset erimielisyydet lakaistaan maton alle lykkäämällä niiden käsittely poliittiseen ohjelmatyöhön. Näin kirjallisuuspolitiikkaa koskeva debatti tullaan samalla siirtäneeksi julkisesta keskustelusta kabinetteihin, jossa vahvimpien toimijoiden ääni kuuluu.

Tämänkertaisen kirjallisuuspoliittisen keskustelun pohjalta se ääni on sellainen, jossa kaikuu enemmän Ryhmä Hau kuin nykyrunous. Arvovalintoja.

----

Tapahtuma järjestettiin Helsingin keskustakirjasto Oodin Maijansalissa 1.3.2023. Paneeliin osallistuivat Eva Biaudet (RKP), Juho Eerola (PS), Eeva-Johanna Eloranta (SDP), Sari Essayah (KD), Saara Hyrkkö (Vihr.), Hilkka Kemppi (Kesk.), Minja Koskela (Vas.) ja Sari Sarkomaa (Kok.)

Kirjoittaja on Nuori Voima -lehden päätoimittaja.

• 1. https://www.sanasto.fi/sanaston-joulukuun-2022-tilitys/
• 2. Sama kuin edellä.