Kaikkeuden kukinnot on tehty hotkaistaviksi
Hän kuului tuttavapiirini uloimmalle kehälle. Siihen etäisesti läheisten ihmisten ryhmään, joihin Tampereella törmää lähinnä Kauppahallin kahviloissa.
Erkki oli erikoinen hahmo. Harmaahapsinen baskeripäinen herra, jolla oli selvästi rikas yksityinen maailma. Usein hän oli vain ilmestynyt jostain viereiselle tuolille. Juttu alkoi ilman johdantoja, suoraan syvästä päästä.
En koskaan unohda erästä kertaa, kun Erkki kertoi uudesta harrastuksestaan. Hän oli puolisonsa kanssa alkanut syödä kukkia. Pariskunta poimi niitä lähiniityiltä ja nautti sellaisenaan. Olivat kuulemma eläneet kukilla jo monta kuukautta.
Tarina päättyi lähes tuskaiseen älähdykseen: ”Ihmiset ei tiedä, millainen makujen universumi se on!”
*
Kuvittelen usein Erkin syömässä kukkia. Sitäkin enemmän ajattelen häntä kantamassa huolta siitä, etteivät ihmiset ymmärrä niihin kätkeytyvää makujen universumia. Jätämme joka päivä kaikkeudet syömättä.
Pelissä on kysymyksistä suurin. Miten elämä pitäisi elää, mikä tekee olemassaolosta täyttä? Kasvikunnalla on ollut näissä pohdinnoissa keskeinen rooli. Halki aikojen ihminen on halunnut etenkin taiteen keinoin muistuttaa, kuinka kukista tulisi nauttia niiden lyhyen kukoistuksen hetkellä.
Latinistit puolestaan jaksavat täsmentää, ettei carpe diem -lausahdus käänny kirjaimellisesti ”tartu hetkeen”, vaan ”poimi päivä”. Merkitysero on ratkaiseva. On jännittävämpi ajatella, että päivän voisi noukkia kuin kukan.
Lyhyen kahvihetken aikana Erkki opetti minulle, ettei poimiminenkaan riitä. Oikeasti meidän pitäisi syödä päivä. Hotkaista elämä, kuin elosteleva Jumala.
Jätämme joka päivä kaikkeudet syömättä.
Tulkitsin sen kutsuksi elää elämä niin runoutena kuin mahdollista. Runous syö maailmoja, päiviä, öitä. Se ahmii kirkon penkkirivit ja biljardipallot baaripöytien viheriöiltä. Se on ahne suudelma universumin elokuvateatterin takarivissä – siinä pimeimmässä nurkassa, johon kukaan ei näe.
Runous on makujen universumi, jossa kukatkin saavat ikuisen elämän.
*
Teatterintekijä, kirjailija ja kukkien syöjä Erkki Aura kuoli viime kesänä 81 vuoden iässä.
Hänen elämästään ei draamaa ja käänteitä puuttunut. Nuorena miehenä Erkki herätti kohua riippumalla ristillä Kristuksen tavoin. Hän johti useita teattereita, kirjoitti, ohjasi ja sävelsi. Hän myös tutki vuosien ajan tapoja tehdä teatteria näkövammaisille.
Erkin tytär, tanssija Johanna oli naimisissa laulaja Aki Sirkesalon kanssa. Pariskunta ja heidän kaksi pientä lastaan menehtyivät vuoden 2004 tsunamissa Thaimaassa.
Erkki kertoi myöhemmin Tyttö tanssii -muistelmakirjassaan (2015) perhevalokuvasta, jonka sai tyttäreltään jouluaattona postissa, vain kahta päivää ennen kuin hyökyaalto pyyhkäisi. Kuvassa perheen pienimmät poseeraavat iloisina lumisella pihalla.
Siitä eteenpäin Erkki katsoi valokuvaan ikuistuneita lapsenlapsiaan joka joulu. Hän yritti tulkita heidän katsettaan.
”Siinä on ikään kuin… totista ilkikurisuutta. Aivan kuin he kirkkain lapsenäänin haluaisivat sanoa meille: Älkää pahastuko. Me laskimme vain leikkiä. Elämämme olikin näin lyhyt.
[…]
Älkää olko meille vihaisia. Vaikka elämämme olikin vain vilkaisu silmiin… Ehkä me katsoimme silti kyllin syvälle… Ehkä me näimme kerralla kaiken tarpeellisen?”
Emme koskaan puhuneet Erkin kanssa näistä asioista. Emmehän me edes tunteneet. Miksi muutenkaan olisi pitänyt? Me puhuimme kukista. Niissä oli kaikki.
Kolumnisti kiittää lukijoita elämämme ainoan vuoden 2024 jakamisesta kanssaan.
Kolumni julkaistaan joulukuussa ilmestyvässä Runopuutarha-numerossa (4/24). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.