Makumatka kolonialismia kyseenalaista­­maan

Taiwanissa vai Taiwanilla, pohdin viime vuonna kahdenkin eri edi­torin kanssa. Omasta suustani ulkopaikallissija tulee luontevammin ulos, sen verran vahvana mielessäni elää kuva vuoristoisesta saaresta. Kielitoimis­ton ohjeiden mukaan ulkomaisten saarten kohdalla käytetään yleensä sisäsijoja, mutta monissa tapauksissa myös ulkosija on vakiin­tunut käyttöön: ”Taivutusta ei olekaan tar­peen erotella sen mukaan, käytetäänkö nimeä valtiosta tai muusta hallinnollisesta alueesta tai esimerkiksi matkailukohteesta.”­

Matkapäiväkirja Taiwanista -teoksessa saari on juurikin matkailukohde sekä ”muu hallinnollinen alue”. Vuonna 1938 kirjailija Aoyama Chizuko kutsutaan luentokiertueelle Taiwanille, missä hän kuitenkin haluaa Japa­nin ”eteläisen laajentumisen politiikan” edis­tämisen sijaan paneutua saarelaisten ruokakulttuuriin. Paikan päällä Chizuko kiinnos­tuu myös monitaitoisesta tulkistaan Ō Chizu­rusta alias Ong Tsian-hoh’sta, joka suhtautuu varautuneesti emämaalaisen kirjailijan lupauksiin sydänystävyydestä. Vuosia myöhemmin Chizuko laatii kokemustensa pohjalta romaanin, joka lopulta löytää kahtena käännöksenä tiensä takaisin Taiwa­nille.

Matkapäiväkirjassa Taiwanista fiktiolla on tasoja kuin taiwanilaisessa tuhannen kerrok­sen kakussa: todellisuudessa Chizuko ja hänen romaaninsa ovat peräisin samasta kynästä, eikä edes ”uudemman kiinannok­sen” saatteen kirjoittanut ”Yang Shuang-zi” ole sama henkilö kuin tosiasiallinen taiwanilaiskirjailija Yang Ruo-zi (s. 1984). Tuloksena on metafiktiivinen voimannäyte, jossa kahden naisen välisen suhteen kuvaus rikastuu moniulotteiseksi pohdinnaksi kääntämi­sestä, kulttuurieroista ja kolonialistisista valtasuhteista.

Matkapäiväkirjassa Taiwanista fiktiolla on tasoja kuin taiwanilaisessa tuhannen kerrok­sen kakussa.

Siinä missä fiktiivinen Chizuko matkai­lee siirtomaahallinnon piikkiin, Yangin voisi luulla saaneen rahoitusta Taiwanin turisminedistämistukiaisista. Erityisesti paikallisten herkkujen syömistä, valmistamista ja alkuperiä selostetaan niin seikkaperäisesti, että ainakin sekasyöjälle Matkapäi­väkirja Taiwanista tarjoaa vähintään puoli­valmiin rungon oman makumatkan suunnittelemiseen. Päälle tulevat vielä luonnon­maisemien kuvaus sekä nähtävästi pieteetillä tutkitut historialliset yksityiskohdat, joiden kautta lukija voi uppoutua Chizukon rinnalle ihailemaan aikoinaan ”kauniiksi saareksi” (Ilha Formosa) kutsuttua Taiwania.

Samalla Yang näyttää viileän realistisesti, kenen ehdoilla siirtomaata ja sen yhteiskun­taa 30-luvulla rakennetaan. Jako ”emämaalaisiin” ja ”saarelaisiin” ilmenee romaanissa niin koulutuksellisena epätasa-arvona kuin arkipäiväisenä syrjintänä, minkä lisäksi siirtomaavallan läpitunkevuus näkyy muun muassa japanilaisten paikan- ja jopa henkilö­nimien käyttämisenä taiwanilaisten sijaan. Fyysisen väkivallan tai tapahtuma-aikana Manner-Kiinassa käydyn valloitussodan sijaan keskiöön nousevat kulttuurillinen alis­taminen sekä kolonialistinen ylemmyydentunto, joka osaa myös naamioitua paternalis­tiseksi huolenpidoksi.

[A]inakin sekasyöjälle Matkapäi­väkirja Taiwanista tarjoaa vähintään puoli­valmiin rungon oman makumatkan suunnittelemiseen.

Valtarakenteiden ehkä keskeisin piirre romaanissa on, kuinka ne vaikuttavat myös nähtävästi vilpittömille aikomuksille perus­tuviin ihmissuhteisiin. Vaikka Chizuko tahtoo hyvää ja vastustaa epätasa-arvoa sekä miesten ja naisten että japanilaisten ja taiwa­nilaisten välillä, hänen rajoitettu perspektii­vinsä estää häntä huomaamasta, miten hänen omat tekonsa ja sanomisensa toisinta­vat kolonialistisia ajattelumalleja. Lopulta japanilaista kirjailijaa kiehtovassa Ong Tsian-hoh’n mysteerissä ei ole kyse niinkään tulkin arvoituksellisuudesta kuin Chizukon horisonttien kapeudesta ja hänen vaikeuksis­taan kuvitella, miltä hänen toimintansa voisi toisen näkökulmasta näyttää.

Romaaninsisäisen romaanin lisäksi Matkapäiväkirja Taiwanista sisältää peräti seitsemät eri saatesanat, joiden kertojahah­mot ulottuvat Taiwanilla syntyneestä japani­laisesta kriitikosta Ong Tsian-hoh’hon itseensä. Näiden ohella tekstiä koristaa liuta alaviitteitä, joissa ”kääntäjä” avaa japanilaisen kirjailijan käyttämiä viittauksia sekä välillä pääsee myös korjaamaan tämän virheitä. Äänien monipuolisuus sekä viittaukset eri hahmojen vaillinaisiin tietoihin tapahtu­mista antavat kuitenkin ymmärtää, että lopullista totuutta on turha etsiä parateksteis­täkään. Sen sijaan saatesanojen jälkeensä jättämät aukot kutsuvat teoksen dialogissa ahkerasti käytettyjen kolmen pisteen tavoin lukijaa luomaan omat tulkintansa siitä, mitä päähenkilöiden välillä on tarkalleen ottaen tapahtunut.

­­­

Kääntäjälle käännöksenä esiintyvä ja kääntämistä useammalla eri tasolla käsitte­levä romaani tarjoaa luonnollisesti omanlai­sensa haasteen. Kenties välttääkseen lukijan immersion rikkomista tai metafiktiivisen sopan hämmentämistä entisestään suomen­taja Rauno Sainio on jättäytynyt taka-alalle – suomenkielisestä versiosta ei löydy hänen alaviitteitään saatikka saatettaan. Läpinäkyvyyden illuusiolle sopivasti teoksen ”japani­lainen” alkuteksti näkyy käännöksessä selvästi esimerkiksi kolmannen persoonan puhutteluna ja nimien päätteinä (”Chizuru-san on mahdottoman etevä!”, ”Aoyama-sensei liioittelee.”), joilla onkin keskeinen rooli hahmojen välisten suhteiden barometrina. Lukiessani kiinnitin Sainion kädenjälkeen erikseen huomiota lähinnä yksittäisissä hupaisan kotouttavissa sanavalinnoissa, kuten silloin, kun Chizuko vertaa itseään ”Kyūshūn karpaasiin” tai kirjoittaa imperialistisen projektin nimissä vaadituista ”synny­tystalkoista”.

Vaikka kääntäjän tekemä työ voi olla pääl­lisin puolin näkymätöntä, osaltaan sen ansiosta Matkapäiväkirja Taiwanista on suomennettuna yhtä suuri nautinto kuin teoksessa kuvatut herkutkin. Vakavista teemoistaan huolimatta Yang Shuangzi ei ole kaihtanut värittää tekstiään muun muassa Chizukon ”oijoi, oijoi” -tyyppisillä huudah­duksilla, joilla tämä reagoi esimerkiksi ”Chi-chanin” hymykuoppien ilmaantumi­seen. Intertekstuaalisia viittauksiakin riittää, niin Suomessa vähemmän tai ei ollenkaan tunnettuun itäaasialaiseen kirjallisuuteen (Tang-kauden runoilija Li He, Hyakunin isshu -kokoelma, Khoo Ping-tingin riemastuttavalta kuulostava jatkokertomus Pieniä juma­lia) kuin läntisiin klassikoihin Sherlock Holmesista Brokeback Mountainiin.

Romaanin edetessä kohti loppuaan huoma­sin ajattelevani: voisipa tämä toimia, voisi­vatpa nämä hahmot saada sen, mitä tämä maailma ei heille halua suoda.

Huvittelu ei jää ainoastaan Yangin ja luki­jan yksinoikeudeksi, vaan ilo on läsnä myös Chizukon ja Tsian-hoh’n yhteisissä hetkissä. Se näkyy ruuasta ja kirjallisuudesta nautti­misena, keskinäisenä kiusoitteluna, yhden yön keikkana amatöörisalapoliiseina. Nais­ten jaettu onni onkin tarinan kokonaisuuden kannalta yhtä oleellinen kuin heitä erilleen repivät yhteiskunnalliset voimat, se kun tarjoaa syyn välittää lopputuloksesta. Romaanin edetessä kohti loppuaan huoma­sin ajattelevani: voisipa tämä toimia, voisi­vatpa nämä hahmot saada sen, mitä tämä maailma ei heille halua suoda.

Teoksen rakenteesta johtuen on toki perusteltua kysyä, voiko Chizukon tarjoa­miin onnen kuvauksiin luottaa vai onko romaani romaanin sisällä sittenkin pelkkää emämaalaisen toiveajattelua. Teoksen ensim­mäisissä saatesanoissa Yang jopa näyttää leik­kivän ajatuksella, että Tsian-hoh olisi kokonaisuudessaan fiktiivisen kirjailijan mieliku­vituksen tuotetta, kenties viitaten samalla vastaaviin tosimaailmassa aikoinaan esitet­tyihin epäilyksiin matkakirjailija Sanmaon (1943–1991) espanjalaisesta aviomiehestä. Tylsä vastaus on, että kirjailija ja tulkki ovat yhtä lailla fiktiota, kun taas romantikon vaihtoehdon tarjoaa teoksen viimeinen saatesana: ”Romaani on meripihkakimpale, joka on vanginnut sisäänsä todellista menneisyyttä ja sepitettyjä ihanteita.”

Ihanteiden ”sepittäminen” saattaa myös olla ainakin osittainen tie ulos kolonialistis­ten valtarakenteiden labyrintista. Useam­man fiktiivisen tason sisään käärityllä lope­tuksellaankin Chizukon romaani nimittäin havainnollistaa, että kääntämisen tavoin yhteisymmärrys ja sovinto eivät vallan läpi­tunkevuudesta huolimatta ole käsitteellisiä mahdottomuuksia, vaan kuviteltavissa olevia vaihtoehtoja. Fiktioteoksena Matka­päiväkirja Taiwanista ei voi eikä yritäkään paljastaa, mitä japanilaisen naiskirjailijan matkalla siirtomaahan olisi ”oikeasti” tapahtunut. Samalla se kuitenkin näyttää, että fyysisen tai henkisen matkan tekemi­sellä voi olla merkitystä niin kirjailijalle kuin lukijallekin.

Kritiikki on ilmestynyt Nuoren Voiman Tähdet-numerossa (2/26). Jos haluat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.