Pakenemme kadulle. Jostain syystä odotin ulkona olevan lunta. Ei sitä ole.1
”Saturday Night as an Adult”,
Wrong Norma
Tänään hän on täällä.
Berliinin toukokuun loppu heiluroi paisteen ja raemyrskyämisen välillä, mutta nyt on kuuma, poltteleva sunnuntai: Anne Carsonin viimeisimmästä esiintymisestä kaupungissa on kulunut lähes kaksi vuosikymmentä, mutta tänään hän tosiaan on täällä. Runoudelle omistautuneen järjestön Haus für Poesien kuukauden pituisen Poesiefestivalin päätapahtumassa. Sisäänpääsyä vartovien jono yltää jo hyvissä ajoin Akademie der Künsten uumenista ulko-oville ja paahtavaan aurinkoon. Joku toiveikas on asettunut infopöydän kupeeseen kartonkikyltti korkealle kohotettuna, ”yksi lippu Carsoniin?”.
Odotettu Anne Carson on kanadalainen runoilija, esseisti, klassisti ja kääntäjä. Usea jonottaja kantaa valitsemaansa nidettä hänen tuotannostaan, joka kattaa reippaasti yli kahden tusinaa kaunokirjallista teosta ja käännöstä antiikin kreikasta. Suomessa Poesia on käännättänyt Carsonia kolmen kirjan ja kahden poesiavihkon verran. Neljäs kirjamuotoinen käännös, Troijan Norma Jean Baker, ilmestyy tänä syksynä.
Poesiefestivalille Carson on tullut kera Short Lecture on the History of Skywriting -esityksen, jossa Carson lausuu miltei samalla nimellä kulkevan tekstin uusimmasta, vielä suomentamattomasta teoksestaan Wrong Norma (2024). Osin mielikuvituksettomuudesta, osin käytännön syistä, on mukaan valikoimani nide juuri tuo kokoelma runoja, novelleja, käännöksiä ja muita enemmän tai vähemmän fiktiivisiä kirjoituksia sekä kuvaa.
Esitys on kuitenkin teosta merkittävästi vanhempi, taltiointeja löytyy YouTubesta jo kymmenen vuoden takaa. Lausutussa tekstissä puhuu Taivas, joka kertoo seitsemälle päivälle jaettuna oman syntynsä, kasvunsa ja kirjoittamisensa historian. Viikkoon mahtuu muun muassa nymfiin rakastuminen, oman lapsen kuoleman päättymätön todistaminen, niin pikkukivien kuin Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän Godot’n haastatteleminen sekä ihmismaailman rikosten kasvottomuuden toteaminen. Lopulta Taivas toteaa monen kirjoittajan jakaman tunteen: en kirjoita enää koskaan.
Riisutun esityksen Carson on intensiivinen Taivas. Tulkinta tapahtuu hienoisissa äänenpainon vaihteluissa, kovassa spottivalossa silmälasien sangat ja pyöreät helmikorvakorut välkkyvät. Kokonaisuus on hauska ja kikkailematon, lähes eleetön Carson pikkutakissaan saavuttamaton. Mukanaan lavalla hänellä on puolisonsa ja niin taiteellisen työskentelyn kuin yliopisto-opetuksen aisaparinsa kuvataiteilija Robert Currie, joka lainaa dialogeissa äänensä muun muassa ei-enää-niin-kasvottomalle Godot’lle.
Taivaan kertomusta ei voi lukea Wrong Norman tekstien tyylin tai muodon edustajana, sillä yhtä jakavaa piirrettä ei niillä tekijänsä oivaltavuutta lukuun ottamatta ole. ”Dear Krito” on Sokrateen ennen teloitustaan kirjoittama kuvitteellinen kirje ystävälleen Kritolle, jonka ulkomuotoa verrataan Bob Dylaniin. Alkibiadeen kuulun, Platonin Pidoista löytyvän puheen englanninnos ”Oh What a Night” taas on Carsonin käännösluovuuden osoitus – esimerkkinä Alkibiadeen toteamus epäonnistuneista yrityksistään vietellä Sokratesta:
Ja olin jo pelannut
minkä ässäkseni luulin (komeuden ja tenhon).
Olin häkeltynyt, hämmästynyt, en tiennyt mitä tehdä.”2
Novellin ja proosarunon välimaastossa liikkuva ”Saturday Night as an Adult” kuvaa kipeästi pettymyksien kyllästämää iltaa, ja niin kolmeen osaan jaettu ”Thret” kuin ”’We’ve Only Just Begun’” ovat kumpainenkin huumorilla höystettyjä, juonittelun ja väkivallan täyteisiä novelleja.
Jokaisen edellä mainitun lisäksi teos sisältää lukuisia tekstejä, joiden tiivis hahmottelu, edes vaillinainen, ei tunnu onnistuvan. Sellainen on esimerkiksi lyhyehkö ”Mexico!”, jonka puhuja uppoaa automatkalla maiseman ja muistojen toisiinsa uuttuvaan usvaan todetakseen: ”Muisti on kirjailija, se kyllästää aineiston omilla myrkyillään.”3
Edellä lainattu virke sekä nivoutuu että erkaantuu niistä ajan käsityksistä ja ilmentymistä, jotka vaikuttavat elimellisesti Carsonin tuotannossa. Vaikka hänen tyylinsä kattava luonnehtiminen on haastavaa, mainittakoon eräs hänen tuotantoaan läpileikkaava, Elizabeth Sarah Colesin teoksesta Anne Carson: The Glass Essayist (2023) poimittu piirre: sublime anachronism eli ylevä anakronismi. Aiheesta Coles huomauttaa, miten antiikin Kreikan henkilöt (the ancients) jakavat nyt-aikansa Carsonin tuotannossa minkä tahansa kanssa, joka sattuu olemaan vierellä pöydällä, johon satutaan törmäämään.
Ylevää anakronismista tekee ompeleiden samanaikainen odottamattomuus ja selittämätön sujuvuus.
Carsonilla on lähes kummastuttava taito limittää ja asettaa vierin asioita aikojen päästä vailla kikkailun tai korostuneen teknisyyden vaikutelmaa. Ilmaisu on päinvastoin aina kuin löytänyt luonnollisimman pukunsa – kuka Sokrateen kuolinkirjeessä mainittaisiinkaan ellei Bob Dylan. Ylevää anakronismista tekee ompeleiden samanaikainen odottamattomuus ja selittämätön sujuvuus. On kutoutunut kirjallinen kangas, jonka edessä kuvittelisi Edmund Burkenkin huudahtavan: sublime!
Ylevän anakronismin mahdollisuutta ja taitoa ristiriitaisesti selittää Carsonin oma suhde anakronismiin: hän on kuvataiteilija Tacita Deanin haastattelussa todennut, ettei moista ole, kaikki aika on nyt. Tai ehkä, kuten Carson Wrong Normassa Hölderliniä ainakin väitetysti lainaten kirjoittaa: ”Mein Herz ist schwimmt in Zeit. Sydämeni on ajassa uitettu.”4 Hieman ennen Hölderliniä eläneen, niin ikään saksalaisen Johann Sebastian Bachin kantaatissa Mein Herze schwimmt im Blut sydän ui veressä, ja on kovin vaikea arvioida onko ajassa uitettu sydän kiitollinen asemastaan vai kadehtiiko vereen. Tai ehkäpä sydän jopa on yksi ja sama, sekä ajassa että veressä kelluva. ”Verta ei ollut paljon”5, todetaan novellissa hieman ennen Hölderlin-viittausta.
•••
Wrong Norman tekstien erimateriaalisuus on jo koko teoksen julkilausuttu lähtökohta, takakanteenkin painettu: ”Tekstit eivät ole sidoksissa. Siksi olen kutsunut niitä vääriksi.”6 Vääryys juontuu yhteennivoutumattomuudesta ja -kuulumattomuudesta. Carsonilla on useita muitakin erilajisista teksteistä koottuja teoksia, kuten Plainwater (1995) ja Decreation (2005), jotka kuitenkin Wrong Normasta poiketen kiertävät jonkin jaetun teeman tai kysymyksen kehää. Toisaalta The Paris Review’n haastattelussa Carson on todennut teoksen vääryydestä kysyttäessä, että hänen maanmiehiään yhdistää yksi piirre: he ovat kohteliaita, mutta vääriä (wrong, kenties myös, tai: väärässä). Sana on kirjailijan mukaan päätynyt teoksen otsikkoon niin tuon kanadalaisseikan kuin akateemisen maailman takia; Carsonin mukaan akateemisessa elämässä kokee olevansa jatkuvasti väärässä tai väärässä olemisen reunalla, ja hän oli kiinnostunut tämän mentaliteetin purkamisesta. Vääryys vaikuttaa siis kulkevan syvemmällä tekstien pohjamudassa kuin vain niiden linkittömyydessä.
Wrong on teoksen tapauksessa hankala suomennettava, sillä sen suoraviivaisin suomennos väärä muuntuu substantiiviksi vääryys, jossa painaa ainakin omassa kielikokemuksessani raskaampi moraalinen kuorma kuin englannin sanassa wrongness, joka tuntuu kevyemmältä, pikemmin faktojen tasolla väärässä olemiselta. Vääryys kantaa loukkaamisen ja vahingoittamisen elementtiä, joka välittyy ennemmin esimerkiksi sanasta injustice, vaikka suomenkielinen ilmaus tuskin suoraan englantiin kääntyykään. Vääryyden, siis tässä tapauksessa jollain tasolla väärässä olemisen, vastinpariksi asettuu oikeassa oleminen, joka sekin substantiiviksi käännettynä oikeutena sisältää vaativan moraalisen klangin.
Oikeasta puhuu myös Anne Carson Poesiefestival-esityksensä jälkeisessä keskustelussa. Marie Luise Knott, yksi Carsonin saksantajista, kysyy mitä ”kysymys” Carsonille merkitsee. Hän vastaa kaikista vaikeinta olevan oikeiden kysymysten löytäminen. Carson erottelee kysymykset kahteen luokkaan: niihin, jotka ovat kysymyksiä vain kysymysmerkkinsä johdosta ja niihin, jotka tuntuvat rääkäisyiltä. Hän ehdottaa uudenlaisen välimerkkisysteemin kehittämistä, jossa jälkimmäisenä mainittuja, oikeita tai todellisia kysymyksiä, signaloisi aivan uudenlainen merkki. Ehdotusta sen muodosta hänellä ei tosin ole.
Carson erottelee kysymykset kahteen luokkaan: niihin, jotka ovat kysymyksiä vain kysymysmerkkinsä johdosta ja niihin, jotka tuntuvat rääkäisyiltä.
Carson käyttää rääkäisyistä ilmaisua real question, joka suomentuu sekä oikeaksi että todelliseksi kysymykseksi. Kummassakin vaihtoehdossa on puolensa, mutta paras vaihtoehto lienee silti tosikysymys, sillä se osin eliminoi vaihtoehtojensa vastakkainasettelut sekä suoranaisesta väärässä olemisesta että jonkin olemattomuudesta ja antaa tilaa toisenlaiselle, ihanteellisesti kokonaisvaltaisemmalle käsitykselle jostain oikeasta, todellisesta, todesta, totuudellisesta, käsinkosketeltavasta…
Kysymykseksi, ei ehkä tosikysymykseksi yltäväksi, mutta joka tapauksessa tässä hetkessä kiteytyväksi, jää: mitä tosikysymyksiä Wrong Norma esittää tai mihin se vastaa?
•••
Takaisin toukokuuhun (ajatusvirhe, jos: kaikki aika on nyt) ja Carsonin ajatuksiin väärästä. Eräs tapahtuman osallistuja kysyy Carsonilta mistä hän tietää mitä virheitä tulisi kantaa mukana ja mitä hylätä, sekä mitä vääryys (wrongness) hänelle merkitsee. Carson kertoo puolisonsa Currien olleen aina iloinen heidän yhteisten opiskelijoidensa töiden mennessä pieleen, sillä murtumien kautta pääsee syvemmälle – virheet ovat reitti oman ajattelun selkäpuolelle. Samansuuntaisesti hän on vastannut myös The Paris Review’n haastattelussa viitatessaan Simone Weilin ajatukseen ristiriidasta käyttökelpoisena mentaalisena tapahtumana, joka mieltä löystyttämällä mahdollistaa toisten, laajempien tai alla piilevien asioiden ajattelun. Carsonin mukaan tuo löystyttäminen suo vääryydelle reitin sisään.
Carsonin lausumista kumpuaa ajatus: voisiko Wrong Norman vääryys tai vääränlaisuus olla sittenkin toiseutta? Voisiko siis osuvin suomennos, ainakin idean tasolla, olla Toinen Norma? Tässä yhteydessä toiseuden ehdotus on kirjaimellista toiseutta, arvottamisesta vapaata asetelmaa yksi ja toinen, jos vain voimme kuvitella tällaisen vapauden mahdollisuuden. Toiseudella on huomattavaa teoreettista painolastia, eikä nyt kyse siis ole niinkään esimerkiksi beauvoirelaisesta Toiseudesta, jossa nainen tai muu yhteiskunnassa toisarvoisena pidetty ihmisryhmä tai asia tulee aina tarkastelluksi ja arvotetuksi suhteessa esimerkillisenä ja neutraalina pidettyyn yksilöön. Carsonin teoksen kohdalla toiseus on toiseutta pienellä t:llä, toiseutta jonakin joka vain sattuu olemaan eri jostakin toisesta toisesta.
Kyse ei ole yhteiskunnallisesta tai poliittisesta leimasta, vaan sanalla sanoen jostain muusta, ymmärryksestä, ettei oletettu keskiö välttämättä olekaan ydin. Wrong Norman teksteissä jättäydytään sivuun tai kaarretaan ympärillä, ja katse on usein toisaalla kuin itsessä. Ja jos se onkin itsessä, havainnoidaan sitä – vaikka viiltävän tarkkanäköisesti – toteavasti kuin ruumiista ja kokemuksesta irrallisin silmin ja suin: ”On henkinen paine uida hyvin ja käyttää tätä vettä asianmukaisesti.”7 Novellissa ”An Evening with Joseph Conrad” kertoja jopa lähtee ristiäisiin itsensä sijasta Joseph Conradina: ”Hän oli kuumissaan takissani.”8
Carsonin lausumista kumpuaa ajatus: voisiko Wrong Norman vääryys tai vääränlaisuus olla sittenkin toiseutta?
Ehdotelma kauhoo kohti Maurice Blanchot’n Tuhon kirjoituksessa (1980, suom. 2024) esittämiä ajatuksia toisesta: ”Myös toinen on aina toinen, mutta toinen lainaa itseään ykseydelle: toinen ei ole tämä eikä tuo, mutta kuitenkin joka kerta yksi ainoa, ainoa jolle olen velkaa kaiken”. Blanchot’lainen toiseus samaan aikaan altistaa ”ykseydelle” sekä osoittaa yksilön ei-ainutlaatuisuuden. Kuin Blanchot’n toiseus olisi jotain suurta, iäti ihmisestä irrallista ja sen kautta ihmisen itselleen paljastavaa kaikessa siinä mitä hän on ja ennen kaikkea ei ole. Kyse ei ole jumalasta, mutta jostain elimellisesti kuolemaan ja tuhoon kiinnittyvästä.
”Ajatella toisin kuin ei ajattele, niin että Toinen tulee ajatteluun lähestymisenä ja vastauksena”, Blanchot kirjoittaa. Toinen on Tuhon kirjoituksessa moneen kertaan pyöritelty, ristiriitainenkin käsite, ja siitäkös löystyy Weiliin ja Carsoniin luottavan mieli.
Omani tuntuu varsin höllenneeltä, tule tule sisään vääryys, toiseus. Polski, sydän, polski.
Blanchot’n ajatukset toisesta ja toiseudesta tuskin järjestäen tai kitkatta soveltuvat siihen, mitä tässä tekstissä tarkoitetaan Wrong Norman vääryyden kenkiin astuvalla toiseudella. Pyrkimys on kai ennen kaikkea jättää näkyviin pohde toisesta suurena vääränä, missä väärä ei ole vähemmän oikea tai moraalin kysymyksiin suoraan suhteessa oleva, vaan ihmisen itselleen paljastava. Tuo paljastaminen ei kuitenkaan tuo ihmistä lähemmäksi omaa minäänsä, päinvastoin. Pulikoijan vatsaa raapii matalikon pohja.
[T]ule tule sisään vääryys, toiseus. Polski, sydän, polski.
Kuten ”Lecture on the History of Skywriting” -tekstissä9 haastateltu Godot, etunimellään puhuteltu Rusty, kertoo: jokainen eksynyt tahtoo koskea julkisissa paikoissa olevien karttojen ”You Are Here” – sinä olet tässä – kohdan ”sinää”. Sinät kuluvat niin, että eräskin ammatti on vain maalata sanaa kaupungin karttoihin uudelleen päivät pitkät. Tämä lyhyt kertomus on myös Godot’n vastaus Taivaan kysymykseen siitä, miksei hän ikinä saavu. Ja tässäpä rako, josta toiseus pääsee tihkumaan – sinä-minää etsiessä, lähmiessä, kangastus katoaa. Tämä toiseus lähenee jo Carsonin käsityksiä dekreaatiosta10, jotka rakentuvat niin ikään Simone Weilin ajatusten valamalta pohjalta: dekreaatiossa luotu, itsen rajaama ja määrittämä olento, palautetaan luomattomuuden tilaan, kaiken ytimessä käsitys siitä, että minä, itse, on toinen.
Jos ja kun Carsonin ylevä anakronismi on lopulta yhtä kuin kaikki aika on nyt, on Wrong Norman paljastava toiseus, vääryys, lopulta illuusio teoksen tekstien erillisyydestä. ”Tekstit eivät ole sidoksissa”: Carsonin takakansijekku! Tai sittenkin joko-tain sijaan: teksteillä ei ole yhteyttä ja kaikki aika on nyt. Höllentyykö? Millainen mieli ristiriidalle avoin?
•••
”Mutta kuvitella kaivattu Toinen”, kohoaa lähes säihkyvänä Aki Salmelan ”Lunta”-nimellä kääntämästä (”Snow”, Nuori Voima 1/26) tekstistä, Wrong Norman ainoasta tähän mennessä suomennetusta. Pienen, virkkeestään irrotetun lauseen nouseminen ja tässä esiin nostaminen on merkki linssistä, jonka olen asettanut itseni ja teoksen väliin, etsien perusteita luennalleni. Kuinka usein tapaamme tehdä niin? Olisiko turhan selustani suojaavaa ehdottaa: varsin usein.
Jatkan silti. Poesiefestivalin keskustelussa Carson toteaa, että tosikysymys on kysymys, jota kysyy yhä uudelleen, kysymys kehittyy ja kehityksen kautta tulee oppineeksi mikä kysymys ikinä olikaan ja onkaan. Lunta-tekstin kaivattu Toinen on pyhä, jumalainenkin, ja Wrong Norman tekstien vääryys voisi siten olla siunattua toiseutta, jonka kautta on mahdollista päästä lähemmäs tosikysymyksiä, kysyä niitä kohti yhä uudelleen ja uudelleen. Antiklimaattinen päätös: aika näyttää.
Ja yhäkin ja aina on toukokuun sunnuntai ja Anne Carson tyylikkäänä lavalla taputuksiin jo viidettä kuudetta kertaa kumartava. Parkinsonin tautia sairastava Carson ei käsiensä tärinän takia jaa nimikirjoituksia, mutta kourallinen toiveikkaita jää silti häilymään lavan ympäristöön. Festivaalin johtaja tulee toteamaan tilanteen uudemman kerran, hän on sympaattinen, kertoo ettei itsekään saanut nimikirjoitusta Normaansa. Ihmiset tihkuvat verkkaalleen ulos. Siellä ei ole lunta, mutta viilenneessä illassa päälle tarvitsee pitkähihaisen ja talvitakin, sillä lumi on satanut, Carson on jo lähtenyt ja nyt hän saapuu ja on kuuma, tänä kesänä kuumuuteen kuolleiden määrä kohoaa Saksassa viisinumeroisiin lukuihin, ja Carson saapuu ja ulkona on lunta ja jono yltää aurinkoon asti. Kannoilla seuraa uiva tai uitettu, kenties kellukkeilla varustettu sydän, jossain rääkynää.
Viitteet:
- ”We escape to the street. For some reason I was expecting snow outside. There is none.” Käännökset ovat kirjoittajan omia ellei erikseen toisin mainita. ↩︎
- ”And I’d already played / what I thought was my ace (the looks and the charm). / I was baffled, bedazzled, didn’t know what to do.” ↩︎
- ”Memory is a novelist, it saturates the data with its own toxins.” ↩︎
- ”Mein Herz ist schwimmt in Zeit. My heart is swimmed in time.” ↩︎
- ”There was not much blood.” ↩︎
- ”The pieces are not linked. That’s why I’ve called them wrong.” ↩︎
- ”There is a mental pressure to swim well and to use this water correctly.” ↩︎
- ”He was hot in my coat.” ↩︎
- Wrong Normassa teksti on tällä nimellä, esityksen nimessä eteen on lisätty määre ”A Short”. ↩︎
- Teoksessa Decreation: Poetry, Essays, Opera (2005). ↩︎
Kirjallisuus:
Blanchot, Maurice. Tuhon kirjoitus. (L’Écriture du désastre, 1980). Suom. Viljami Hukka. Tutkijaliitto 2024.
Carson, Anne. Decreation: Poetry, Essays, Opera. Vintage 2005.
Carson, Anne. Wrong Norma. New Directions Publishing 2024.
Coles, Elizabeth Sarah. Anne Carson: The Glass Essayist. Oxford University Press 2023.
Dean, Tacita. ”Anne Carson Punches a Hole Through Greek Myth”, Interview Magazine, 16.12.2021.
Dwyer, Kate. ”Throwing Yourself Into the Dark: A Coversation with Anne Carson”, The Paris Review, 17.4.2024.