Suomalaisten kirjallisuuspalkintojen ja Nobel-arvuuttelujen lisäksi jokasyksyiseksi tavakseni on tullut seurata Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa. Ehdokaskavalkadi tarjoilee vuosittain monipuolisen kattauksen pohjoismaista kirjallisuutta ja muistuttaa, kuinka rikas kirjallinen kulttuuri täällä Pohjolassa on. Tämän vuoden voittajateos, saamelaiskirjailija Sigbjørn Skådenin Planterhaug (Cappelen Damm 2025) on romaani, joka säilyttää salaperäisyytensä vielä viimeisen sivun jälkeen. Eikä se johdu pelkästään siitä, että tarvoin romaanin läpi auttavalla norjan kielitaidolla. Perehdyttyäni kirjaan alan epäillä, ettei sille täydellistä lukijaa ole.
Kahtena kieliversiona, tornionsaameksi (Láŋtdievvá) ja norjaksi (Planterhaug), ilmestynyt romaani alkaa, kun oslolaispoliisi Huuva saapuu isänsä saamelaiseen kotikylään selvittämään murhaa. Omintakeinen tunnelma syntyy kulttuurivaikutteiden sekoituksesta: majatalon tunnelma on kuin Twin Peaksista, kylänväki taas ammentaa saamelaisesta kerrontaperinteestä, ruokalautaset höyryävät sisälmyksiä, ja välillä tarjolle lyödäänkin shakkilauta.
Skåden aloitti kirjailijanuransa eeppisellä runoelmalla Skuovvadeddjiid gonagas (2004), mutta on sittemmin tullut tunnetuksi erityisesti prosaistina. Runoilijatausta näkyy kuitenkin kielessä ja tavassa käsitellä romaanimuotoa. Pohjoismaisen dekkarin sijaan Planterhaug paljastuu moniulotteiseksi kertomukseksi nykyajan saamelaisuudesta ja poikii enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Teoksen monipuolisesta tarttumapinnasta osoittaa, että niin saamelaiset kuin norjalaiset ehdottivat sitä vuoden 2026 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Pohjoismaisen dekkarin sijaan Planterhaug paljastuu moniulotteiseksi kertomukseksi nykyajan saamelaisuudesta ja poikii enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
”Láŋtdievvá on 185 pienestä sivusta koostuva voimakenttä, johon lukija tulee imaistuksi heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien.” Näin alkaa saamelaisen palkintolautakunnan perustelu Skådenin romaanin ehdokkuudelle. ”Planterhaug on mitä omaperäisin romaani, jonka vahvat kielelliset ja muodolliset ominaisuudet saavat sen erottumaan edukseen Norjan nykykirjallisuudessa”, lausuu puolestaan Norjan palkintolautakunta ehdokkaan esittelysivulla.
Monitasoinen ja kielellisesti rikas teos toikin Skådenille vuoden 2026 kirjallisuuspalkinnon voiton. Hän saapui Helsinkiin palkittavaksi Pohjoismaiden neuvoston istunnossa ja vieraili samassa yhteydessä myös Helsingin kirjamessuilla, missä haastattelin saamelaiskirjailijaa. Keskustelu käytiin skandinaviskaksi.
•••
Onnitteluihini Skåden vastaa kertoen olevansa hyvin otettu, sillä tämä on ensimmäinen kerta 35 vuoteen, kun saamelaisehdokas pokkaa kyseisen kirjallisuuspalkinnon. Edellisen kerran voiton saamen kielialueelle vei Nils Aslak Valkeapää teoksellaan Beaivi, áhčážan (1988, suom. Aurinko, isäni, 1992) vuonna 1991. ”Tietenkin toivon, että saamelaiskirjallisuus saisi enemmänkin ansaitsemaansa tunnustusta”, Skåden sanoo ja lisää, että ainakin Norjassa saamelaiskirjailijat ovat viime vuosina tulleet paremmin huomioiduksi.
Kun kysyn, oliko romaanimuodon valitseminen runoilijana aloittaneelle Skådenille strateginen valinta, kirjailija kohauttaa ensin olkiaan. Asiaa pohdittuaan kirjailija kuitenkin lisää, että romaani tuntuu hänen tyylilleen ominaiselta muodolta. ”Viime vuosien aikana olen löytänyt sen parista kotini.” Lajia tärkeämpi lähtökohta oli kirjoittaa Skådenin omasta kotikylästä, joka oikeastikin sijaitsee Pohjois-Norjassa ja on nimeltään Láŋtdievvá tai Planterhaug.
Samasta syystä muodoksi valikoitui rikosromaani. ”Murhaa selvittävä poliisi oli yksinkertaisesti hyödyllinen hahmo, jota saatoin rikoksen verukkeella kierrättää ympäri kylän seutuja ja jututtaa sen asukkaita.”
Liittyipä ideaan myös eräs sisäpiirivitsi: Huuva on vanha saamelaisnimi, joka Norjan ja Ruotsin välisen rajan sulkeuduttua saamelaisten vaeltavalta elämäntavalta jäi Ruotsin puolelle. Norjalaistamisen seurauksena saamelaisista tuli Pederseneitä, Erikseneitä ja Olseneita. ”Mutta 1980-luvulta lähtien olemme ottaneet vanhoja sukunimiä takaisin.” Niin on romaanissa tehnyt oslolaispoliisi John Edgar Huuvakin. ”Huuva myös kuulostaa ääneen lausuttuna melkein samalta kuin [J. Edgar] Hoover, FBI:n pitkäaikainen johtaja. Pitkään se oli siskoni ja minun välinen vitsi, että olisipa saamelaispoliisi nimeltä Huuva.” Idea oli koomisuudessaan niin houkuttava, että siitä täytyi kirjoittaa.
Saamenkielistä rikoskirjallisuutta ei myöskään käytännössä ole, joten genrekokeilu tuntui kiinnostavalta. ”Perinteemme kytkeytyvät vahvasti suulliseen kerrontaan ja runouteen. Niiden keinot tuntuvat monelle saameksi kirjoittavalle paljon luontevammilta kuin romaanin.”
Pysähdyn ajattelemaan, että ehkä saamelaiset ovat vain olleet meitä kalevalamittamme unohtaneita parempia vaalimaan suullisia perinteitään. Mietin myös, heijastaako saamelaiskirjallisuuden painopisteen vähittäinen hivuttautuminen runoudesta kohti romaania koko saamelaiskulttuurin muutosta, levittäytymistä pohjoisesta valtakulttuurien sekaan.
•••
Haluan myös tietää, miksi sekä saameksi että norjaksi teoksia kirjoittanut kirjailija päätti kirjoittaa teoksensa molemmilla kielillä. ”Kirjoitin alkuperäisversion saameksi”, Skåden täsmentää. ”Silloin kirjoittaa pienelle joukolle, jonka tietää. Sitä tuntee lähes kaikki lukijansa. Tietysti romaani tulee silloin ymmärretyksi aivan eri tavalla kuin norjaksi.”
Lisäksi kieli toi mukanaan saamelaiskulttuurille ominaista huumoria. ”Olen kirjoittanut kaksi humoristista kirjaa saameksi aiemmin, mutta aiemmat norjankieliset teokseni ovat hyvin vakavia. Minusta tuntuu, että huumori pääsee eri lailla esiin, kun kirjoitan saameksi.”
Teos ei kuitenkaan ole täysin sama kirja molemmilla kielillä. ”Norjankielinen teos ei ole käännös, vaan oma uudelleenkirjoitettu versionsa, joka on mukautettu toisenlaiseen kirjalliseen maisemaan. Tein valintoja, jotka eivät olisi olleet mahdollisia, jos kyseessä olisi ollut puhdas käännös.”
Yksi merkittävä valinta liittyy käytettyyn norjan kieleen, jolla on kaksi kirjoitusasua: kirjanorja ja uusnorja. Platerhaugissa esiintyy molempia. En itse osannut erottaa vivahde-eroja niiden välillä – jotkin sanat olivat vain kirjoitettu toisia hassummin –, joten pyydän Skådenia tarkentamaan vivahde-eroja.
”Eri kirjoituskielien hyödyntäminen oli kiinnostava tapa lisätä merkityksiä ja ilmentää henkilöiden välisiä suhteita, sillä kirjanorjalla ja uusnorjalla on erilainen historia. Kirjanorja muistuttaa enemmän tanskan kieltä, ja sitä kautta se kytkeytyy Norjan kolonisaatiohistoriaan sekä viranomaiskontekstiin, kun taas uusnorja syntyi vastarinnasta ja on lähempänä norjan alueellisia murteita.”
Siispä viranomaisia edustava, pääkaupungista tuleva Huuva puhuu kirjanorja ja planterhaugilaiset paikalliset uusnorjaa. Lopullisen (poliittisen) tulkinnan Skåden kuitenkin haluaa jättää lukijalle eikä muutenkaan toivo profiloituvansa poliittiseksi kirjailijaksi.
”Totta kai kirjassa on myös poliittisuutta, mutta se on avoin monille erilaisille tulkinnoille. Sen ei ole tarkoitus olla opettavainen, vaan haastaa ajattelemaan. Romaanin henkilöt puhuvat myös keskenään ristiriitaisesti. Lukijan täytyy siis itse valita, mihin luottaa. Romaanissa moni asia voi olla totta yhtä aikaa, ja juuri se on hienoa.”
Romaanissa moni asia voi olla totta yhtä aikaa, ja juuri se on hienoa.
Kirjailija myöntää kuitenkin tilanteen olevan eri, kun kyse on hänestä henkilönä eikä romaanin henkilöistä. Esimerkiksi Pohjoismaiden neuvoston tilaisuuksissa esiintyminen on niin harvinainen tapahtuma, että lavalle astuessaan Skåden edustaa mielellään kuulijoille koko saamelaisuutta. ”Minulle on tärkeää esimerkiksi kantaa saamelaispukua ja tehdä näkyväksi historiamme, prekaari kulttuurimme ja sen tila Norjassa.”
Kirjoittamisprosessin lisäksi teoksen vastaanotto saameksi ja norjaksi on ollut erilainen, kirjailija kertoo. Konkreettisin ero on, ettei saamenkielistä kirjoitettua kirjallisuuskritiikkiä ole. ”Lähinnä sitä on ollut yhden saamelaisen kirjoittama pitkä Facebook-postaus, joka julkaistiin myös saamelaisen sanomalehden mielipidepalstalla.”1
Toinen eroista on lukijakunnan suhtautuminen kirjan maagisuuteen. ”Monet [norjalaiset] kriitikot puhuvat teoksen maagisista elementeistä ja viittaavat latinalaisamerikkalaiseen maagiseen realismiin. Mutta ei kirjassa oikeastaan ole mitään rajaa maagisen ja realistisen välillä, vaan molemmat ovat meille saamelaisille osa samaa todellisuutta. Olen alkanut sanoa, ettei teokseni ole maagista realismia, vaan saamelaista realismia.”
Saamelainen realismi näkyy myös suhtautumisessa kuolemaan. Skåden pohtii, että nykyaikana pohjoismaiset kulttuurit ovat vieraantuneet yhä enemmän ajatusmaailmasta, jossa kuolleiden läsnäolo maan päällä on osa todellisuutta. ”Ehkä on vieläkin olemassa uskoa yliluonnolliseen, mutta sitä kutsutaan taikauskoksi.”
’Olen alkanut sanoa, ettei teokseni ole maagista realismia, vaan saamelaista realismia.’
Saamelainen tapa ymmärtää todellisuutta pohjautuu luontosuhteeseen. Millainen – ja kenen – asuinpaikka ympäristö on? Planterhaugissa kylässä kulkevat ihmisten lisäksi muunlaiset henget ja luonnonvoimat. Tavalliset säännöt eivät päde. Huuva joutuu kyseenalaistamaan sen, mihin uskoa. ”Hänen kauttaan olen käynyt läpi sitä, mistä me norjansaamelaiset nyt keskustelemme. Kuka saa olla saamelainen?”
Vaikka saamelaisilla on kolonisaatiohistoriansa niin Norjassa, Ruotsissa kuin Suomessa, se on jokaisessa pohjoismaassa hieman erilainen. Esimerkiksi saamelaiskäräjävaalien äänioikeudesta ei Skådenin mukaan Norjassa ole kiistelty samaan tapaan kuin Suomessa. Suhtautuminen saamelaisuuteen on ollut avoimempaa.
”Ehkä lapsena, 1980–1990-luvuilla, koin tulleeni hieman ylenkatsotuksi, sillä tulin alueelta, jossa meillä oli lampaita ja vuohia eikä poroja, kuten ’oikeilla’ saamelaisilla. Sen jälkeen yhteisö on kuitenkin avautunut ja muuttunut inklusiivisemmaksi erilaisia saamelaiskulttuureita kohtaan. Norja on myös maa, jossa on ehkä eniten saamelaistaustaisia ihmisiä, joiden sukujuuret ovat olleet piilossa. On heitä, jotka saavat tietää isovanhempansa olleen saamelainen ja alkavat sen jälkeen tutkia identiteettiään. Niinkin voi tulla saamelaiseksi, vaikka ei olisikaan saamelaisena kasvanut.”
Skåden kertoo, että paikkasidonnainen saamelaisidentiteetti muuttuu luontosuhteen kanssa yhtä aikaa. Kirjailijan elinaikana perinteiset saamelaiset elinkeinot ovat marginalisoituneet teollistumisen takia: maataloutta, kalastusta ja maankäyttöä säätelevän politiikan seurauksena on yhä vaikeampaa elää omavaraisesti samaan tapaan kuin ennen. Se on haaste saamelaiselle itseymmärrykselle, joka on perustunut maiseman ymmärtämiseen.
Saamelainen tapa ymmärtää todellisuutta pohjautuu luontosuhteeseen. Millainen – ja kenen – asuinpaikka ympäristö on?
”Minäkin kasvoin ympäristössä, jossa elettiin suhteessa maahan; oli maatiloja ja maanviljelyä, se oli isovanhempieni sukupolven elinkeino. Nyt kylässä ei ole jäljellä yhden yhtäkään laiduneläintä. Juuri eläimet tai maanviljelys antoivat meille syyn ja tavan olla kytköksissä paikkaan. Elämisen perusta on kadonnut.”
Skåden itse asuu Tromssassa, jossa hänen lapsensa ovat kasvaneet. ”He ovat yhtä saamelaisia kuin minä, mutta samaan aikaan heidän kasvutarinansa on hyvin erilainen. Heiltä puuttuu jotakin. Eikä se haittaa, jos yksittäiseltä ihmiseltä puuttuu jotain, silti voi olla saamelainen. Mutta heitä on yhä useampi. Kasvava osa saamelaiskansasta on muualla ja yhä harvempi elää perinteiseen tapaan saamelaisissa kotikylissään. Se saa meidät yhteisönä kysymään, keitä me olemme.”
Planterhaugenin dialogi sisältääkin saamelaisyhteisön sisäistä pohdintaa siitä, miten muutokseen tulisi suhtautua. Viime vuosina asenteet ovat koventuneet, Skåden harmittelee. Myös Norjan keskustelussa näkyy polarisaatio asemansa vakiinnuttaneiden saamelaisten ja löyhemmin saamelaiskulttuuriin kuuluvien ihmisten välillä.
•••
Murhan verukkeella saamelaisidenttiään tutkivalle Huuvalle löytyy kuitenkin esikuvia myös toisenlaisesta kulttuurisesta kontekstista. Skåden viittaa James Joycen Ulyssekseen (1922), jossa päähenkilö Leopold Bloom vaeltelee ympäri kotikaupunkiaan. ”Ajattelen, että Huuvan tapaisia, identiteettiään etsiviä hahmoja on ollut kirjallisuudessa ennenkin.”
Sattumalta Joyce-yhteys kytkeytyy myös kysymykseeni eläinten sisälmyksistä valmistetuista ruokalajeista, joiden syömistä teoksessa kuvataan tarkasti. ”Ensinnäkin Huuva tahtoo päästä ruumiillisesti sisään saamelaisuuteen, tuntea sen veressään”, Skåden aloittaa, ”mutta kun ruokateema esitellään ensimmäistä kertaa, kerronta vaihtuu preesensistä imperfektiin.” Kirjailija nappaa kirjan pöydältä ja etsii minulle kohdan. Hän osoittaa riviä, jossa teksti muuttuu norjannetuksi versioksi Ulysseksen luvusta, jossa Bloom nautiskelee omaa ateriaansa. Teoksesta löytyy muun muassa myös viittaus Shakespearen Hamletiin.
”Erityisesti saamenkielisessä tekstissä oli mielestäni mielenkiintoista kokeilla, mitä länsimaisen kaanonin ujuttaminen joukkoon tekee.”
Ja toisaalta Huuvan nauttimat ruokalajit ovat saamelaisten soulfoodia. ”Oslolaiselle, kuten varmasti helsinkiläisellekin, ruokalajit saattavat tuntua oudoilta, jopa ällöttäviltä, mutta meille saamelaisille ne ovat rakkaita.” Taas lukijan oma kokemusmaailma heijastuu siihen, miltä romaani näyttää.
On aika käynnistää shakkikello. Huuva nimittäin osoittautuu lyömättömäksi shakinpelaajaksi. Skåden on lisäksi kehittänyt romaania varten saamelaisiin lautapeleihin perustuvan kjølen-pelin. Laudalla vastakkain ovat kansa, folket, ja ei-saamelaiset, dǎzá.
”Pelihän on tavallaan täydellinen metafora käyttää. Vastapuolien nimitykset folket ja dǎzá tulevat myös oikeista saamelaispeleistä. Siitä kehkeytyi tavallaan allegoria yhdelle teoksen pääteemoista.”
Elementti syntyi kuitenkin sattumalta. ”Kaikki on tullut kirjoittamisen myötä. Erästä tunturinhuippua Planterhaugissa kutsutaan oikeasti Torniksi. Kun sitten aloin miettiä, miten tornia voisi käyttää kaunokirjallisesti, mieleeni juolahti shakki ja sitä kautta saamelaiset lautapelit. Se tuntui täydelliseltä valtasuhteista kertovaan romaaniin.”
Shakinpelaajana minä olen amatööri, ja monet strategiset siirrot menivät varmasti kirjassakin yli ymmärrykseni. Pohjoismaiden neuvoston sivulla kerrotaan, että Skåden hyödyntää saamelaisen kerrontaperinteen ja myyttisten hahmojen lisäksi norjalaisten lähetyssaarnaajien tarinoita 1700-luvulta. Todellisuuskäsitysten ja maailmaa selittävien tarinoiden kudos saa lukijan kuin lukijan harhautumaan.
Shakkimatti.
- Haastattelussa Skåden paljastaa, että on ollut mukana perustamassa saamelaista kulttuurilehteä Gaskkas, jota on tähän mennessä ilmestynyt yksi numero. Ehkä tulevaisuudessa on siis luvassa myös saamenkielistä kritiikkiä. ↩︎