Suuret kuvat ovat lakanneet tuntumasta erityisiltä. Nykyteknologia on luonut olosuhteet, joissa visuaalinen spektaakkeli kärsii voimakkaasta inflaatiosta. Huomaan inflaation omassa kiinnostuksessani uusia Hollywood-tuotantoja kohtaan, mutta myös Hollywoodin tavassa myydä niitä.
Ensimmäinen asia, jonka opin kesällä 2026 julkaistusta Odyssey-elokuvasta, oli sen hinta. Elokuvan julkaisua edeltäneet kirjoitukset painottivat hankkeen vaatiman ihmistyön, ajan ja muiden resurssien valtavaa määrää. Jo ennen julisteen näkemistä elokuvan monumentaalisuutta oli ehditty selostaa useissa eri tiedotusvälineissä. Odysseyn asiaa ajaneet PR-ammattilaiset olivat ymmärtäneet, että Christopher Nolanin ohjaaman, antiikin Kreikan mytologiaan perustuvan eepoksen suuruus on asia, jota pitää alleviivata potentiaaliselle yleisölle etukäteen.
Elokuvien merkityksellisyyttä halutaan vakuutella lehdistötiedotteissa, sillä kuva ei kykene enää todistamaan omaa painoarvoaan. Kun tekoäly voi jäljitellä suurtuotannon vaikutelmaa, kuvan suuruus ja sen vaatima ponnistelu lakkaavat kulkemasta käsi kädessä.
Generatiivinen tekoäly ei tuonut tätä epävarmuutta tullessaan, mutta se teki siitä ohittamattoman käytännön haasteen. Jo 1930-luvulla Walter Benjamin kirjoitti teknisen uusinnettavuuden irrottavan taideteoksen sen ainutkertaisesta tässä ja nyt -hetkestä ja kuluttavan sitä ympäröivää auraa. Tekoälyn myötä ongelma on nyt Hollywood-studioiden arkipäivää. Jo tavallisten käyttäjien ohjauksessa nykyiset tekoälykuvamallit kykenevät tuottamaan lähes rajattomasti kuvastoa, jota ihmissilmä ei voi luotettavasti erottaa aidosta tallenteesta. Generoitu kuva ei välttämättä ole kopio, vaan se voi esittää uskottavan tallenteen jostakin, jota ei koskaan ollut.
Elokuvien merkityksellisyyttä halutaan vakuutella lehdistötiedotteissa, sillä kuva ei kykene enää todistamaan omaa painoarvoaan.
Taru sormusten herrasta (2001–2003) ei voi tulla takaisin, sillä monumentaalisuus ei pelkisty vain kuvan näyttävyyteen tai hintaan, vaan muodostuu suhteessa sitä ympäröivään niukkuuteen. Ei siksi, etteikö hyvää tai työlästä elokuvaa voitaisi tehdä, vaan koska sen aura on kadonnut sitä ympäröivään yltäkylläisyyteen.
Kuvan kriisissä teoksen kannattaa ulkoistaa merkitystään oman materiaalinsa ulkopuolelle.
Kuluvan syksyn puhutuimman elokuvauutuuden ei ole tarvinnut vakuutella painoarvoaan, sillä siinä kuvatut hahmot ja olosuhteet ovat olemassa myös teoksen ulkopuolella. Nathan Fielderin ja Lance Oppenheimin ohjaaman dokumenttielokuva You Can See Everythingin (2026) julkaisua on edeltänyt poikkeuksellinen kuhina, joka käynnistyi sen ensimmäisen teaserin julkaisusta syyskuussa. Elokuvaa levittää yhdysvaltalainen tuotantoyhtiö A24, jonka nimestä on kuluneen vuosikymmenen aikana tullut lähes synonyymi kaupallisesti kannattavalle taide-elokuvalle.
Fielder tunnetaan absurdin dokumentaarisesta deadpan-komediasta, jossa hauskuus muodostuu ambivalentin ironian tulkinnallisista jännitteistä, komedisista sommitelmista, jonkin puuttumisesta, jostain liiasta, hiljaisuuksista, mikroeleistä ja odottamattomista rytmeistä. Vitsit asuttavat kiusallisuuden, myötähäpeän ja naurun välistä liminaalitilaa ilman punchlinen tarjoamaa vapautusta. Tekstin ja kuvaston koomisuus on ensisijaisesti viba, joka kumpuaa tunnistettavien elementtien ja tulkinnan välisestä leikistä.
Fielderin resepti on kuitenkin vain yksi You Can See Everything -elokuvan vetonauloista. Elokuva käsittelee Amerikan kollektiivisen muistin pitkäaikaisvuokralaista, Elizabeth Holmesia. Holmes perusti 19-vuotiaana Theranos-startupin, jonka piti mullistaa laboratoriodiagnostiikka muutamasta sormenpäästä otetusta veripisarasta tehtävillä testeillä. Yhtiön teknologia ei kuitenkaan vastannut sijoittajille esitettyjä väitteitä, ja vuonna 2022 Piilaakson nuori ihme tuomittiin petoksesta yli yhdentoista vuoden vankeuteen. Holmesin nollakorkoajan nousukiitoa seurannut syöksykurssi on kiehtonut amerikkalaisyleisöjä epämääräisyydellään lähes O.J. Simpsonin tai Monica Lewinskyn henkilöskandaaleihin vertautuvalla tavalla. Fielderin dokumentista oli tulossa suuri jo sen luvatessa katsojalle rajoittamatonta pääsyä aiheen pariin.

Vaikka harva pitäisi Holmesia perinteisellä tavalla hauskana, hänen vetovoimansa ja Fielderin komiikan välillä on yllättävää sukulaisuutta. Holmesin yhtä aikaa epäluonteva ja komentava olemus synnyttää katsojassa vaikeasti selitettävää levottomuutta, jota voisi luonnehtia sanalla uncanny. Sana on vakiintunut englanninkielinen käännös Sigmund Freudin käsitteelle das Unheimliche, joka tarkoittaa kirjaimellisesti epäkotoista. Se tunnetaan myös robotiikan tutkija Masahiro Morin käsitteestä uncanny valley, joka kuvaa jonkin lähes inhimillisen asian herättämää vierauden tuntua. Elizabeth Holmes -affekti poikkeaa laadullisesti Fielder-komedian viehätyksestä, mutta molemmille tunnuksenomaista on niiden perustavanlaatuinen hämmentävyys.
•••
You Can See Everything saapui yhdysvaltalaisteattereihin runsas kuukausi ennen Suomen ensi-iltaa. Satuin laskeutumaan New Yorkiin vain päiviä sen jälkeen, kun elokuvakriitikko Kalle Kinnunen oli tuskaillut elokuvan Eurooppa-levityksen viivettä Substack-kirjoituksessaan. Tunsin etuoikeutta suunnatessani Williamsburgiin paikallisen ystäväni valitsemaan perinteikkääseen pienteatteriin. Luettuani sanat ”YOU CAN SEE EVERYTHING / Sold” rakennuksen ulkoseinään kiinnitetystä punaisesta hehkuvalomatriisista ymmärsin olevani oikeassa paikassa.
Dokumentti alkaa intiiminä muotokuvana. Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla sen A24-mäisen aistillinen pinta porautuu pääsubjektiinsa lähes seksuaalisella himolla. Vaikutelmaa tehostavat arkinen valaistus ja osin käsivaraan nojaava kuvaustyyli, jossa hitaat zoom-otokset eksotisoivat Holmesia luontodokumenttia muistuttavalla tavalla. Lähiotoissa Holmesin tuskin lainkaan räpsähtävä katse pysäyttää maailman ympärillään, näyttää näkevän kaiken, mutta paljastaa katsojalleen sitä vähemmän mitä pidempään katsoo.
Vähitellen Holmesin ontologinen epävakaus ulottuu myös hänen parisuhteeseensa. Hänen aviopuolisonsa ja lastensa isä Billy Evans esiintyy dokumentaristi Fielderin ja Holmesin välissä toimivana tulkkina ja vartijana. Evansin näennäisystävällinen, sovitteleva mutta hetkittäin ailahteleva käytös saa myös kaksikon liiton vaikuttamaan omituiselta. Fielderin piinaavassa otteessa dokumentin ja katsojan välille muodostuu loputon tulkinnallinen kehä, joka kahlitsee katsojan subjekteihinsa lähes parasosiaalisilla tavoilla.
Viimeistään elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla myös metadokumentin tutkimuksellinen asetelma siirtyy kasautuvan epämääräisyyden piiriin. Kun Holmesia Hulun tv-dramatisoinnissa näytellyt Amanda Seyfried tuodaan osaksi elokuvaa, hänen hollywoodmainen olemuksensa näyttäytyy Holmesiin ja Fielderiin nähden samastuttavana, minkä vuoksi hänen reaktioistaan on helppo etsiä tukea omille tuntemuksille.
Seyfried liittyy Fielderin projektin taustajoukkoihin selvittämään elokuvan mysteeriä. Hänen osanaan näyttää olevan tulkita dokumentin subjekteja, kunnes katsoja huomaa tulkitsevansa häntä. Seyfried alkaa näyttäytyä osapuolten välillä kiusallisesti seisovana kuolevaisena, jonka inhimilliset defenssit tekevät hänestä jälleen uuden tulkinnan kohteen. Hänen läsnäolonsa tarjoaa katsojalle ripauksen tuttua ja turvallista samalla, kun mattoa hivutetaan jalkojen alta.
Kolmetuntisen päätyttyä tunsin tietäväni vähemmän kuin ennen kaiken näkemistä. Lähdin elokuvasalista pää täynnä kysymyksiä, joille kaipasin vastauksia vailla harhaluuloja niiden olemassaolosta. Nopean ensireaktioiden jakamisen jälkeen elokuvateatterin ulkopuolella, pitkän päivän uuvuttama seurueemme erkaantui asuntoihinsa.
Lähdin elokuvasalista pää täynnä kysymyksiä, joille kaipasin vastauksia vailla harhaluuloja niiden olemassaolosta.
Juuri ennen nukahtamista huomasin ystäväni jakaneen minulle Instagram-julkaisun: ”You Can See Everything – Share a bag and discuss.” Sittemmin poistettu huumorisävytteinen juliste mainosti paikallisessa pubissa hetkeä, joka oli omistettu kokaiinille ja elokuvan kirvoittamalle keskustelulle. Vaikka me kaipasimme jo lepoa, You Can See Everything ei loppunut edes elokuvateattereiden sulkiessa yöksi.
•••
Elokuva, joka lupasi näyttää kaiken, vei ajatukseni aiemmin näkemääni teokseen, jonka katsoja ei näe mitään. Yhdysvaltalaistaiteilija Trevor Paglenin installaatiota Voyager (2026) voisi luonnehtia eräänlaiseksi hypnoosipalveluksi. Siinä kävijä asettautuu lepäämään verhotussa tilassa sijaitsevalle divaanille silmät sidottuina ja kuulokkeet päässään. Kävijä kommunikoi Paglenin suunnitteleman tekoälyagentin kanssa mikrofonin ja sormeen asetettavan sykesensorin välityksellä. Noin puolituntisessa sessiossa rauhoittavasti puhuva agentti räätälöi kävijän toiveita vastaavan hypnoosiohjelman, jonka avulla hän voi esimerkiksi etsiä aivoistaan uusia hermoratoja tai kuvitella tulevaisuuden itsensä. Installaatio on rakennettu promptaamaan varsinainen teos silmälaputetun subjektin alitajunnasta. Huone laitteineen ja ohjelmistoineen ovat vain välineistöä, jolla taidekokemus järjestetään kokijassa.
Näin Voyagerin Venetsian Palazzo Diedossa osana 61. taidebiennaalin virallisen ohjelman ulkopuolista Strange Rules -näyttelyä. Teos kytkeytyy suoraan näyttelyn kuraattorien Hans Ulrich Obristin, Holly Herndonin ja Mat Dryhurstin laatimaan teemaan, joka tiivistyy käsitteeseen protocol art eli protokollataide. Protokollataiteen lähtökohtana on ohjata taiteellinen työskentely sääntöihin, ehtoihin ja järjestelyihin, joiden varassa taide ja taidekokemukset syntyvät. Voiko esimerkiksi Instagramin algoritmi muovata kulttuuria enemmän kuin yksikään sinne ladattu kuva? Protokollataiteessa niin taiteellisen työskentelyn välineeksi kuin sen aiheeksi voivat valikoitua taidekokemusta ehdollistavat teknologiat ja näkymättömät arkkitehtuurit. Niitä tutkimalla taide haluaa kohdistaa yleisön huomion siihen tekijyyteen, joka piilee kuvallisen tuotettavuuden järjestämisessä ja koordinoinnissa.
Voiko esimerkiksi Instagramin algoritmi muovata kulttuuria enemmän kuin yksikään sinne ladattu kuva?
Minun tajunnastani Voyager ei onnistunut promptaamaan teosta, jota osaisin kuvailla, sillä nukahdin sen ergonomis-sooniseen syleilyyn pian ohjelman käynnistyttyä. You Can See Everythingin näkemistä seuranneina päivinä aloin kuitenkin ymmärtää ohi nukkumastani jotakin oleellista: Voyagerin tavoin myös You Can See Everything toimi järjestämällä olosuhteet, joissa olennainen osa teoksesta voi syntyä kokijassa.
Kun näyttelyssä sana protokolla viittasi alusta-arkkitehtuureihin, jotka ehdollistavat alustojen välittämää sisältöä, elokuvassa näkyväksi tehtyä näkymätöntä olivat kenties sosiaaliset odotukset, normit ja moraali. Fielderin negatiivista tilaa korostava praktiikka, Holmesista, hänen avioliitostaan ja elokuvan tutkimusasetelmasta huokuva ambivalenssi sekä niiden keskinäisvaikutuksesta yhä pidemmälle juoksettuva kokonaiskuva kiinnittävät huomion kaikkeen siihen, mitä pidettäisiin muutoin itsestäänselvyytenä.
Vaikka You Can See Everything käyttää pitkälle tuotetun kaupallisen elokuvan tuttua muotoa, sen olemusta teoksena määrittelee juonen tai opetuksen sijaan ennen kaikkea elokuvan katsojassa käynnistämä tulkinnallinen toiminta. Elokuvan lähes metafyysinen juonirakennelma, varsinaiset tutkimuskysymykset ja mahdolliset teesit jäävät lopulta alisteisiksi tälle elokuvan ytimessä toimivalle systeemipromptille, joka toistuu elokuvan hahmoissa ja elementeissä.
•••
Taideteoksen merkitys syntyy vuorovaikutuksessa yleisön ja ympäröivän maailman kanssa. Siinä ei tietenkään ole mitään metamodernia. Jo Brechtin eeppinen teatteri teki katsomisen tilanteesta näkyvän ja katsojasta draaman kriittisen osapuolen. Esseessään ”From Work to Text” (1971) Roland Barthes erottaa suljettuna objektina käsitetyn teoksen tekstistä, joka on olemassa vain tuottamisen toimintana. Teksti ei kanna merkitystään valmiiksi pakattuna sisältönä, vaan toimii kuin partituuri, jonka lukija soittaa ja täydentää.
Moderni elokuva on hämmentänyt katsojaa ennenkin. David Fincherin The Game (1997) ja Christopher Nolanin Memento (2000) ovat tunnettuja esimerkkejä mysteerielokuvista, joissa katsoja voi luottaa jokaisen harhautuksen olevan osa tekijänsä rakentamaa sokkeloa. Tarkoitushakuisesti suunnitellun mysteerin ratkaisuun pääsee yleensä jo kelaamalla elokuvan loppuun tai lukemalla aiheesta tekoälytiivistelmän. Toisenlaista sukulaisuutta edustaa David Lynchin elokuville tunnusomainen uncanny, jonka kuumeunimaisuus ei ole ratkaistava arvoitus vaan pysyvä esteettinen olotila.
You Can See Everything ei palaudu sokkeloihin eikä kuumeuniin – totuus on tarua ihmeellisempää. Dokumentin mysteeri muodostuu elävistä subjekteista ja tilanteista, joita elokuva järjestelee äärimmäisen tarkasti mutta joita se ei voi hallita kokonaan. Arvoitus ei sulkeudu teoksen sisäiseksi ratkaisemattomuudeksi. Se ei ratkea, sillä se on kesken.
Samalla kun teen A24-uutuuden ympärille syntyneestä julkisesta keskustelusta osan teoksen merkitystä, suhtaudun sen spontaaniuteen epäillen. You Can See Everythingin käynnistämä kuhina on markkinoinnillinen lottovoitto ja juuri sellaista pääomaa, jonka tuottamiseen A24:n kaltainen toimija on erikoistunut.
Tartuntatautikäsitteistön ulkopuolella viraalius on viime kädessä algoritmien järjestämää kuvien ja affektien liikettä, jota suuryrityksen resursseilla on mahdollista kiihdyttää ja masinoida. Huhtikuussa 2026 Wired kuvasi, kuinka digimarkkinointiyhtiö Chaotic Good Projects oli rakentanut indiebändi Geesen ympärille spontaanilta vaikuttavaa näkyvyyttä jakamalla sisältöä laajan TikTok-tiliverkoston kautta. Noin vuosi sitten niin ikään A24:n levittämä Marty Supreme (2025) näyttäytyi yhtiön hype-koneiston negatiivisena esimerkkinä. Elokuvan ruhtinaallisesti resursoitu ja kekseliäs kampanjakoneisto toimi amerikkalaista unelmaa käsittelevän elokuvan hengessä mainostaessaan elokuvaa kaupallisuutta pelkäämättömällä maksimalismilla. Se ei kuitenkaan malttanut olla tekemättä liikaa ja pian myös elokuvaan kohdistunut orgaaninen kiinnostus alkoi tuntua osalta suuryrityksen viestintästrategiaa.
You Can See Everythingin ilmiöityminen ei ole itsessään mikään meriitti tai todiste elokuvan erinomaisuudesta, mutta poiketen Marty Supremesta, sitä ei ole mielekästä tarkastella vain strategisena välineenä tai teoksesta irrallisena seurauksena. Elokuvaa ympäröivä ilmiö jatkaa sen käynnistämää tulkinnallista liikettä ja on erottamaton osa teoksen tapaa toimia.
[Elokuvan] käynnistämä kuhina on markkinoinnillinen lottovoitto ja juuri sellaista pääomaa, jonka tuottamiseen A24:n kaltainen toimija on erikoistunut.
You Can See Everything on käänteentekevä teos, muttei vain sen vuoksi, mitä se näyttää. Sen painoarvo tulee esiin vasta elokuvasalin ulkopuolella, sen katsojistaan generoimassa vastauksessa, kollektiivisessa tapahtumassa (jota ei vietetty huumausaineiden vaikutuksen alaisena brooklyniläisessä pubissa).
Vuonna 1995 Lars von Trier ja Thomas Vinterberg varoittivat Dogme 95 -manifestissaan teknologisesta myrskystä, jonka myötä kuka tahansa voisi tehdä elokuvia. Vastaukseksi he laativat siveyslupauksen, joka kielsi muun muassa lavasteet, keinovalot ja optiset efektit. Kolme vuotta myöhemmin Vinterbergin Juhlat (1998) teki manifestista elokuvallisen tapahtuman.
You Can See Everything tuntuu julistavan kaupallisen elokuvan uutta aikakautta, oman aikansa Juhlia. Elokuva ei keksi uutta, vaan merkitsee hetkeä, jossa tunnettujen keinojen mahdollisuudet tulevat näkyviksi. Ajassa, jossa suurimmatkin tuotannot joutuvat vakuuttamaan yleisönsä omasta painoarvostaan, dokumentti tekee katsojan tulkinnallisesta toiminnasta elokuvaa kantavan vetovoiman. You Can See Everythingin ’manifesti’ on kolmenkymmenen vuoden takaista edeltäjäänsä vähemmän periaatteellinen, mutta niin on kaikki muukin. Kun Dogme 95 nosti jalustalle todellisuuden kitkan, You Can See Everything muistuttaa sen epävarmuudesta.
Uuden ajan blockbuster ei näytä kaikkea. Se järjestää olosuhteet, joissa näkeminen voi jatkua.
