Kaikki ei ole Tanskassa paremmin. Uudempien Juttujen lisäksi jo asemansa vakiinnuttanut Weekendavisen sai minut kuitenkin kaipaamaan entisen asuinmaani journalistista kenttää. Weekendavisen on viikkolehti mutta tuntuu nimensä mukaisesti enemmän viikonloppulehdeltä. Lukemiseen tarvitaan rauhallinen, pitkä aamu – tai useampia – ja puhdasta pöytätilaa: broadsheet-kokoinen sanomalehtipaperi peittää aamiaiskattauksen ja tuntuu matkalta aikaan, jolloin Hesari ei vielä ollut kutistunut nykyiseen muotoonsa. (Muutoksen ajalta muistan tosin lähinnä sen, kun ihmeteltiin, pystyikö pienemmästä lehdestä enää taittelemaan biojätepusseja.)
Siinä missä Suomessa kirjallisuusosioiden pientä palstatilaa on täyttänyt viihteellisen ja taiteellisesti tavoitteellisen kaunokirjallisuuden vastakkainasettelu, romantasian tulisuus sekä suomennosten laatu, Weekendavisenin kirjallisuussivuilta avautui poliittisesti virittyneitä näkemyksiä ympäröivään yhteiskuntaan.
Runouden raunioilla?
On harvinaista, että runonlausuntailta johtaa kuukausia kestävään julkiseen keskusteluun. Niin kuitenkin kävi, kun toimittaja Sebastian H. Krabbe kirjoitti reportaasin kööpenhaminalaisessa antikvariaatissa järjestetystä tilaisuudesta. Illan lähtökohtana oli tuoda esiin runoudessa kuulumattomiin jääneitä ääniä – konservatiivisen oikeiston edustajia.
Jutun otsikko, ”Ud af ruinen” eli ”Pois raunioista”, viittasi antikvariaatin seinälle nostettuun sitaattiin saksalaisen Nena-yhtyeen kappaleesta ”99 Luftballons”:
Heute zieh' ich meine Runden / Seh' die Welt in Trümmern liegen (Kun tänään teen kierrokseni / näen maailman raunioina)
sekä iltaan osallistuneiden runoilijoiden näkemykseen, että woke-kulttuuri, avoin maahanmuuttopolitiikka ja muut arvoliberaalit suuntaukset ovat raunioittaneet tanskalaisen kulttuurin.
”Varmasti kirjallisuushistoriasta löytyy poliittista runoutta sekä yksi jos toinenkin konservatiivinen runoilija”, Krabbe totesi mutta jatkoi epäillen, että tilaisuudessa esiintyneet oikeistokonservatiivisiksi mielletyt runoilijat, Kasper Støvring, Frederik Lind Køppen ja Emil Salzer, onnistuisivat keräämään ympärilleen taiteellisesti varteenotettavan joukon. Pelkkä poliittisen painopisteen muuttaminen kun ei takaa runouden ylösnousemusta. Ajatus tuntuu oikeastaan paradoksaaliselta: voiko konservoinnin keinoin uudistaa?
Reportaasin kylkiäisenä samassa lehdessä julkaistu kritiikki Salzerin esikoisteoksesta pönkitti epäilyksiä. Lars Bukdahlin mukaan nuoressa runoilijassa on omanlaistaan energiaa, mutta sen hän käyttää ”jaaritteluun, kompuroivaan riimittelyyn kuin kolmosluokan räppäri, joka on nippa nappa nousemassa kunnialliseksi toisen luokan räppäriksi; toisin sanoen noin joka kymmenes riimi on oivaltava”.
Kritisoidessaan anti-woke-hengessä, miten kaikki on nykyään poliittisesti epäkorrektia, Salzer lankeaa itse samaan epäkorrektiuteen, kriitikko huomauttaa. ”Onko [Salzerin runous] huonoa, koska se on oikeistolaista?” Bukdahl kysyy ja vastaa heti perään: ”Ei, se on huonoa, koska se on huonoa, mutta ehkä, vain ehkä, syy on ideologisen vihlovuuden”.
Juttupari kirvoitti vilkkaan keskustelun vasemmisto- ja oikeistokirjallisuuden laadusta, näkyvyydestä ja arvostuksesta tanskalaisella nykykirjallisuuden kentällä. Bukdahl intoutui väittämään, että vasemmistotaide on ollut parempaa kautta tanskalaisen runouden historian. ”En usko, että vasemmistolaiset runoilijat ovat lahjakkaampia, mutta sitä ei voi kieltää, että lahjakkaat ovat vasemmistolaisempia.”
Ajatus tuntuu oikeastaan paradoksaaliselta: voiko konservoinnin keinoin uudistaa?
Vetoaminen kirjallisuushistoriaan osui kuitenkin omaan nilkkaan. Pohjoismaisen kirjallisuuden emeritusprofessori Marianne Stidsen huomautti, että kirjallisuushistoria ei itsessään ole vasemmistolaista, mutta kulttuuri-instituutiot ovat sitä olleet ja näin rajanneet näkemyksiä.
”Vihdoin on aika näyttää että muka-ei-poliittiset vasemmistolaiset ovatkin poliittisesti suuntautuneita ja vieläpä historiassa jumissa olevia, taitamattomia runoilijoita”, Stidsen iski Bukdahlille vastapalloon.
”On terävää, ihmeellisen provosoivaa ja kaunista, että lehden kirjallisuuskriitikko painaa niin raskaalla jalalla kaasua ulostulonsa kanssa. Jatka toki.” Näin vastasi Bukdahlille Anders Samuelsen, jyrkästi talousliberaalin Liberaali allianssi -puolueen entinen puheenjohtaja ja vuosien 2016–2019 ulkoministeri. ”Jos retoriikka kuoritaan pois, taiteen todellisuus on oikeastaan hyvin yksinkertainen: He, jotka eivät tee kovin hyvää taidetta, ovat vasemmistolaisia, kun taas kaikkein taitavimmat ovat liberaaleja”, hän napautti.
Samuelsen perusti argumenttinsa siihen, että pienituloisemmat taiteilijat elää kihnuttavat valtion apurahojen kanssa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei heidän taiteensa taso riitä elättämään heitä. Sitten on taiteilijoita, jotka ovat tajunneet pelin hengen ja hinnan, joista jälkimmäisen he voivat itse asettaa. Eliittiin kohonneet taiteilijat käyttäytyvät kuin kapitalistit, mitä moni taiteilija ei Samuelsenin mukaan halua itselleen myöntää.
Väittelijät puolin ja toisin kehottivat katsomaan peiliin ja tarkastelemaan oman näkökulman kapeutta. Kirjallisuuskeskustelua oli kiinnostavaa peilata Suomeenkin. Luksusta! oli ensimmäinen ajatukseni. Terävää debattia, johon niin kriitikot, toimittajat, tutkijat kuin kirjailijat itse osallistuvat kirjoittaen muutakin kuin Instagram-tarinoita. Laukaisut oikealle ja vasemmalle olivat tarkasti hiottuja ja kieleltään taidokkaita.
Nautin keskusteluun liittyvien juttujen lukemisesta jälkeenpäin, lehden sivuilta. Vältyin somemyrskyiltä. Artikkeleiden nettiversioissa taustoitettiin keskustelua runsaasti myös muualla julkaistuihin artikkeleihin, mikä mahdollisti tapauksen monitahoisen perkaamisen. Oli kiinnostavaa huomata, että vaikka Weekendavisen on arvomaailmaltaan porvarillinen lehti ja kuuluu samaan konserniin kuin oikeistolainen Berlingske-sanomalehti1, sen kirjallisuustoimittajat tuntuivat kallistuvan vasemmalle.
Koska en oikeasti pelaa Tanskan kentällä, pallot viuhuivat hieman ohi, mutta saivat silti miettimään, miten sijoittelisin suomalaisia runoilijoita kotimaan kentälle. Onko meillä varteenotettavia oikean laidan pelaajia? Eipä tullut mieleen. Ehkä kotimaisten konservatiivien kannattaisi seurata Tanskan-mallia tässäkin asiassa ja valjastaa itselleen nuori, Salzerin kaltainen runoratsu!
Mediahuomiota populistinen pegasos ainakin voisi saada. Tanskassa runousdebatti ylitti huomiokynnyksen siinä määrin, että päätyi sikäläisen yleisradion DR:n keskusteluohjelmaan – josta puolestaan syntyi uusi keskustelu, kun raunio-illassakin lausunut runoilija Frederik Lind Køppen esiintyi suorassa lähetyksessä t-paidassa, jonka printti viittasi serbialaiseen äärioikeistoon. Kierrepallon jälkeen keskustelu sinkosi itse runoudesta sen kehyksiin, mikä yhtä kaikki teki oikeistokonservatiivisten runoilijoiden puolustamisesta edes puhtaasti poeettisin ansioin vaikeampaa.
Kullaton keskitie?
Oli tanskalainen kenttä vinossa tai ei, Suomessakin pohjoismaisen serkuksen nykykirjallisuudesta nousee esiin nimiä, jotka seuraamassani keskustelussa sijoitettiin vasemmalle, kuten Jonas Eika, Yahya Hassan ja Olga Ravn. Täällä edellä mainittujen teokset eivät tunnu valtavirralta, vaan raikkaalta tuulahdukselta ideologisesti sanitoituihin ja keskiluokkaistuneisiin kirjallisiin tiloihin.
”[R]omaanitaide koostuu valtaosin taustaltaan keskiluokkaisten kirjailijoiden keskiluokkaiselle yleisölle kirjoittamista, keskiluokkaisia ongelmia käsittelevistä kertomuksista”, Silvia Hosseini tiivisti suomalaisen kirjavuoden 2025 satoa Finlandia-puheessaan.
Olen itsekin huomannut nykykirjallisuuden – tai ainakin mielikuvan siitä – typistyvän Hosseinin sanoja lainaten nopeasti sulaviksi ja henkilöhaastatteluihin solahtaviksi yksityiselämän kokemuksiksi. Ehkä tämän takia keskiluokasta poikkeavat, yhteiskuntarakenteisiin pureutuvat teokset, kuten Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva (2025) tai Arsi Aleniuksen Katsotaanhan puhelimiakin (2023), erottuvat heti joukosta.
Myös keskiluokkaisen naisen elämän yksityiskohdista tai seksikkäistä lohikäärmeistä kirjoittaminen – ja näiden teosten kustantaminen – on poliittinen teko.
Vaikka sosiaalisen median logiikalle alistettu kirjailija kuinka markkinoisi itseään, markkinoi hän samalla maailmankuvaansa. Myös keskiluokkaisen naisen elämän yksityiskohdista tai seksikkäistä lohikäärmeistä kirjoittaminen – ja näiden teosten kustantaminen – on poliittinen teko. Keskiluokkaisuus (onko se edes keskellä?) ei välttämättä ole tavoiteltavaa, kultaista keskitien kulkemista. Se on katseen kääntämistä pois toisenlaisista lähtökohdista.
Tiukka oikea Ranskaan
Siinä missä Tanskassa osa kirjallisuusväestä oli huolissaan vasemmistolaisten äänien enemmistöstä, Ranskassa pelätään päinvastaista.
”Tunnelma on painostava”, raportoi Weekendavisenin Aske Munck keväällä Le Festival du Livre de Paris -kirjamessuilta, jotka ovat Ranskan suurimmat. Messuilla aisti, että kustantajat ovat alkaneet pelätä potkuja ja kirjailijat pakenemaan kustantamoista. Syynä on multimiljonääri ja mediamoguli Vincent Bolloré, joka kiristää otettaan maan kulttuurikentästä. Juuri ennen Pariisin kirjamessuja hän oli erottanut yhden Ranskan tunnetuimmista kustannustoimittajista, Olivier Noran. Syyn kerrottiin olevan kiista erään teoksen julkaisupäivästä, mutta todellisuudessa taustalla epäiltiin olevan ideologisia syitä. Tapaus oli esimerkki siitä, miten Bollorén äärioikeistolaiset näkemykset muuttuvat teoiksi.
Omistuksiensa kautta Bolloré on yli 60 kustantamon, esimerkiksi Grassetin, Fayardin, Le Livre de Pochen ja Laroussen, vallankahvassa. Sama mies omistaa useita mediataloja ja noin 30 televisio- ja radiokanavaa. Niistä merkittävin on Ranskan suurin maksukanavakonserni Canal+. Bolloré omistaa lisäksi maan suurimman viikonloppulehden, Le Journal du Dimanchen, ja Relay-kioskiketjun, jonka valikoimassa omistajuus on jo alkanut näkyä.
Bolloré herätti huolta myös Cannesin elokuvafestivaaleilla, sillä hän on merkittävä elokuva-alan sponsori. Festivaalin aikaan mediadiktaattorin suunnitelmissa oli ostaa osake-enemmistö UGC-elokuvateatteriketjusta, joka on yksi Ranskan suurimpia. Uusia media-alustoja ostaessaan Bollorélla on tapana vaihtaa niiden johtajisto mieleisekseen ja hilata niiden linjaa oikealle, Munck kirjoittaa.
Suomessakin kustantamoiden fuusioituminen suuriksi konserneiksi ja omistajuuksien kasaantuminen on saanut minut mietteliääksi, mutta lähinnä sen kannalta, kiinnostavatko kokeellinen kirjallisuus ja marginaaliset kirjallisuudenlajit kaupallisia toimijoita. Lipuvatko tekijänoikeudet Bonnierin mukana Ruotsiin? Mitä kotimaisuus on ja mitä se voisi olla? Pienten kirjailijoiden oikeuksista ja toimeentulosta huolehtiessani en tullut miettineeksi kustantamoiden omistajien poliittisia kantoja ja niiden vaikutusta julkaistavaan kirjallisuuteen.
Mitä kotimaisuus on ja mitä se voisi olla?
Ranskan Bolloré-monopolin lisäksi sattumus Italiassa kuitenkin herätti ajattelemaan asiaa nyt kirjamessukauden kynnyksellä. Weekendavisenin Asker Hedegaard Boyen mukaan tulevan messusyksyn ennakkotapauksena voi nimittäin pitää Italiassa kesällä kärissyttä skandaalinpoikasta. Maan kustantamoyhdistys esitti heinäkuussa vaatimuksen, että kaikkien näytteilleasettajien tulisi allekirjoittaa antifasistinen julistus päästäkseen osallistumaan joulukuussa Roomassa järjestettävään Più libri più liberi -tapahtumaan.
Rajaava vaatimus tulehtui nopeasti keskusteluksi sananvapaudesta, ja muun muassa Giorgia Meloni kritisoi yhdistystä vasemmistoa suosivasta sensuurista. Allekirjoitusvaatimus peruttiin muutamassa päivässä, mutta Hedegaard Boye ennusti sen silti painavan saappaanjälkensä koko Euroopan kirjamessusesonkiin.
”Eri mieltä oleminen on itse asiassa sallittua, myös kirjamessuilla”, Hedegaard Boye kirjoitti. On lukijan vastuulla muodostaa oma mielipiteensä. Kaikkea sananvapauden painolla painettua ei tarvitse lukea. Mutta milloin epämiellyttävien sanojen ohittaminen suojaa? Entä milloin se lisää uhkaa?
Rakentuva maailma
Palasin Tanskan-lomalta tuliaisina Weekendavisenin verkkotilaus. Tuntui huimalta, että yhden lehden kirjallisuusosio täytti ajatukseni kansainvälisillä kirjallis-yhteiskunnallisilla kysymyksillä, jotka Suomessa ovat menneet ohi useamman median viikoittaisesta seuraamisesta huolimatta.2 Tänä vuonna me Nuoressa Voimassa olemme yrittäneet silloittaa kansainvälistä kuilua Ylityksiä-palstalla, jossa vaihtuvat kirjeenvaihtajat raportoivat kirjallisuus- ja kulttuurikentältä eri puolilta maailmaa. Vuoden ensimmäisessä numerossa Paula Sankelo pohti Huippuvuorten taideresidenssien kestävyyttä, kesäisessä Tähdet-numerossa Riikka P. Pulkkinen taas kirjoitti, miten Kreikan talouskriisi on heijastunut maan kaunokirjallisuuteen. Ensi kerralla Taru Salminen lennättää lukijat Etelä-Koreaan.
Täällä Suomessa perinteisen kirjamessukauden avaa Turku teemanaan Näköala, ja Helsingissä teemaksi on valittu niinkin laaja käsite kuin Kieli. Avarien teemojen perusteella on vaikea lähteä arvuuttelemaan, mitkä aiheet pärskähtävät ilmoille tämän vuoden kotimaisissa keskusteluissa. Kirja-alan rakenteet puhututtavat taas varmasti, mutta en ole ollut huolissani kannanottojen ja näytteilleasettajien poliittisesta suuntautumisesta. Se on tietysti myös hyvä merkki – suuria ongelmia ei ole ollut.3
Tanskalainen keskustelu muistutti, että poliittisuus ei ole itseisarvo eikä varsinkaan kirjalliseen laatuun vaikuttava tekijä, mutta sitä ei voi yhtälöstä poistaa. Juuri journalismilla on mahdollisuus toimia siltana kirjailijoiden sisäisten ja ulkoisten maailmojen välillä. Näitä siltarakenteita voisi koetella ja vankentaa.
- Kritisoitu Emil Salzer on myös Berlingskeen kiinnitetty runoilija, jonka runoja julkaistaan sanomalehdessä säännöllisesti. ↩︎
- Jälkeenpäin asiaa tutkiessani tosin löysin Helsingin Sanomista lyhyen artikkelin Bollorésta. ↩︎
- Yksi kohu muutaman vuoden takaa mieleen tosin pulpahti: Emilia Männynvälin esseeteoksesta aiheitunut keskustelu esseen ja sen tekijän välille vedettävistä yhtäsuuruusmerkeistä, kun Männynvälin esiintyminen Helsingin Varjokirjamessuilla vuonna 2023 peruttiin väitetyn transvihamielisyyden takia. ↩︎