Edessä olevan reippaan kävelyn ajatteleminen saa hyvälle tuulelle. Kolean sään vaikutus eliminoituu laatuvarustein. Tunnen sen jo: punaiset posket rusottavat raikkaassa talvi-ilmassa hyvinvoivina.
Muka pahaa aavistamatta, ehkä peräti itsekseni hyräillen, pukeudun sadetta ja tuulta kestävään päällystakkiini ja laitan villapipon päähän. Hansikkaat sujautan vielä takintaskuun. Niiden Suomessa valmistettu, laadukas ja likaa hylkiväksi käsitelty nahkapäällys sekä miellyttävä merinovillavuori ovat käytännöllinen yhdistelmä. Ote flexistä ei lipsu, käsi pysyy lämpimänä.
Sitten tulee aika noutaa kävelytoverini. Kävelyni varsinainen syy. Yhä vääjäämättömämmin alkavat ne epäilyksen siemenet, jotka olen tähän saakka pyrkinyt kaikin voimin repressoimaan, kohota alitajunnan sakeista pohjavesistä kohti tietoisuuden kirkasta pintaa. Edelleen kuitenkin vakuuttelen itselleni: kyllähän nyt koira tykkää ulkoilla. Huikkaan vain rennosti ”hei, mennääs ulos!”, vilautan flexiä ja valjaita, ja koira jo juoksee ohitseni kohti ulko-ovea, eikö niin?
Kuitenkaan kyseessä ei ole sellainen koira vaan – niinpä.
Kyseessä on mäyräkoira.
Tiedän pelini olevan pelattu, kun se havaitsee minut hyvissä ajoin makuupaikaltaan olohuoneen pehmoisella villamatolla. Etäisyyteni koiraan on vielä yli kymmenen metriä, kun taas sohva on koirasta vain vajaan metrin päässä. Katsomme toisiamme silmiin, sitten sen katse laskeutuu kädessäni vaanivaan flexiin. Ulkotakkini on jo itsessään raskauttava johtolanka. Sekunnin murto-osassa se on rekisteröinyt kaiken. Lukenut tilanteen. Sen koirankasvoilla käväisee vain hieman syyllinen ilme – vai oliko se sittenkin haastava, jopa ilkkuva?? – kun se nousee käpäliensä varaan. Seuraavassa hetkessä se on jo luikahtanut piilopaikkaansa, syvälle sohvan alle. Hännän se jättää aina ulospäin siten, että hännänpää saattaa pilkistää ulos sen luolasta. Sentin tai pari vain, maksimissaan viisi. Periaatteessahan hännästä voisi vetää, mutta siitä saisi maksaa kovan hinnan. Tämä koira nimittäin puree tarpeen tullen myös kättä, joka sitä ruokkii.
Sen nimi on Onni.
Jos Onni ei purisi, sohvan alle voisi ujuttaa kätensä. Koira ei ole niin painava, ettei sitä voisi vetää pois sohvan alta vaikka yhdellä kädellä. Mutta kun kerran on vetänyt sohvan alta takaisin vain oman raadellun kätensä, joka jomottaa tapauksen johdosta viikon, ei huvita yrittää montaa kertaa uudestaan. Sitä huomaa olevansa yllättävän aseeton, jos ei ole valmis käyttämään kättä pidempää.
Tämä koira nimittäin puree tarpeen tullen myös kättä, joka sitä ruokkii.
Keskustelupalstoilta:
”Valikoiva kuulo.” ”Äärimmäinen itsepäisyys.” ”Iso ego.” ”Vihaa kävelyitä.”
”Vaatii paljon työtä kouluttaa mäyräkoira tekemään mitään, mitä se ei halua tehdä.”
”Koirapuistossa ignoorasi jokaisen muun koiran ja innostui eniten kävelystä takaisin autolle.”
Jacques Derrida puhui aikanaan kissasta, joka oli saanut hänet kiusaantumaan. Hän oli havahtunut kotona alasti ollessaan kissaan joka ”katselee liikkumatta, ihan vain nähdäkseen”. Derridaa oli hävettänyt.
”Häpeänkö alastomana minua katsovan kissan edessä koska olen kuin eläin, jolla ei ole tajua alastomuudestaan? Vai häpeänkö päinvastoin, koska olen ihminen, joka tietää olevansa alasti? Kuka siis olen?”
Ymmärrän, mitä Derrida tarkoittaa, mutta en ole koskaan syvemmin pohtinut, mitä Onni ajattelee verhoamattomasta vartalostani. Ehkä olen, kuten jonkinlainen klisee kuuluu, saunakansan edustajana ranskalaista filosofia tottuneempi olemaan alasti muiden elollisten näkösällä.
Onni saa minut häpeämään, mutta minun häpeäni syy on täysin toinen. Se liittyy minun ja koiran väliseen valtasuhteeseen. Siinä missä kissa vie Derridalta varmuuden omasta identiteetistään katselemalla tätä luonnontilassa, Onni horjuttaa itsetuntoani haastamalla minuun pinttyneen käsityksen ihmisen ja koiran suhteesta. Koira on ihmisen paras ystävä ja palvelija, olen oppinut, ja tekee kuten ihminen käskee. Minulla on valta komentaa ja päättää, ja tuo valta perustuu ainoastaan siihen, että minä olen syntynyt ihmiseksi ja Onni koiraksi.
Mutta Onni onkin mäyräkoira. Se tekee kaikkensa kääntääkseen sisäistämäni valtasuhteen päälaelleen.
Ja kun tuo mitättömän kokoinen olento alistaa minut tahtoonsa ja tekee suuret kävelysuunnitelmani tyhjiksi, sisimmässäni kai koen, etten täytä ihmisyyden minulle tuomaa roolia. Häpeän tunne on niin suuri, että se kääntyy tuota pikaa vihaksi eläintä kohtaan.
•••
”Kaikkien mäyräkoirien tulisi olla rauhallisia, reippaita ja itsevarmoja.”
”Satoi tai paistoi, mäyräkoira on aina valmis liikkumaan. Lyhyistä sääristään huolimatta se jaksaa siinä missä ulkoiluttajakin – jopa pitempään.”
”Myös käsitys mäyräkoiran jääräpäisyydestä joutaa vähin erin romukoppaan. TOKO-kehissä on jo tavattu kuuliaisia mäyräkoiria…”
Yllä siteerattua, Suomen Mäyräkoiraliiton sivuilta löytyvää lajitietoutta on kiinnostavaa verrata muuhun netissä saatavilla olevaan tietoon, joka usein perustuu yksittäisten mäyräkoiranomistajien kokemuksiin. Esimerkiksi Yle teki vuonna 2017 mäyräkoira-aiheisen jutun, jossa se haastatteli koirien omistajia. Siinä missä liiton sivuilla fiilistellään sääoloista piittamatonta, aina reipasta menijää, on toimittaja tiivistänyt keräämänsä tiedon seuraavasti: ”Mäyräkoira itse pyrkii usein välttämään kehnossa säässä ulkoilua. Se on luonteeltaan myös varsin mukavuudenhaluinen ja nauttii pyjamapäivistä sisätiloissa.”
Artikkelissa haastateltu Pirjo kertoo Vili-koirastaan ja vahvistaa niin ikään omia havaintojani Onnista: ”Eilen aamulla, kun satoi vettä, Vili kävi rapuilla ja totesi, että on huono keli. Se meni heti takaisin sisälle sängyn alle perimmäiseen nurkkaan ja pysyi siellä.”
Liiton motiivit mäyräkoirien todellisen luonnon peittelyyn ovat minulle toistaiseksi epäselvät.
•••
Jatkan Derridan luentotekstin selaamista ja ymmärrän, että Onnin tottelemattomuuden aiheuttamat vihantunteet juontuvat kantilaisesta ajattelusta, jonka ilmeisesti olen elämäni varrella sisäistänyt. Käsitellessään ihmisen ja muiden eläinten suhdetta Derrida käy läpi ihmisen ja eläimen välille aiemmissa filosofisissa teksteissä vedettyä eroa. Olennaiseksi tekijäksi hän nimeää vain ihmiselle osoitetun kyvyn olla tai tehdä ”minä”. Immanuel Kantin tuotannossa – josta Derridan mukaan löytyy kaikkialta viitteitä ”perustavasta antroposentrismistä” – tämä kyky ”kohottaa ihmisen mittaamattomasti kaikkien muiden maan päällä elävien olentojen yläpuolelle”. Koska vain ihminen voi olla ”minä” eli subjekti tai persoona, ovat kaikki muut objekteja.
”Persoona on asemansa ja arvokkuutensa tähden täysin erilainen olento kuin ne esineet, jollaisia järjettömät eläimet ovat. Koska järjettömät eläimet ovat esineitä, ihmisellä on niihin valta.”
Puistattavaa. Ja samalla: mitä muuta kuin kantilaista maailmankuvaa toteutan, jos revin koiran pois piilopaikastaan vastoin sen tahtoa, kannan sen ulos ja vaadin sitä virtsaamaan?
•••
Onni ei ole minun vaan vanhempieni koira. Olen sen kanssa tekemisissä vain harvakseltaan. Ei ole minun asiani, miten Onni päivänsä viettää.
Silti minulla on valtava tarve saada se käyttäytymään kuten koiran on minun nähdäkseni luonnollista tai lajityypillistä käyttäytyä. En ole eläintieteen asiantuntija, mutta:
Koiran kuuluu ulkoilla. Sen kuuluu nauttia reippaasta ulkoilusta, sen kuuluu olla reipas!
Mutta enkö minäkin ole pohjimmiltani laiska ja mukavuudenhaluinen? Jos minuun ei olisi iskostettu kuvaa sohvalla loikoilun, herkkujen mutustamisen ja alkoholijuomien lipittämisen epäterveellisyydestä ja tappavuudesta, eivätkö nämä asiat olisi kaikki mitä ikinä haluaisin tehdä?
Liiton motiivit mäyräkoirien todellisen luonnon peittelyyn ovat minulle toistaiseksi epäselvät.
Onnia hoitaa usein tätini Leena, ja silloin tällöin olen päässyt seuraamaan noiden kahden keskinäistä vuorovaikutusta. Leenan metodeissa ei ole kantilaisuudesta jälkeäkään. Hän kuuntelee koiran tarpeita tarkalla korvalla, eikä hän näytä pitävän henkilökohtaisena arvovaltatappiona sitä, että Onni päättää miten toimitaan. Kaikesta päätellen hän pitää Onnia pitkälti vertaisenaan: olentona jolla on kyky olla ”minä”.
Mikäs siinä, tavallaan.
Teoriassa ihailen Leenan tapaa antaa Onnin määrätä esimerkiksi kävelyiden kulku. Siinä on taustalla hieno filosofia. Mutta sen katsominen vain tekee fyysisesti niin pahaa, etten voi käytännössä olla kritisoimatta sitä ankarin sanankääntein. Se yksinkertaisesti sotii liian pahasti minuun istutettua ihmiskeskeistä maailmankuvaa vastaan, sitä että ihminen hallitsee. Että minä hallitsen. Lisäksi Leenan tapa toimia johtaa siihen, että Onnin liikunta jää mielestäni liian vähäiseksi. Perustelen liikunnantarvetta epäitsekkäillä terveyssyillä: ”Onni voi paremmin jos se liikkuu riittävästi.” Ja onhan se niinkin. Totta kai vastuullinen koiranomistaja huolehtii koiran terveydestä ja sen hyvinvointia edistävästä aktiivisuudesta, koska lemmikiksi otettu koira ei itse voi päättää elämästään.
Mutta silti tuntuu, että Onnia kohtaan osoitetun lepsuuden kritisointi kertoo myös jostain muusta. Mitä esimerkiksi koiraan kohdistamani reippauden vaatimukset kertovat niistä ihanteista ja vaatimuksista, joita hiljaisesti kohdistan itseeni? Jos antaisin koiran toimia juuri kuten se haluaa – mikä mäyräkoiran tapauksessa näyttäisi tarkoittavan lämmitetyissä sisätiloissa vetelehtimistä ja satunnaista syöpöttelyä – soisinko silloin saman oikeuden myös itselleni?
Ei ole minun asiani, miten Onni päivänsä viettää.
Derridan mukaan Kantin idealistiseen järjestelmään sisäänrakennettu ”fasismi alkaa siitä kun parjataan eläintä, tai eläintä ihmisessä. Aito idealismi (das echte Idealismus) on sitä, että solvataan eläintä ihmisessä tai haukutaan ihmistä eläimeksi.”
Ehkä yhdistän eläimyyden siihen, että antaa periksi kaikille hedonistisille taipumuksilleen. Ehkä pelkään, että eläimyys tarttuu. Että antaessani koiralle liikaa tilaa olla kuriton eläin, lipsun myös itse hiljalleen sisäistämistäni ihmisyyden ihanteista, ja luisun lähemmäksi eläimyyttä, sairautta, kuolemaa.
•••
Derridan mukaan yksi suuri ongelma hänen tarkastelemissaan lähdeteksteissä on se, että eläimistä puhutaan niissä yksikössä. Kun filosofit pohtivat elävien olentojen kykyä kielen käyttöön tai ”minuuteen”, erilaisia olentoja ovat vain ihminen ja eläin. Ei tunnusteta eläinten moninaista kirjoa, sitä että yhtä lailla kuin ihminen on eri kuin mäyräkoira, mäyräkoira on eri kuin tiikeri. Puhumattakaan siitä, että yksi tiikeri voisi olla erilainen kuin toinen tiikeri.
Olen ollut läheisissä tekemisissä kahden mäyräkoiran kanssa. Ensimmäinen oli Minni, joka kuului perheeseeni kun olin lapsi. Toinen on Onni, joka nykyisin asuu vanhempieni luona. Molemmilla on ollut sama tapa. Kun pitäisi lähteä ulos, ne luikkivat vaivihkaa näkymättömiin. Ne kaivautuvat naulakkoon takinhelmojen taakse (Minni) tai sohvan alle (Onni), ja purevat kaikkea mikä yrittää tunkeutua niiden piilopaikkaan.
Aika usein se vituttaa. Niin myös tällä kertaa, kun jälleen seison ulkovaatteissani vanhempieni olohuoneessa ja katselen sohvan alta pilkistävää hännänpäätä. On jouluaatto.
Vitutuksen kourissa haluan olla Derridan mainitsema taruhahmo Bellerofon. Metsästäjä. ”[Bellerofon] voisi sanoa: minä seuraan, ajan takaa eläintä, ajan sen piilostaan, alistan sen valtaani ja kesytän sen”, Derrida kirjoittaa. Mutta nyt en jaksa taistella. Sen sijaan oma alistunut vitutukseni kasvaa entisestään, kun kysyn äidiltäni mikä on se makupala, jolla Onnin voisi saada houkuteltua esiin.
Lopulta seisomme oven ulkopuolella helsinkiläisen esikaupungin lumettomassa kylmyydessä, Onni ja minä. Nimenomaan seisomme. Flexi on kelautunut auki täyteen mittaansa, kun minä olen kävellyt muutaman metrin eteenpäin ja Onni jämähtänyt sijoilleen aivan oven viereen. Jos sen haluaa pois kotipihasta, vaihtoehdot ovat joko kiskoa tai kantaa.
Kävelen koiran luo, kaappaan sen hellästi syliini ja kannan sitä portilta jonkin matkaa kohti ulkoilupolkua, jonka olen lujasti päättänyt Onnin kanssa kiertää.
Hiljalleen Onni sitten lämpenee, tai ainakin se ymmärtää, että saadakseen taas lepuuttaa rauhassa villamatolla on nyt lusittava jonkinlainen ulkoilu läpi. Tasaisin väliajoin se pysähtyy, kääntää rintamasuunnan poikittain ja katseen kohti kotia, mutta jatkaa kuitenkin hetken kuluttua matkaa, kun huomaa, ettei näin nopea paluu ole vaihtoehto. Hyvin hitaasti, flexin mitta kerrallaan, etenemme.
Kun lopulta toden totta kiipeilytän vastentahtoista Onnia kallioisilla metsäpoluilla, tunnen itseni vähän fasistiksi. Ei voisi olla ilmeisempää, että Onni ei nauti reippaasta ulkoilusta. Se nyrpistelee nenäänsä kuin ruokasnobi Raxissa.
Eivätkö mäyräkoirat tosiaan pidä ulkoilusta? Haluavatko ne kaikki dominoida henkisesti omistajiaan? Vai ovatko minun kohtaamani yksilöt vain sattuneet olemaan persoonaltaan sellaisia?
Saiko Onnin minuus kolhaisun, kun se sortui alhaiseen herkkuansaan ja tuli pois kolostaan?
Ja vielä, eläinten kykyä tuntea kärsimystä pohtineen Jeremy Benthamin hengessä: voiko mäyräkoira tuntea vitutusta?
En ole ihan varma, mutta tasapuoliselta se tuntuisi.
Kirjallisuus
Derrida, Jacques. Eläin joka siis olen. (L’animal que donc je suis, 2006). Suom. Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto 2019.
Turtola, Kati. ”Pieni mäyräkoira mahtuu paremmin pieneen asuntoon – omapäisen koirarodun omistajat pitävät suosittuja sometilejä”. Yle.fi, 25.10.2017.
Essee on alun perin ilmestynyt Nuoren Voiman Katoaminen-numerossa (1/26). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.