Mistä puhumme, kun puhumme tekoälystä? Tekoälyaktivisti Tristan Harrisin määritelmässä jo sosiaalinen media on tekoälyä, baby ai. Baby siksi, että se ei ole vielä yhtä kehittynyt kuin kehittyneemmät tekoälymallit. Ai taas siksi, että ihmisen somekäyttäytymistä ei enää ohjaa hän itse tai toinen ihminen, vaan tarkasti suunniteltu koneisto, joka hyödyntää julkisuudelta salassa pidettäviä algoritmeja.
Jo nyt tekoäly shoppailee ja hakee tietoa, laatii soittolistoja sekä reittisuunnitelmia, vastaa viesteihin ja optimoi sähkönkulutusta. Tekoäly auttaa tiivistämään laajoja tekstikokonaisuuksia asiantuntijoille, ratkomaan luonnontieteen ja matematiikan vaikeita ongelmia. Sen mahdollisuudet lääketieteessä vaikuttavat lupaavilta. Käytetäänpä tekoälyä deittisovelluksissakin, keksimään vastauksia potentiaaliselle kumppanille kuten Cyrano de Bergeracin hahmo Edmond Rostandin näytelmässä konsanaan. Kääntöpuolena on tietysti ennen pitkää inhimillisen osaamisen ja kanssakäymisen rapautuminen, mutta tähän kauppaan olemme ilmeisesti suostuneet.
Vaikka käsittelen tässä esseessä tekoälyn käyttöä kirjallisuuden tekemiseen, ei aiheesta keskusteltaessa voida puhua vain välineistä, joita kirjailijat käyttävät tietoisesti kirjallisuuden tekemiseen, tai kirjallisuudesta, jota autogeneroidaan genrekirjallisuuden markkinoille. Meidän on hyväksyttävä, että psykologinen ja sosiaalinen maisema, jossa kirjallisuus syntyy, on jo tekoälyn vaikutuksen alainen. Siispä: tervetuloa tekoälyn jälkeiseen aikaan.
Tekstigeneraattoreista vibe codingiin
Laajojen kielimallien (LLM) toimintaperiaate, suuri tietomassa, jonka pohjalta syntyy määrätyin komennoin uutta tai uuden tuntuista tekstiä, kuvaa, ääntä tai koodia, on tuttu digitaalisen runouden ja elektronisen kirjallisuuden harrastajille. Suomalaisen digitaalisen runouden pioneerit – 1980-luvulla Arto Kytöhonka, vuosituhannen taitteessa Leevi Lehto ja 2000- ja 2010-luvulla Marko Niemi – loivat tekstigeneraattoreita oman aikakautensa teknologian puitteissa. Valmiin tekstiaineiston pohjalta generointiin perustuvia teoksia ovat sittemmin tehneet monet muutkin runouden alalla työskentelevät. 2010-luvun lopulla kuvioihin tulivat neuroverkot ja laajat kielimallit, jotka laajensivat elektronisen kirjallisuuden mahdollisuuksia.
Nokturno-runoussivustolla julkaistu Teemu T. Tuovisen huoneentaulugeneraattori Vanhan Kansan Uudet Viisaudet (2021) hyödynsi Kotuksen sananparsikokoelmaa ja tuotti sen pohjalta mielikuvituksellisia uusia yhdistelmiä. Teoksessa piili jo idullaan ajatus siitä, mitä kollektiivisen muistin, tiedon ja moraalin algoritminen hajoittaminen ja uudelleenrakentelu voi saada aikaan. Tulos on joskus kummallista ja painokelvotonta sekamelskaa, toisinaan uusi teksti kantaa mukanaan selviä kaikuja alkuperäisestä aineistosta, joskus se on puhdasta kultaa: ”Eipä ainakaan saapas ahdista, jos maailma ahdistaa’, sanoi Hemberg, kun mättäälle istui.” Voi siis sanoa, että digitaalista runoutta seuranneille tekoälykehitys on näyttänyt varsin erilaiselta kuin kehityksen keskelle ummikkona heitetyille.
Tekoälyn jälkeisen ajan keskeisin piirre on nopeus, joka kattaa sekä tekoälyn kehityksen että kulutetun sisällön vaihtuvuuden. Trendaavat softat, promptit ja menetelmät tuottavat nopeita ideoiden pyrähdyksiä taiteen ammattilaisten ja suuren yleisön keskuudessa. Se, mikä oli puoli vuotta sitten hauskaa ja uutta, on nyt enää pohjateksti sen päälle syntyneille luomuksille.
Kirjallisuus taas on perinteisesti hidas laji. Painetulla kirjallisuudella kestää syntyä kokonaiseksi teokseksi ja se pyrkii myös teos teokselta hahmottelemaan, mikä kaikki voisi pysyä kansien välissä muuttumattomana seuraavat vuosikymmenet ja -sadat, kun maailma ympärillä muuttuu. Miten maailman ja mahdollisuuksien nopeus kohtaavat kirjallisuuden puntaroivan hitauden?
Italo Calvino lainaa Kuusi luentoa seuraavalle vuosituhannelle -teoksen (1993) ”Nopeus”-luennossaan italialaista 1800-luvun alun runoilija Giacomo Leopardia:
Nopeus ja tiivis tyyli miellyttävät, koska ne esittelevät mielelle joukon samanaikaisia ajatuksia, jotka seuraavat toisiaan niin nopeasti, että ne vaikuttavat yhtäaikaisilta. Mieli aaltoilee sellaisessa ajatusten, tai kuvien, tai henkisten tuntemusten paljoudessa, ettei se joko kykene hallitsemaan niitä kaikkia ja jokaista täydellisesti, tai sillä ei ole aikaa olla toimettomana ja tuntemuksia vailla.
Luennon loppua kohden Calvino paketoi kirjallisuuden ja ajan välisen jännitteisen suhteen.
Kirjailija joutuu työssään ottamaan huomioon ajan eri ulottuvuuksia [...] hänen on kyettävä sekä antamaan välittömyyden vaikutelma, joka saavutetaan kärsivällisyyttä vaativien ja pikkutarkkojen korjausten kautta, että antautumaan hetkelliseen intuitioon, joka heti muodon saatuaan tulee lopulliseksi niin kuin se, mikä ei voi olla toisin. Mutta hän ei saa unohtaa myöskään aikaa, joka kuluu ilman muuta tarkoitusta kuin antaa tunteiden ja ajatusten kerrostua, kypsyä, irrottautua kaikenlaisesta kärsimättömyydestä ja pinnallisesta sattumanvaraisuudesta.
Kirjailija, kuten muutkin taiteilijat, työskentelee ajallisuuden kanssa monin eri tavoin. Nopeus, tai pyrkimys siihen, voi olla myrkkyä, teoksen onnistunein muoto jäädä aikapaineessa syntymättä. Toisaalta teknologian mahdollistama nopeus voi mahdollistaa kirjalliset kokeilut aiempaa pienemmillä resursseilla, mikä voi synnyttää sivutuotteina yhä enemmän ja villimpiä ideoita. Se voi myös pienentää kuilua idean ja toteutuksen välillä niin, että epäonnistuneeseen toteutukseen ei kulu niin paljoa aikaa ennen paremman version hiomisvaihetta.
Entä miten tekoälyä hyödynnetään kirjallisella kentällä juuri nyt? Hain kysymykseen vastauksia suomalaisilta runoilijoilta, opettajilla, tutkijoilta ja toimittajilta.
Mitä tehdä tekoälyllä?
Ensimmäisenä lähestyin Nihil Interit ry.:n ylläpitämän Nokturnon ja suomenruotsalaisen runouden puolelta Kontradiktionin nykyisiä toimittajia. Nokturnoa koettelevat taloudellisesti vaikeat ajat, kuten montaa muutakin kulttuurialan toimijaa. Kontradiktion-julkaisu on onnistunut saamaan rahoitusta ja toimiikin varsin aktiivisesti.
Vuonna 2005 perustetusta Nokturnosta vastaa nykyisen toimituskunnan jäsen Joona Kupiainen. Nokturnossa tekoälyn käyttö on ollut satunnaista ja koskenut vain yksittäisiä teoksia. Näistä Kupiainen mainitsee Jonne Piltosen GPT-J-kielimallin ja Deforum-ohjelman avulla toteutetun digitaalisen aforismiteoksen Lento #1 (2023). Kun kyselen, miten tekoälyä voisi hyödyntää, Kupiainen siteeraa Espen Aarsethin klassikkoteosta Cybertext (1997) ja pohdiskelee, että kyborgikirjallisuuden tavoin tekoälykirjallisuutta tulisi tarkastella omana alueenaan, eikä vain ”ihmiskirjallisuuden epäonnistuneena pastissina”. Tekoälyllä on mahdollista tutkia ”kirjallisuuden liikkuvia rajoja” esimerkiksi tekstin materiaalisuuden, visuaalisuuden ja erilaisten tekijyyteen liittyvien kysymysten avulla. Toisaalta Kupiainen painottaa, että ”[t]ekoäly ei itsessään tuota kiehtovaa runoutta, vaan loputtomasti kasautuva tekstimassa vaatii rinnalleen vankan runouskäsityksen omaavan runoilijan. Jonkun on osattava käyttää, valita, muovata ja kontekstoida kiinnostavasti tekoälyn tuottamaa materiaalia, jotta sen käyttö runoudessa olisi perusteltua.”
Omalta päätoimittajakaudeltani Nokturnossa olen usein muistellut vuoden kesällä 2018 esiteltyä venäläisellä Yandexilla tuolloin työskennelleiden Ivan Yamchikovin ja Alexey Tikhonovin artikkelia, jossa he kertoivat, miten olivat luoneet laululyriikkaa sujuvasti esikuvansa mukaan imitoivan neuroverkkomallin. Oleellisena osana projektia oli yleisötesti. Havainto siitä, että yleisö ei erottanut enää Bob Marleyta Kone-Bobista, kummittelee yhä mielessäni. Vuotta myöhemmin Henrik Pathirane ja Juho Pääkkönen sovelsivat Nokturnossa julkaistussa Vallan kielet –teoksessaan koneoppimista eduskunnan vuosien 2015–2017 valtiopäiväasiakirjoihin. Toisessa Pathiranen projektissa Finlexin koneluettava data kohtasi gallerioiden näyttelytiedotteet.
Havainto siitä, että yleisö ei erottanut enää Bob Marleyta Kone-Bobista, kummittelee yhä mielessäni.
Kontradiktionin toinen päätoimittaja Hilda Forss työstää toimitustyön ohella väitöskirjaa Helsingin yliopistossa digitaalisista teknologioista pohjoismaisessa runoudessa. Kontradiktion on monikielinen julkaisu, jossa ovat vuodesta 2022 yhdistyneet digitaalinen, kokeellinen ja visuaalinen runous. Forss mainitsee esimerkkeinä tekoälyä hyödyntävästä runoudesta Tianjun Li (Timjune) -nimisen tekijän teoksen Free as Birds (2024) ja Anton Hilgindssonin Jag räknar till platsen -teoksen (2025). Ensimmäisessä tekoäly on kääntänyt kotia ja muuttoliikettä käsitteleviä kansanlauluja niin, että ne ovat alkaneet muistuttaa eräänlaista linnunlaulua. Jälkimmäinen on kirjoittamisen vaiheisiin pureutuva generatiivinen teos, joka perustuu tekijän kirjoittamaan materiaaliin ja sen erilaisiin versiohistorioihin. Generatiivisuus tuo teoksessa esille kirjoittamisen kaavoja ja omalaatuisuuksia, Forss kertoo.
Forss tiivistää ajatuksiaan tekoälyn ja taiteen suhteesta: ”[K]iinnostavissa tavoissa käyttää tekoälyä runoudessa ei ole kyse vain tekstistä itsestään, vaan tekoälyä käytetään käsitteellisenä työkaluna, jolla voidaan sanoa jotain siitä, mitä nykyelämä tarkoittaa. Teknologia on aina ollut osa sitä, mitä on olla ihminen. Samoin tekoälykielimallit eivät ole ihmisistä täysin erillinen asia. Niiden luoma teksti perustuu edelleen ihmisten luomaan tekstiin, ja edelleen joku valitsee, mikä päätyy nähtäväksi. Ehkä tulevaisuudessa tekoäly voi sanoa jotain universaalia ihmiskokemuksesta yksilön kokemuksen sijaan?”
Syvässä päädyssä
Tekoälyn ja runouden välisestä suhteesta nykyrunoudessa on kirjoittanut kattavasti myös digitaalista runoutta tutkinut Juri Joensuu, jonka muutaman vuoden takaisessa Kiiltomato-sivuston kritiikissä Janne Nummelan tekoälyn avulla luodusta tuotannosta tiivistyy monta olennaista asiaa. Nummela julkaisi vuonna 2023 tekoälyn avulla kirjoitetut painetut kirjat Tekoälyn nuoruuden runot, Valentin Satanovin muistelmat. Teoskaksikossa heijastuu Nummelan kirjallinen taidokkuus ja pitkä kokemus runouden parissa. Käytetyn teknologian lisäksi kokonaisuuteen vaikuttavat Joensuun sanoin runoilijan runouskäsitys, tyylitaju ja kirjalliset pyrkimykset. Joensuu mainitsee kritiikissään ChatGPT-tekoälyn tuolloisen hallusinointitaipumuksen: ennakoimattomuus ja epäluotettavuus voivat olla kirjallisesti kiinnostavaa, humorististakin. Kehittäjät ovat kuitenkin aina pyrkineet suitsimaan tekoälyn harrastamaa hallusinointia. Toisaalta sitä kutsutaan tekoälyn omaksi luovuudeksi, jota pyritään kehittämään entisestään sille soveltuvissa kohteissa.
Suomen tunnetuin tekoälyrunoilija lienee Aum Golly -trilogian (2021–2025) tekoälyn avulla kirjoittanut Jukka Aalho. Aalhon sarjaa voi pitää paitsi kaunokirjallisina teoksina myös käsitteellisenä projektina tekoälyn ja työelämän suhteesta. Aalho tuleekin runokentälle ensisijaisesti teknologian ja kansainvälisen tekoälykeskustelun kautta, poeettisesti hän kertoo kallistuvansa proosarunouden suuntaan.
Aalhon teosten valmistumisnopeus heijastelee työelämän murrosta tekoälyn myötä. Sarjan ensimmäisen osan kirjoittamiseen tekoälyn avulla kului 24 tuntia, tekoälyn tuotokset olivat Aalhon mukaan mielikuvituksekkaita ja villejä. Toisessa osassa työskentelyaika puolittui 12 tuntiin ja tekoälyn kehitys vei tekstiä muototietoisempaan, miltei pastissinomaiseen suuntaan. Kolmas osa vei koneelta enää 8 tuntia, modernin työpäivän verran.
Aalholle tekoäly näyttäytyy keinona tehdä parempaa runoutta. Hänelle tilanteeseen sisältyy moraalinen dilemma: jos runous olisi parempaa tekoälyn avulla, onko silloin oikein, että ihminen kieltäytyy tekoälystä ja haluaa tehdä runoutta vain ihmisvoimin?
Herääkin ajatus – jos Aalhon monen tekoälyagentin runokoneet yhdistyvät, yhdistyvätkö lukijan ja kirjoittajan roolit tekoälyn avulla niin, että tulevaisuudessa syntyy uusi käyttölyriikan laji? Aiempaa lukijalähtöisemmässä runoudessa lukija voisi tilata tekoälyltä omaan dataansa perustuen äärimmilleen kustomoitua, omaa mielenmaisemaa heijastavaa samastuttavaa runoutta, jossa eivät häiritse toisen ihmisen tajunnan rönsyt.
Kysyn tekoälystä vielä Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelman professorilta Mikael Bryggeriltä, joka on erikoistunut mediasensitiivisen kirjoittamisen opettamiseen. Brygger seuraa tekoälykehitystä varsin tarkkaan ja odottavaisesti, koska kehitys on niin nopeaa. Runoudessa yksi digitaalisten keinojen kannalta kiinnostava genre on kuulemma fragmentti, joka on hänen mukaansa tekoälyagenteille varsin luonnollinen muoto, ”kuin vesi mereneläville, kirkkauksineen ja sameuksineen ja pitoisuuksineen”. Yleisesti saan häneltä kolme pointtia:
- Kieli on huipputeknologiaa (yhteiskunnallisesti ymmärrettävälle kielelle käännettynä).
- Oppiminen tapahtuu tällä hetkellä altistumalla ja kokeilemalla.
- LLM-tekoälytaidot ovat oikeastaan sosiaalisia kommunikaatiotaitoja.
On myös inhimillistä osaamista, jota tekoäly voi runoudessa nostaa uuteen arvoon. Selvää Bryggerin mukaan on, että tekstilajien rajoja luultavasti koetellaan: mikä on runo, mikä kaikki voi olla runoutta? Myös tyhjä tila on täynnä mahdollisuuksia: ”Esimerkiksi tekstin ja sen asettelun yhteistoiminta runoudessa. Millaisia merkitysjärjestelmiä tila ja tyhjä tila muodostavat runossa tai teoksessa? Miten teos opettaa lukijaansa lukemaan?”
Mieluummin ei, tai jos niin sitten
Yksi ponnin tähän tekstiin tuli marraskuussa 2025 järjestetystä uusia teknologioita runoudessa käsitelleestä Poesian Mukaan lukien -sarjan keskustelusta. Haastattelin siinä kirjailija-tutkija Matti Kangaskoskea, Kyborgikesän (2025) kirjoittanutta Aura Siltalaa sekä runoilija ja psykologi Juha Sandbergia. Ammattilaisille suunnatussa myöhemmässä keskustelutilaisuudessa käytiin läpi muun muassa sitä, miten paljon erilaiset kirjoittamiseen käytetyt teknologiat vaikuttavat tekstin syntyyn.
Runoilija ja digitaalisia lukuympäristöjä tutkiva Kangaskoski vastaa nopeasti lisäselvityspyyntöön ja toteaa, että ”oma näkemykseni on yleensä yhtäältä se, että automaatiolla voi olla myrkyllinen vaikutus, sikäli kuin luovutamme sille tietämisemme ja taitamisemme emmekä korvaa tätä menetystä uusilla tietämisen ja taitamisen tavoilla. Kirjoittamisen merkitys on suurelta osin kirjoittamisessa, ei lopputuloksessa. Tietenkin tekoäly voi olla myös osa prosessia; tämä on enemmän ajatus suhteessa siihen, että voiko tekoäly tuottaa kirjallisuutta — Tietenkin voi, koska sanakirjakin voi sitä tuottaa tiettyjä menetelmiä käyttämällä. Se ei ole mielestäni se olennainen kysymys, mutta nostaa esiin sen mikä on olennaista: miksi me haluamme kirjoittaa.”
Kangaskosken mukaan ruumiillisuus ja kokemuksellisuus liittyvät siihen, että meillä on ruumiit ja mielet, jotka ovat formatoituneet tietynlaisiksi pitkän ajan kuluessa. ”Halumme kirjoittaa, käsitellä tunteita, maailmaa sekä yhteiskuntaa ovat niistä lähtöisin. Miksi tekoäly haluaisi kirjoittaa mitään? On antropomorfisaatiota ajatella, että tekoäly haluaisi yhtään mitään.”
Tekoälypuhe on yleensä varsin teoskeskeistä – siitä puuttuu puhe urasta. Ihmistekijällä taas on taiteellinen ura erilaisine vaiheineen. Millainen olisikaan tekoälyn ”vaikea kolmas albumi”, välityö tai myöhäistuotanto? Kysymystä voi lähestyä esimerkiksi tekoälyn kronologisen kehityksen mukaan, omina teosgenreinä tai teossarjojen sisällä. Tulkinnassa ja vastaanotossa ura rakentuu yleensä vasta jälkikäteen.
Runokuussa 2025 tekoäly oli esillä Petra Vallilan ja Mikko Rädyn muodostaman Vallila x Räty -kollektiivin esityksessä. Teoksen erään osion visuaalinen materiaali oli luotu tekoälyä hyödyntäen. Kysyessäni Vallilalta teoksen taustoista hän kertoo, että tekoälyavusteisesti luodut kuvat ja maailmat ovat tarjonneet outouttavan kontrastin luetulle tekstille. Tekstiä hän ei ole tekoälygeneroinut, koska siihen liittyy ajatus ”jonkin rajan pelottavasta ylittämisestä”. Tekoälyä voi siis käyttää runoudessa myös käyttämättä sitä tekstissä. Tekoäly oli käytössä myös Markku Eskelisen ja Maria Matinmikon Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää -sarjan (2018–2026) toisen osan äänituotannossa. Sarjassa yhdistyvät generatiivinen hybridimuotoinen teksti, antilineaarinen ajattelu ja digitaalisen tilallisuuden tutkiskelu.
Vallila nostaa esille tekoälyn ekologiset ja eettiset kysymykset, joita ei koe omassa työskentelyssään aukottomasti ratkoneensa. Pohdin itse, että taiteen ekologinen jalanjälki tulee aina olemaan murusia verrattuna muun yhteiskunnan ja ihmisten muualla elämässään aikaansaamaan vaikutukseen. Toisaalta, taiteella nimenomaan olisi symbolista ja kulttuurista pääomaa esittää näitä kysymyksiä: keksiä, kokeilla ja kuvitella vaihtoehtoja. Ehkä siksi siltä aina vaaditaankin enemmän kuin viihteeltä tai kulutuskulttuurilta.
Tyypillistä on myös, että taiteessa avantgarde käyttää teknologiaa, joista muut eivät ole vielä kuulleetkaan. Kun teknologia on yleisessä käytössä, avantgardesta osa on jo sanonut sanottavansa siltä erää ja siirtyy uteliaana seuraavan teknologian tai taiteellisten keinojen äärelle. Henrik Pathirane toteaa nykymuotoisen tekoälyn olevan tällä hetkellä niin kaikkialla, että se herättää jo vierastuksen tunnetta. Aiemmassa vaiheessa hän totesi löytäneensä varhaisten tekoälyn sukulaisten avulla ”poetiikkoja, sanojen yhdistämisen tapoja ja jännittäviä katkoksia, joita ihmisen on vaikea ilman apuvälineitä tuottaa”. Onko siis mahdollista, että tekoäly olikin kiinnostavimmillaan menneisyydessä?
Kyselen muutaman muun lisäksi digitaalisen ympäristön kokeiluista tunnetulta Karri Kokolta, onko hänellä työn alla tekoälyyn liittyviä teoksia. Kokko on heittäytynyt varsin kollaboratiiviseen suhteeseen tekoälyn kanssa ja kertoo käyttävänsä sitä päivittäin keskustelukumppanina ja tiedonlähteenä. ”Haluaisin kyllä tarjota sille jonkin käsitetaiteellisen projektin, mutta vielä ei ole tullut vastaan sopivaa. Se on päässyt hyvin jäljille mieltymyksistäni ja kiinnostukseni kohteista, ja uskon, että joku päivä se vielä keksii kanssani jotain ällistyttävää.”
ChatGPT:n avulla muutama vuosi sitten näytelmän kirjoittanut Milka Luhtaniemi toteaa, että prosessissa tekoäly tuotti hänen mukaansa lähinnä ”uncannyn” tyylin. Tämä saattoi johtua hänen mukaansa monestakin syystä: ajankohdan kieliteknologiasta, tekijän prompt-ajattelusta, eli siitä millaisia komentoja ihminen kykenee ja haluaa ohjelmistolle muotoilla, sekä siitä, kuinka tasokas käytössä ollut ohjelmisto on ollut. Nyt analogisia menetelmiä kohti kallistuva Luhtaniemi mainitsee Vallilan tapaan eettiset ja ekologiset kysymykset tekoälyn käytössä. Toisaalta: ”Tiedän tekoälyn tulleen kielelliseen todellisuuteemme pysyvästi, ja osin uskon, että sen etevälle ja harkitulle käytölle, ja käyttöohjeiden yhteismitallistamiselle ja jaettavaksi saattamiselle, on paljon mieltä.” Tekoälyä tuntuu siis olevan vaikea paeta, vaikka sen kanssa ei haluaisikaan työskennellä.
Onko siis mahdollista, että tekoäly olikin kiinnostavimmillaan menneisyydessä?
Tekoälyn muita käyttötapoja
Monella alalla tekoälyä käytetään apuna työn kannalta toissijaisiksi mielletyissä työtehtävissä, kuten nopeissa tekstikäännöksissä, alustavassa tiedonhaussa ja geneerisinä pidettyjen teksti- tai kuvapohjien luomisessa. Ajatuksena on, että tekoäly tekee paljon aikaa vaativan pohjatyön, jonka päälle ihminen tuo oman asiantuntemuksensa ja osaamisensa: sen, mikä yksilöllistää työn tekijän. Usein kuitenkin puhutaan myös siitä, että ilman vuosikausien pohjatyön tekemistä yksilöllistymiskehityskin on pitkällä tähtäimellä vaarassa. Mitä kaikkea runouden alalla voidaan ja halutaan ulkoistaa tekoälylle, jos ei runouden kirjoittamista itseään?
Runouden poikkileikkaukseen voidaan sisällyttää myös julkaisematon osa runoutta: runous jota ei ole vielä julkaistu, tai jota ei kirjoiteta julkaistavaksi. Runoilija ja runouden opettaja Tommi Parkko kohtaa opetustyössään eri koulutusasteilla ja itse organisoimassaan matalan kynnyksen kurssitoiminnassa vuosittain kymmeniä ihmisiä, jotka edelleen työskentelevät ensisijaisesti ilman tekoälyä. Parkolle tekoäly näyttäytyy välineenä, joka ei voi korvata ihmistä runouden tuottajana.
Parkko vetää useita ryhmiä, joissa runokokonaisuuksia työstävät osallistujat antavat toisilleen palautetta. Usein kuulee puhuttavan siitä, että ihmiset alkavat delegoida tekoälylle yhä enemmän hankalia ja aikaavieviä tehtäviä, jotka ovat pois varsinaisesta työstä. Opiskelijat myös koettelevat eri koulutusmuodoissa toistuvasti tekoälyn käytön rajoja opiskelun apuna. Parkon kohtaamat osallistujat eivät kuitenkaan kuulemma luistele omista velvollisuuksistaan ja teetä tekoälyllä muille annettavia palautetta. Syyksi tähän Parkko arvelee, että yhteisöissä on vahva sosiaalinen ja emotionaalinen sitoutuneisuus, ryhmäpaine sekä velvollisuudentunne, joka syntyy paneutuneesta vertaispalautteesta – halusta maksaa hyvä palaute hyvänä palautteena. Ja hyvä ei tarkoita tässä vain teknisesti onnistunutta suoritusta vaan ajallista paneutuneisuutta.
Kun keskustelemme tekoälyn käytöstä, päädyimme ennen pitkään ei-niin-salaisen salaisuuden äärelle: on hyvin todennäköistä, että monet runoilijat käyttävät tekoälyä apurahahakemusten tekemiseen. Toteamme kumpikin, että hakemuksen tekemisessä tekoäly voi toimia oivana sparrauskaverina, joka antaa palautetta tekstistä, sen selkeydestä ja rakenteesta. Myöhemmin pohdiskelen, että tämähän saattaa olla kentälle jopa tasa-arvoa tuova asia, sillä kaikilla runoilijoilla ei ole lähipiirissä lehmänhermoista tuttavaa, jonka kanssa voisi pallotella vaikeasti artikuloitavia tekstimassoja ja etsiä punaista lankaa heinäsuovasta. Tekoäly ei välttämättä tarjoa aina hyviä tai juuri käyttäjän poetiikkaan räätälöityjä ehdotuksia, mutta kuten jokainen kirjailija tietää, huonosta ideasta voi lähteä versomaan joukko hyviä ideoita.
Lopuksi poistumme laatikon ulkopuolelle: posthumanistiseen näkökulmaan. Parkko pohtii, että täysin tekoälyllä tehtävä runous on lopulta vain tekstuaalista todellisuutta, jota muitakin ulottuvuuksia kaipaava ihminen ei välttämättä aina arvosta. On mahdollista, että yhteiskunnan tekoälyistyessä ihmiset kääntyvät runouden puoleen halutessaan kuulla yhä toisen ihmisen äänen. Mutta, ehkä tekoälyagentit tekevät runoutta, josta ne itse ovat, Parkon sanoin ”varsin tohkeissaan”!
Mihin olemme matkalla?
Tekoälyn aikaansaamia muutoksia on usein verrattu teolliseen vallankumoukseen. Ehkä onkin niin, että tekoälyn myötä tekstintuotanto ja kirjallisuus käyvät läpi jälleen yhden teknologisen vallankumouksen, joka tuottaa aiempaa selkeämmän eron teollisen tekstin ja artesaanitekstin välille. Syntyy aiempaa erotellumpi tekstikäsityöläisten joukko. Toisaalta on myös mahdollista, että tekoäly muuttuu niin yleiseksi apuvälineeksi, että se sulautuu osaksi ihmisen kirjallista tekijyyttä.
Tekstikäsityöläisten tueksi tarvitaan kuitenkin jaettu käsitys siitä, että sillä miten käytämme kieltä, on väliä. Kielen tilaa tekoälyn aikana voi ajatella eräänlaisena yhteismaan ongelmana. Poliittisesta filosofiasta tuttu käsite tarkoittaa resurssia, joka on kaikkien muttei kenenkään erityisesti. Yhteiseksi koettu kieli tuntuu lipuvan käsistä, ja sen käyttöön liittyvät vaatimustasot vaihtelevat radikaalisti eri ympäristöissä. Ammatillisen siiloutumisen ja mediankulutustottumusten eriytymisen vuoksi kielestä institutionaalisesti huolehtivat tahot ovat yhä kauempana niin sanotusta suuresta yleisöstä.
Kaunokirjallisuudella, erityisesti kielen monimuotoisiin ilmaisumahdollisuuksiin erikoistuneella runoudella, olisi mahdollisuus toimia siltana erilaisten kielellisten ymmärrysten välillä. Toisaalta runous palvelee montaa tarkoitusta: historiallista jatkumoa, itseilmaisua, lukijan samastumispintaa, oivalluksia ja toiveita, taiteellista kehitystä, yhteiskunnallisia merkityksiä. Erilaisiin tarkoituksiin käytettynä tekoäly vaikuttaa kirjallisuuden kentällä monin tavoin. Nuo tarkoitukset ja niiden seuraukset saattavat eri osissa runouden ekosysteemiä olla joskus ristiriidassa keskenään, myös tulevaisuudessa.
Juttua varten haastateltu: Jukka Aalho, Mikael Brygger, Markku Eskelinen, Hilda Forss, Anna Kallio, Matti Kangaskoski, Karri Kokko, Joona Kupiainen, Milka Luhtaniemi, Maria Matinmikko, Henrik Pathirane, Tommi Parkko, Saila Susiluoto, Petra Vallila. Kiitos tarkistuksesta: Juri Joensuu.
Essee on ilmestynyt Nuoren Voiman Tähdet-numerossa (2/26). Jos haluat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.