Kun mettä etsivä mehiläinen löytää lupaavan kukkaniityn, se palaa takaisin pesäänsä lajitovereidensa luokse ja tanssii. Tutkimusmatkaltaan palaava mehiläinen heiluttaa vatsaansa ja liikkuu kahdeksikon muotoisesti muiden seuratessa sen liikkeitä. Tanssin eri osat viestivät eri asioita: liikkeen suunnalla kommunikoidaan sijaintia, kestolla ja voimakkuudella etäisyyttä pesään nähden, performanssin pituudella sitä, kuinka hyvä ruokalähde on kyseessä. Tanssi on mehiläisille kieltä.
Planeetatkin tanssivat. Niiden tanssi on luonnon kieltä siinä missä mehiläisten liike. Planeetat viestivät jatkuvasti keskenään – kieltä pitää vain osata kuunnella, kuulostella.
Väitän, että astrologian voi tuntea ja sillä voi puhua. Astrologiaan ei käytetä kieltä, vaan se itsessään on kieli. Astrologia on suurten, kaukaisten kehojen kieltä. Kuin suunnattomat, näkymättömät pedot pimeydessä, planeetat kommunikoivat liikkeillään. Ne ovat antaneet meille avaimet ymmärtää, mitä ympärillämme tapahtuu, kääntää liikkeensä ymmärrykseksi.
Astrologian historian tarkastelu näyttää, millaisena tietona astrologia on ymmärretty kussakin ajassa, ja miksi. Filosofi ja historiantutkija Michel Foucault (1926–1984) muistuttaa, että kaikki tieto on kiinni ajassa ja paikassa, kontekstissaan. Tiedon kontekstia on mahdollista haastaa, purkaa ja analysoida.
Astrologia ja episteemit
Mitään perustavanlaatuista ihmisluontoa ei ole olemassa. Näin kirjoitti Foucault, joka ajatteli, että ihmisyys muodostuu kunkin ajan sosiaalisen kontekstin muovaamana. Teoksessaan Sanat ja asiat (1966, suom. 2010) Foucault tutkii, millaisista ajattelutavoista modernin ajan ihmistieteet ovat syntyneet. Kirja läpileikkaa länsimaisen ajattelun historiaa. Foucault esittää ajatuksen episteemistä, joka on kunkin ajan kollektiivisen tietoisuuden ”positiivinen alitajunta”. Se määrittää raameja, joissa tietoa syntyy ja jossa sitä käsitellään. Foucault’n mukaan hänen tarkoituksensa ei ole määritellä ajan henkeä, vaan sitä epistemologista tilaa, jossa tieto syntyy. Hän keskittyy kolmeen asiaan: eläviin olentoihin, lakeihin sekä talouden tosiasioihin.
Foucault ei mainitse suoraan astrologiaa, mutta puhuu magiasta ja ennustamisesta: renessanssissa ”ennustaminen ei ole tietämisen kilpaileva muoto, vaan se on osa tietämistä itseään” ja ”välttämättömyys pakotti hyväksymään magian ja oppineisuuden tiedoksi yhtä aikaa ja samalla tasolla”. Vaikka astrologia ei ole teoksessa keskeistä tai selkeää, oma silmäni poimii tekstistä harvat viitteet planeettoihin. Episteemiajattelu kirkastaa, miksi astrologian käyttötavat ja näkemys siitä tietona ovat vaihdelleet ajasta toiseen.
Astrologia voi ylittää episteemit, mutta se myös taipuu niiden tahtoon. Astrologia on kussakin ajassa elänyt omaa elämäänsä ja heijastanut senhetkistä episteemiä. Ilmaissut, mukaillut tai asettunut poikkiteloin sen tielle – usein näitä kaikkia samanaikaisesti.
Eläimet kommunikoivat tavoilla, jotka ylittävät ihmiskorvan kuulemiskapasiteetin, ihmissilmän näkökyvyn ja ihmisnenän tarkkuuden. Planeettojen liikettä tai väriä ei näe paljaalla silmällä, mutta kuun vaikutuksen vuorovesiin tuntee jokainen.
Toisin kuin mehiläisten tanssista, astrologiasta ihmiset ovat ymmärtäneet kerätä tietoa vuosituhansien ajan. Astrologin tieto on kerätty tavoilla ja ymmärryksellä, jollaista meille ei enää nykyisyydessä ole saatavilla. Foucault kirjoittaa, että ihmisen käsite voi kadota kuin kuva hiekassa aaltoihin. Hänen mukaansa on ”sangen rauhoittavaa ajatella, että ihminen on vain äskettäinen keksintö, tuskin kaksisataavuotias hahmo, silkka poimu tiedossamme, ja että se katoaa heti tiedon löydettyä uuden muodon”. Planeetan elämä on kuitenkin käsittämättömän paljon pidempi kuin yhdenkään ihmisen. Ehkä juuri siksi astrologia voi olla avain ihmisen käsitteen ylittämiseen.
Astrologian historia limittyy kapitalismin nousuun sekä modernin episteemin syntyyn. Se on muodostanut polkua kohti tällaista yksinkertaistavaa ja identiteettikeskeistä tulkintaa jo monta vuosisataa. Foucault’n hengessä aloitan tähän johtaneen polun tarkastelun 1500-luvulta. Tällöin astrologia oli vielä yleisesti hyväksyttyä ”tietoa”, joka kulki tieteellisen tiedon rinnalla.
Itseensä kääriytynyt maailma: renessanssin episteemi & klassinen episteemi
Foucault’n mukaan renessanssin episteemissä, 1500-luvulla, keskiössä oli samankaltaisuus. Samankaltaisuuden muotoja oli useita. Yhteistä muodoille oli, että sanat ja asiat olivat yhtä. Koko maailmaa saattoi lukea ”yhtenä suurena Jumalan kirjoittamana kirjana”. Tällöin ”muistuttavuus järjesti symbolien käyttöä, teki näkyvien ja näkymättömien asioiden tuntemisen mahdolliseksi ja ohjasi niiden esittämisen taidetta. Maailma oli kääriytynyt itseensä: maa heijasti taivasta, kasvot peilasivat itseään tähdissä ja kasvit piilottelivat varsissaan salaisuuksia, joita ihmiset käyttivät hyödykseen”.
Merkitykset piiloutuivat vain tullakseen löydetyiksi. Foucault kirjoittaa, kuinka ”elämän teatteri tai maailman peili oli jokaisen kielen otsake, sen tapa ilmoittaa olemassaolostaan ja muotoilla puheoikeutensa”.
Sanat eivät symboloineet asioita, vaan ne oli piilotettu asioihin itseensä. Sanat poimittiin asioiden kätköistä. Tällaisessa maailmassa astrologia hengitti: planeetta oli edustamansa asia, ei sen symboli.
Planeetat nähtiin elävinä yksilöinä. Esimerkiksi Mars nähtiin fyysisenä voimana, joka vastaavuuden lain mukaisesti vaikutti sen kanssa samankaltaisiksi nähtyihin asioihin (esimerkiksi vereen ja rautaan). Vaikutus ei ollut symbolista, vaan suoraa. Kieli oli ketjun viimeinen lenkki, joka poimi suhteet todellisuudesta näkyviksi. Periaate värähteli kaikissa samankaltaisuuksissa, niin mikro- kuin makrotasolla. Astrologian asema yhteiskunnassa oli hyvin erilainen kuin nyt: sitä opetettiin yliopistoissa, ja lääkäri saattoi tarvita astrologista tietoa potilaistaan toimenpiteitään varten.
1600-luvulla tämä episteemi murtui ja korvautui episteemillä jota Foucault kutsuu klassiseksi. Rationalismin kasvu murensi myös astrologian aseman, joka siirtyi tiedon piiristä epätietoon, taikauskoksi. Sanat irrotettiin Foucalt’n mukaan ensimmäistä kertaa asioista: kieli alkoi kuvata maailmaa sen sijaan, että olisi osa sitä. Sanoista tuli tiedon näkökulmasta vain merkkejä, työkaluja. Tämä antoi tilaa taksonomioiden, taulukoiden ja luokittelun synnylle. Kasveja ja eläimiä alettiin luokitella Carl von Linnéen työn myötä.
Sanat eivät symboloineet asioita, vaan ne oli piilotettu asioihin itseensä. Sanat poimittiin asioiden kätköistä.
Foucault’n ajattelussa klassisessa episteemissä ei ollut vielä ihmistä: ihminen oli se, joka teki taulukot ja tulkitsi niitä, mutta ihmistä itseään ei ollut tarpeen taulukoida tai selittää. Ehkä tämän takia astrologiaa ei koettu kiinnostavaksi: kukin syntymäkartta näyttäytyy omanlaisenaan taulukkona ihmisyksilöstä. Sen lisäksi että taulukoinnin kohde ei ole kiinnostava, on metodikin aikaan sopimaton: kartan ilmenemiseen yksilön elämässä vaikuttaa esimerkiksi kohtalo. Syntymäkartta tarjoaa yksityistä tietoa. Sen sisältö ei ole toisinnettava tai yleistykseen sopiva, ja siten se eroaa klassisen episteemin pyrkimyksestä luoda yleispätevät kategoriat.
Sanoissa ja asioissa Foucault ei puhu astrologiasta, mutta kirjoittaa sen vierestä. Teoksessa kuvataan ihmisen aistielinten ja planeettojen suhteita, jolloin astrologia on tietona kilvoittelua, aemulatio: ”samoin kahden silmän rajallinen kirkkaus kuvastaa suurta armon valoa, jota aurinko ja kuu levittävät taivaalla. Suu on venus, koska suudelmat ja rakkauden sanat kulkevat sen kautta”. Se on myös sympatiaa, joka hetkessä ”halkoo mitä avarampia tiloja: se kohdistuu kaukaiselta planeetalta tuon planeetan hallitsemaan ihmiseen kuin salamanisku.”
Ihmisen syntymän äärellä: moderni episteemi
1800-luvulla syntyi moderni episteemi. Katse käännettiin ihmiseen, yksilöön. Foucault’n mukaan ihmisen käsite subjektina, jolla on oma historiansa ja sisäisyytensä, todella syntyi vasta tällöin. Tarpeesta mitata ja luokitella tätä uutta ihmistä syntyi esimerkiksi psykologia tieteenalana. Foucault ei modernin episteemin yhteydessä puhu astrologiasta, mutta itse näen historiallisesti yhtymäkohtia siihen, millaista ajan astrologia oli.
1800-luvun lopulla astrologi Alan Leo popularisoi ajatusta, jonka mukaan yksilön tulkinnassa aurinkomerkki oli keskiössä. Astrologian typistäminen kahteentoista merkkiin tarjosi sopivan määrän helposti toisistaan erotettavia luokkia. Renessanssin aikana astrologiaa pidettiin vielä teknisesti vaativana ennustamisen alana, jonka tulkinnoissa keskityttiin esimerkiksi siihen, tuleeko hyvä sato tai miten sodissa käy, ja yksilön kohdalla oltiin kiinnostuneita kohtalosta. Nyt katse kääntyi yksilön persoonaan. Astrologiasta tuli luonneanalyysia ajan syklisyyden tai kohtalon tutkimisen sijaan.
Perinteisen astrologian ihmiskuva hellenistisestä ajasta lähtien keskittyi kohtaloon. Ajatus pohjautui maailmankuvaan, jossa Jumala määrää asioiden kulusta. Astrologia oli ollut keino selittää, ymmärtää ja tulkita kohtaloa sekä sen käänteitä. Kyse ei siis ollut ollut ihmisen persoonasta, vaan siitä, millainen elämä häntä odottaa. Tällöin tulkinnassa keskeisintä oli ollut nouseva merkki, joka määräytyy syntymäminuutin mukaan.
Nyt Leo kuitenkin nosti astrologiassaan keskiöön aurinkomerkin. Olihan se helpompi selvittää, kun tiedoksi riitti vain syntymän päivä minuutin sijaan. Tämän muutoksen myötä astrologia koki tietyissä piireissä uutta nousua, ja samoihin aikoihin myös muut esoterian alat kiinnostivat länsimaissa. Astrologiasta innostuttiin samalla tavalla kuin psykologiasta ja psykoanalyysistä. Sen avulla selitettiin ihmisen luonnetta, oikkuja ja taipumuksia – ja toisaalta saatiin katsaus näkymättömään alitajuntaan. Kuitenkin, siinä missä psykologian alojen selitysvoima loppuu ihmiseen, astrologian selitysvoima vasta alkaa siitä.
Modernissa tiedossa kaikki, mikä ei ollut mitattavissa, loogisesti johdettavissa tai empiirisesti todistettavissa, luokitellaan ”epätiedoksi” tai hulluudeksi. Tämän voi nähdä edelleen modernin tieteen kyseenalaistamattomuudessa. Astrologia kielenä kieltäytyy epätieto–tieto-jaottelusta. Kurinalainen tieto kuten lääketiede tai moderni psykologia haluaa selittää subjektinsa tyhjentävästi. Ihmisen tai muun subjektin mieli tai keho avataan: joko todellisesti leikkauspöydällä tai symbolisesti kielen tasolla. Modernissa episteemissä astrologian kategoriattomuus tukahdutettiin, sillä se ei soveltunut modernin tieteen reunaehtoihin.
Astrologia taas mahdollistaa kategoriattomuuden, sillä se on täynnä erilaisten tietojen mahdollisuuksia. Astrologiassa tieto on virtaavaa, poukkoilevaa ja pysähtymätöntä. Sen yksi parhaista ominaisuuksista on muovautuvuus. Jokainen astrologian käyttäjä tekee astrologiasta hieman omanlaistaan. Astrologisia traditioita on lukematon määrä, sen kieli lipoo taivaankantta jokaisesta kulmauksesta.
Nykyhetkessä: mereen huuhtoutuvat kasvot
Foucault kirjoitti 1960-luvulla, ettei moderni aika ollut vielä päättynyt. Kuitenkin hän huomasi episteemisen liikkeen, jossa ihmisen subjektista alettiin siirtyä rakenteisiin ja kieleen. Foucault’n ajattelu edustaakin tätä postmodernia episteemiä.
Kapitalismin sisällä astrologia toimii osana yksilöintikoneistoa. Postmoderni, kapitalistinen episteemi kannustaa käyttämään tietoa itsensä optimointiin, ja astrologia on valjastettu tähän käyttöön tehokkaasti. Silloin keskitytään nimenomaan yksilöön, siihen mitä kartan osat kertovat persoonasta. Näin astrologiaa käytetään samoin kuin persoonallisuustestejä tai jopa mielenterveyden diagnostiikkaa: yhtenä tapana muodostaa, muokata ja tuottaa identiteettiä. Foucault’n aikalaiset, filosofit Gilles Deleuze ja Felix Guattari, nimeävät tämän yhdeksi kapitalismin ominaispiirteistä. Se luo loputtoman määrän identiteettejä, joihin samastua.
Astrologia voi antaa hämmentävän, satuttavankin tarkkaa tietoa yksilön omasta, nykyisestä persoonasta. Tämä tieto voi olla henkilökohtaista ja herkkää, paljastaa persoonasta ne kohdat, joita ei välttämättä itsekään haluaisi nähdä. Tämän lisäksi astrologia ei ole toistettavaa, tarkkaa tiedettä. Tämänhetkisessä episteemissä astrologia asettuu jonkinlaisen epätiedon ja tiedon väliin. Samojen planeettayhdistelmienkin toistuessa taivaalla astrologia on aina ainutkertaista. Vaikka astrologia perustuu pohjimmiltaan laskemiseen, astronomiaan, on sen tiedonmuodostuksen tavassa aina mukana myös jotain selittämätöntä. Tätä selittämättömyyden aspektia on helppo käyttää hyväksi.
Katja Raunio kirjoittaa Nuoressa Voimassa (2/2020), kuinka horoskoopit ovat liiketoiminnan ala. Hän tiivistää kapitalistin löytäneen ”astrologiasta tuoteryhmän, jota voi ensin myydä orjuleilleen ja sitten ohjailla meitä käyttämään samoja tuotteita henkilökohtaisen tuottavuuteemme kasvattamiseen, välineinä kohti henkistä kehitystä ja ’parasta versiota itsestä’.” Raunio toteaa, että ”jos astrologiassa on joskus ollut jotain hyvää, on kulutuskulttuuri jo hävittänyt sen.” Olen samaa mieltä, mutta se hyvä on edelleen löydettävissä. Ongelma ei ole siinä, millaisia välineitä käytetään, vaan miten ja mihin niitä käytetään.
1800-luvulla elänyt esoteerikko Helena Blavatsky kertoo Teosofisessa sanakirjassa, kuinka jo antiikin Roomassa sekä muissa yhteiskunnissa astrologian nimi ”vaipui häpeään”. Tämä johtui hänen mukaansa siitä, että astrologialla haluttiin alkaa ansaita rahaa. Blavatskyn mukaan ”nämä harjoittajat eivät tunteneet tätä pyhää tiedettä ja kehittivät pelkästään matematiikkaan perustuvan järjestelmän, vaikka astrologian olisi pitänyt perustua transsendentaaliseen metafysiikkaan.” Se, että astrologian on pilannut markkinatalous ja ihmisten ahneus, on ollut selvää jo yli sadan vuoden ajan.
Blavatsky kertoo, että astrologia on astronomialle sitä mitä psykologia eksaktille fysiologialle: molemmat vaativat, että astutaan ”näkyvän ainemaailman yläpuolelle” ja kohotaan ”yliaistillisen hengen maailmaan”. Tällä tavoin astrologia voi muistuttaa enemmän uskontoa kuin tiedettä. Uskon asioista puhuminen voi olla haastavaa ja herkkää, eikä Jumalan läsnäoloa omassa elämässä ole välttämättä tarpeen perustella muille. Astrologialla on aina ollut myös esoteerinen, piilotettu, ulottuvuutensa: kaikki siitä ei ole heti näkyvillä tai ymmärrettävissä. Tieto avautuu asteittain, spiraalimaisesti. Tämä ominaisuus voi osaltaan vahvistaa ajatusta astrologiasta pseudotieteenä tai huuhaana – näkyvä osa ei paljasta kaikkea, mutta se on helppo leimata määrittäväksi tekijäksi.
Astrologia voi toimia sekä episteemin sisällä että sen ulkopuolella, sillä se sisältää valtavasti vastakohtaisuutta ja potentiaalia erilaisille tiedonmuodostustavoille. Parhaimmillaan astrologia samanaikaisesti sekä luo täysin uutta ajattelua että palauttaa meidät lähemmäs ymmärrystä luonnosta kokonaisuutena, joka on täynnä vastaavuuksia, merkkejä ja vihjeitä.
Kun planeetat puhuvat, ne kertovat: ihminen on jatkuvasti muuntuva kokonaisuus, sisäisimpiä sisäisyyksiään myöten. On jotain pysyvää, jotain joka painautuu horoskooppiin ja käsien uurteisiin. Mutta todellisen itsen tunteminen on itsensä ymmärtämistä osana kosmista kokonaisuutta.
Kuitenkin ajatus itsenäisestä ydinminästä, jota toteuttamalla on mahdollista menestyä, istuu paremmin uusliberaaliin yhteiskuntaan. Astrologian tehtävä ei ole kaivaa tuotteistettava minä esiin, mutta se kyllä taipuu tähänkin. Jotta astrologia valjastuu kapinoimaan vastaan nykyistä vallalla olevaa tietojärjestelmää, täytyy meidän kääntää katse pois yksilöstä – tai ainakin siitä käsityksestä, joka meillä on modernista episteemistä lähtien yksilöstä ollut.
On siis aika kääntyä naisten ajattelun äärelle. Alan Leon vaimo, Bessie Leo, oli myös astrologi. Molemmat Leot olivat laajasti kiinnostuneita esoteriasta ja kehittivät astrologiaa instrumenttina. Siinä missä Alan painotti praktiikassaan persoonallisuutta, Bessie puhui yksilöllisyydestä kuolemattoman sielun näkökulmasta. Sielu kehittyi läpi jälleensyntymien. Bessien mukaan astrologia antaa meille välineen ymmärtää nykyistä jälleensyntymäämme, sen piirteitä ja taipumuksia, sekä mahdollistaa kohottautumisen näiden piirteiden ja taipumusten yläpuolelle. Astrologian lopullinen tarkoitus onkin se, että emme enää tarvitsisi sitä. Kun sielu on kehittynyt tarpeeksi pitkälle, planeettojen ”kieli” ei enää vaikuta siihen. Sanan ja asian välinen kuilu kurotaan umpeen sillä, että sanoja ei enää tarvita.
Astrologian tehtävä ei ole kaivaa tuotteistettava minä esiin, mutta se kyllä taipuu tähänkin.
Bessie Leon ja Michel Foucault’n ajattelutavat kohtaavat yllättävällä tavalla. Molemmissa lopputulemana on, että ihminen, subjekti ja persoona, ovat vain väliaikaisia vaiheita. Foucault puhui subjektin murenemisesta ja katoamisesta, Leo taas subjektin ylittämisestä. Yhteistä on, että se mitä ajattelemme nykyään ihmisenä, katoaa.
Kätilö, kääntäjä, peili
Kun tulkitsen uuden ihmisen karttaa, puhun kartalla näkyvistä asioista sellaisina kuin ne näen. Sellaisina, kuin ne itse minulle puhuvat. Tämä vaatii usein, että nukun kartan kanssa, kävelen kartan kanssa, pidän sitä mielessäni ja tutkin sitä. Odotan, että kartta aukenee minulle. Parhaimmillaan astrologi on kuin sokraattinen kätilöitsijä – hän auttaa kartanhaltijaa ymmärtämään koko horoskooppiaan.
Kartan tulkinta on kuin palpaatiota. Luotan sanoihini kuin lääkäri käsiinsä, jotka tunnustelevat kehoa. Kuvailen elimiä, luita, lihaksia, ehkä kasvaimia: planeettoja, heidän suhteitaan ja sitä, minne ne ovat pesiytyneet. Parhaimmillaan se, joka sanoo, voi koskettaa kuulijaansa fyysisesti, sillä sanat löytävät tarttumapinnan kuulijan ruumiista.
Palpaation lisäksi astrologia on kääntämistä. Jos samaa tekstiä kääntää useampi ihminen, valitsevat he todennäköisesti eri sanat. Silti onnistuneiden käännösten ydin on sama. Mitä suvereenimmaksi puhujaksi tulee, sitä vapaammin kieltä voi käyttää: sitä tarkemmin kääntäessä välitetään merkityksiä, vivahteita ja sävyjä, ei vain konkreettisia sanoja.
Selittäessäni, mitä ihmisen kartalla tapahtuu, en tiedä mitä se hänen elämässään tarkoittaa. Kuvailen vain näkemääni. Kuulija löytää tämän tiedon itse puheestani. Puhe muuttuu peilipinnaksi, jota vasten hän katsoo elämäänsä. Peilin näkymä voi yllättää. Kartta ei ole maasto.
Foucault on tunnetusti kertonut kirjoittavansa siksi, ettei hänellä enää olisi kasvoja1. Hänen ajattelussaan ihminen oli muuntuva, katoava entiteetti. Astrologiaa on helppo pitää vastakkaisena tälle ajatukselle, mutta se on kaikkea muuta. Astrologian yksi kiintopiste on jatkuva muutos.
[I]hminen, subjekti ja persoona, ovat vain väliaikaisia vaiheita.
Planeetta-sanan alkuperä on kreikan kielen sanassa πλανῆται, planetai. Se merkitsee vaeltajaa tai kulkijaa. Verrattuna kiinteisiin tähtiin, planeetoille ominaista on liike – kuten ihmisellekin. Olisi harhaista ajatella, että syntymäkartta määrittää ihmisen. Todellisuudessa se näyttää vain lähtöpisteen reitillä. Planeettojen liike taivaankannen läpi muodostaa kartan, joka näyttää tuhansia erilaisia reittejä. Kulkiessa suuntaa voi ja saa muuttaa milloin tahansa ja uusia polkuja tallata niin paljon kuin sielu sietää.
Yksi pysäytyskuva, loputon määrä sitä kuvaavia sanoja. Kuvan elementtien ikuinen liike.
En vieläkään tiedä onko astrologian totuus minulle pysähtyneisyydessä vai paradoksaalisesti liikkeessä. Sanoissa, joilla siitä ongitaan ja vangitaan merkityksiä, vai siinä, mikä jää sanojen taa. Tiedän vain tämän: astrologia onnistuu raottamaan sitä tajunnan verhoa, jonka taakse ei kieli muutoin pääse kurkistamaan.
Viitteet
- ”Varmasti monet muutkin kirjoittavat siksi, ettei heillä enää olisi kasvoja. Älkää kysykö minulta kuka olen, älkää käskekö minua pysymään samanlaisena: sellainen on papereitamme kysyvien virkamiesten moraalia. Jättäköön se meidät rauhaa, kun kyse on kirjoittamisesta.” Foucault, 1969 ↩︎
Kirjallisuus
Blavatsky, Helena. Teosofinen Sanakirja. (The Theosophical Glossary, 1892). Suom. Biokustannuksen käännösryhmä. Biokustannus 2002.
Foucault, Michel. Sanat ja asiat. (Les mots et les choses, 1966). Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus 2010.
Foucault, Michel. Tiedon arkeologia. (L’archéologie du savoir, 1969). Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino 2005.
Leo, Alan. Astrologiaa kaikille. (Everybody’s astrology, 1899). Suom. Biokustannuksen käännösryhmä. Biokustannus 1999.
Leo, Bessie. Astrologiaa: Planeettavaikutukset. (Planetary influences, 1906). Suom. Biokustannuksen käännösryhmä. Biokustannus 2007.
Essee on aiemmin ilmestynyt Tähdet-numerossa (2/2026). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.