Otso Venho: Viime vuonna ilmestyi toinen pitkäsoittosi Malus. Levy on tyylilajien kirjon puolesta monipuolinen – genret vaihtelevat hyperpopista drum and bassiin, trip-hopista tangoon. Miksi yksi genre ei riitä?
Orvokki: Monipuolisuus tarjoaa kiinnostavia haasteita. Pyrin etsimään elementtejä erilaisista genreistä ja liimaamaan ne sitten yhteen. Miten esimerkiksi sovittaa tangomainen äänimaailman lyriikoissa piilevään ironiaan? Tai miten luoda kappaleesta sellainen, että siitä on helppo jatkaa suoraan kovaääniseen elektroniseen biisiin? Pidän siitä, kun musiikinteko tuntuu palapelin ratkaisemiselta.
Kaikenlainen kikkailu ja pelleily on mielestäni oleellista taiteilijuudelle. Pelleily on mun elämänfilosofia. Jos yritän ottaa asiat liian vakavasti tai tavoitella jotain tiettyä juttua, äkkiä musiikinteko ei olekaan enää kivaa.
Monet biiseistäni ovat aika totisia, mutta olen kuitenkin kätkenyt musaani yksityiskohtia, joille voin yksin tai kavereiden kanssa hihitellä. Esimerkiksi ”Teini”-biissä samplaan Skrillexin ”Scary Monsters and Nice Spritesia”. Laillisista syistä se ei tosin kuulu biisissä sellaisenaan.
Äänimaailman puolesta Malus on muuta tuotantoasi tummanpuhuvampi. Onko Malus edellisen levysi yöpuoli?
Itselleni Malus on Kasvotusten-levyä (2023) selkeästi kevyempi. Kasvotusten on paikoin jopa hankalaa kuunneltavaa, sillä olin levyä tehdessäni aika sairas. Kun Kasvotusten äityi teemojen ja lyriikoiden puolesta raskaaksi, pyrin tekemään siitä musiikillisesti ilmavan. Malus on itselleni enemmänkin aikaisempien vaikeiden vuosien jälkipuinti. Levyä tehdessäni mulla ei ollut enää tarvetta kompensoida soundimaailman synkkyyttä.
Vaikka en tavoittele popparin leimaa, yritän hakea biiseissäni jonkinasteista samastuttavuutta tai helppoutta. Biisini voivat olla musiikillisesti monimutkaisia, mutta mulle on tärkeää luoda niihin useita konkreettisia tarttumapintoja.
Oman tulkintani mukaan Maluksen biiseissä puhutellaan oman itsen varjopuolta, minän alitajuista ja ei-rationaalista ainesta. Onko sulle taiteilijana tärkeää keskustella oman alitajunnan kanssa?
Tuonlaista keskustelua mun musiikki oikeastaan onkin. Olen aina kokenut hankalaksi sanallistaa muistoja ja olotilojani. Ajattelen että biisini, ja kaikki muu taiteellinen puuhasteluni, ovat näiden sanoja pakenevien asioiden konkretisoitumia.
Ammennan myös unista kirjoittaakseni asioista, joita en keksisi hereillä ollessani. Tykkään sekoitella lyriikoissani omakohtaisiin kokemuksiin annoksia maagista realismia ja löydän sitä usein juuri omista tai kavereiden unista. Lyriikat ovat itselleni kaikista hankalin asia musiikinteossa. En jaksaisi kirjoittaa aina vain omista kokemuksistani. Unet auttavat hämärtämään omakohtaisuutta.
Kirjoittaminen on mulle täysin alitajuinen prosessi. Usein vain kirjoittelen impulsiivisesti puhelimen muistioon jotain, ja tajuan vasta paljon myöhemmin, mitä halusin kirjoituksella sanoa. En osaa istua alas ja kirjoittaa tavoitteellisesti. Muodostan valmiit lyriikat usein yksittäisistä ajatuspätkistä, jotka olen ajan saatossa kirjoitellut talteen. Ehkä tästä syystä lyriikkani eivät kuulosta perinteisiltä lyriikoilta lainkaan.
Miten suhtaudut tekstiesi minään?
Malus-levyllä asetin tietoisen haasteen kirjoittaa henkilökohtaisesti. Koin tämän tarpeelliseksi, sillä Kasvotusten-levyllä piilottelin itseäni paljolti erilaisten metaforien taakse. Jos laulan Maluksella ”minä” niin yleensä se sitten on ”minä”. Aiemmassa tuotannossani ”minä” on ennemmin jonkinlaisen tunteen personifikaatio.
Minuus on musiikissani tulkinnanvarainen asia, ja yritän pitää sen muutoksenalaisena biisistä ja levystä toiseen. Yhdessä biisissä laulan aluksi tosi samastuttavia juttuja, mutta sitten hiukseni syttyvätkin tuleen ja hyppään parvekkeelta. Tykkään vinksauttaa kuuntelijan odotuksia erilaisilla twisteillä. Yksi keino on luoda lyriikoihin epäluotettava kertoja, joka voi yhtäkkiä vetää maton alta. ”Sinä lennät kuin minä” -kappaleen lyriikat on kirjoitettu vuorotellen Berliinin taivaan alla -elokuvassa (1987) esiintyvien enkelin ja trapetsitaiteilijan näkökulmista.
”Olen mainoksen koira” -kappaleen lyriikoissa leikitelläänkin juuri minuuden määrittelemisellä. Lyriikoissa luetellaan erilaisia asioita, joita kertoja on. Lyriikat viestivät, että puhujan minuus on yhtä kuin mielikuvituksen rajat.
”Olen mainoksen koira” on ehkä sen absurdeista puolista huolimatta itselleni kaikista henkilökohtaisin biisi. Ajattelen, että olen se biisi.
Lyriikat eivät ole itselleni lopulta se tärkein juttu. Kaikki, mitä haluan biiseilläni sanoa, on sävellyksissä, ja tunnelmassa itsessään. Lyriikat ovat itselleni enemmänkin instrumentti, jota ihmisääni säestää. Laulaminen oli alun perin vain 15-vuotiaan minän päähänpinttymä. Sillä tiellä olen nyt pysynyt. Olen kuitenkin ruvennut pikkuhiljaa arvostamaan lyriikan kirjoittamista.
Albumillasi arki ja eksistenssi saavat unenomaisia piirteitä. Eksistenssi näyttäytyy muuttuvana labyrinttina, jonka seinät vuorotellen lähestyvän ja etääntyvät. Tämä piirre korostuu etenkin kappaleessa ”Horros”, jossa eksytään minän mysteeriin. On kiinnostavaa, että juuri horrostilaa käsittelevä biisi on levyn kovaäänisin.
”Horros” on eräänlainen simulaatio neurokirjolla olemisesta. Olen ääniyliherkkä, ja pyrin biisillä kuvaamaan sitä, miltä jokapäiväinen olemassaoloni tuntuu. Vaikka päänsisäinen maailma olisi täynnä kauneutta, voi fyysinen todellisuus saada kaiken tuntumaan välillä hirveältä. Biisin lopussa tapahtuu herääminen todellisuuteen, jossa istunkin sitten ihan vaan työhaastattelussa.
Millaista on työskennellä musiikin parissa ääniyliherkkänä?
Ääniyliherkkyyteni ei tule vastaan musiikkia tehdessäni. Ehkä siksi, että äänet ovat silloin juuri sellaisia kuin haluan, eikä niiden kuuntelu ole täten kivuliasta. On ihanaa olla vastuussa kuulemastaan metelistä. Musiikkini on itselleni myös tila, jossa voin olla rauhassa. Ilahdun aina kuullessani, että se on sitä myös muille. Ajattelen, että musiikkiini on eräänlaista äänistimmailua. Biiseissäni tulee olla ääniä, jotka rapsuttavat jotain tiettyä osaa aivoissani.
Ääniyliherkkyyden lisäksi mulla on selkeästi jonkinlaista synestesianpoikasta. Ajattelen, että jokaisella biisillä on jokin ominaisväri. Yritän myös usein saada biisit kuulostamaan tietyn värisiltä. Luulen, että mun paletissa on paljon liilaa ja vaaleanhopeansinistä.
Levyjäsi kuunnellessa ei voi juuri koskaan tietää, mitä kussakin biisissä tulee tapahtumaan. On vaikea sanoa, millaista Orvokin musiikki on. Onko haltuunottamattomuus ja määrittelyn vastaisuus sulle tärkeää?
Maailmassa on liikaa musiikkia, josta tietää jo ensi sekunneista lähtien, mihin se on menossa. Viehätyn musiikista, joka pyrkii säikäyttämään kuuntelijan.
En pyri tietoisesti olemaan vaikeasti lokeroitava artisti. Olennaisinta itselleni on, että musiikkia on hauskaa tehdä ja että sen tekeminen pysyy kiinnostavana.
On ihanaa olla vastuussa kuulemastaan metelistä.
Luovuuteni saa osumaa, jos en saa sabotoida biisejäni niiden tekovaiheessa. Biisini syntyvät usein yksittäisen melodian tai rumpuloopin pohjalta. Sen jälkeen alan kuunnella ääniä niiden ympäriltä. Hyvin usein kesken biisintekoa tulee sitten fiilis, että tämä ei voi jatkua näin, vaan mun pitääkin tehdä jotain ihan muuta. Keksin sitten usein uuden, jonkun ihan eri sävel- tai tahtilajissa kulkevan idean, jota koetan sitten liimailla mukaan alkuperäiseen biisi-ideaan. Sabotoinnin tarpeesta huolimatta yritän jatkuvasti vaalia ensimmäisiä ideoita ja luottaa niiden kantavuuteen. Onnistun siinä mielestäni aika hyvin.
Onko moninaisuus sulle ideologinen tai eettinen asia?
Ehkä se on pikemminkin jonkinlainen itsesuojelumekanismi. Naisartistit ängetään musiikkialalla helposti yhteen muottiin, jotta voisi sitten markkinoinnin avulla räjähtää helpommin valtavirran suosioon. Haluan kuitenkin viedä musiikkia niille, jotka voisivat olla siitä alun perin kiinnostuneita. Mielenterveyteni ei muutenkaan kestäisi liiallista julkisuutta. Kipuilen jo nyt pienimuotoisen kuuluisuuden kanssa. On hieman järkyttävää että ihmiset, joita en tiedä, tietävät minusta.
Olet vastuussa melkein kaikesta albumin tekoon liittyvästä. Miksi DIY-asenne on sulle tärkeä?
Yksin tekeminen on yksinkertaisesti nautinnollista. Olen tehnyt niin pitkään kaiken yksin, että muiden kanssa työskentely alkaa olla todella vaikeaa. Musiikkiala on todella miesvaltainen, minkä vuoksi on myös tärkeää että kukaan jäbä ei voi spleinata mulle musiikista, sillä tiedän jo kaiken valmiiksi. Tai no en mä nyt ehkä ihan kaikkea tiedä… Koen ylpeyttä voidessani tehdä biisin alusta loppuun saakka yksin.
Millä keinoin alaa pitäisi ravistella suhteessa miesvaltaisuuteen?
Musiikin tuotannosta puhuvat enimmäkseen tietynlaiset jäbät, joilla on todella rajoittunut käsitys musiikinteosta. Yritän rikkoa portinvartijuutta puhumalla musiikinteosta mahdollisimman paljon – kertomalla avoimesti itse tekoprosessista ja sen teknisistä puolista. Pyrin rikkomaan sitä harhaa, että musiikinteko olisi vaikeaa tai että se vaatisi tietynlaista laitteistoa. Musiikkia voi tehdä todella pienellä välineistöllä. Aloittaessani äänitin vain läppärin mikin kautta suoraan Audacityyn ja se oli helkkarin kivaa. On innostavaa kuulla biisi, joka kuulostaa rehellisesti ensimmäiseltä biisiltä.
Useassa biisissäsi soi runsaasti väärin päin soitettuja sävelkulkuja. Onko äänien nurinpäin kääntely ele, joka merkitsee jotakin pelkkää tuotannollista kikkaa suurempaa?
Ei oikeastaan. En edes tajua tekeväni sitä niin paljon… ”Äh, Orvokki classic”, tokaisi eräs ystäväni, kun soitin hänelle ”Sitruunankuorta”-kappaleen demoversiota.
On hullua, että väärinpäin soitettu melodia voi poikia täysin uuden melodian. Tykkään flippailla kaikenlaisia ääniä, myös lauluani. ”Tämä on kaikki sulle” -kappaleen nimikkolyriikka syntyi, kun flippasin omaa lauluani, mikä sai sen kuulostamaan siltä että laulaisin ”Tämä on kaikki sulle”. En olisi saanut tuota aikaan omasta kynästäni.
Olet jo useamman vuoden ajan tehnyt musiikkia Berliinistä käsin. Miksi olet päättänyt jäädä suomen kieleen?
Englanninkielisiä biisejä on ja tulee olemaan maailmassa ihan tarpeeksi. Olen joskus kokeillut kirjoittaa englanniksi, mutta tekstini eivät silloin tuntuneet autenttisilta. Suomen kieli sopii äänimaisemaani paremmin. Ajattelen, että suomen kieli on instrumenttina tyystin erilainen kuin englanti. Julkisuuskammoni kannalta myös on hyvä, että suomen kielellä operoidessa ei voi päätyä suureen suosioon.
Suomen kieli on instrumenttina tyystin erilainen kuin englanti.
Minkä tyyppinen kirjallisuus vetoaa sinuun?
Noh, viime aikoina olen lähinnä lukenut röökinpoltonlopetusoppaita. Suosikkini niistä on Allen Carrin tosi kulttimaiselta tuntuva Vihdoinkin vapaa tupakasta! (2003). Olen lukenut sen monta kertaa kannesta kanteen. Kiehtova on myös eräs kirjasta kirjoitettu vastakirja, joka kumoaa Carrin kaikista naiiveimpia väitteitä.
Kaunokirjallisuuden puolelta lempparini on kuitenkin ollut Harry Salmenniemi, etenkin hänen novellikokoelmansa, joista suosikkini on Delfiinimeditaatio (2019). Tykkään ihan tajuttomasti siitä, miten hassua ja kaunista hänen tekstinsä voi samanaikaisesti olla. Eräs viimeaikainen suosikkini on myös Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus (2023). Hallikaisen kirjoitustyyli on todella inspiroiva – etenkin se tapa, jolla painavat teemat käsitellään sivulauseissa ja huumorin läpi suodatettuina. Pidän teksteistä, jotka tekevät vilpittömiä ja rehellisiä huomioita itsestä ja ympäröivästä maailmasta.
Nautin kirjallisuudesta, josta välittyy primitiivistä, lukijaa riepottelevaa kauhua. Sayaka Muratan Maan asukit (2022) on ollut tässä mielessä vaikuttava lukukokemus. Teoksen kerronta meni todella syvälle ihon alle, ja tunsin kauhun luissani samalla tavalla kuin lemppari mangani Junji Iton teosten parissa. Muratan monipuolisuus kirjoittana on todella hämmentävää. Miten Lähikaupan naisen (2016) kirjoittanut tyyppi voi kirjoittaa jotain noinkin karmivaa…? Myös Gabriel Smithin erinomainen Brat (2024) on aiheuttanut minussa fyysisiä tuntemuksia.
Entä onko sulla suhdetta runouteen?
Edgar Lee Mastersin runoteos Spoon River (1915) on ollut itselleni todella merkittävä. ”Hän rakasti minua, sinä kirjoitit” -biisin sanat on tehty leikkaamalla ja liimaamalla Spoon Riverin säkeiden pohjalta. Yritän aina silloin tällöin lukea muutakin runoutta. Sitäkin hauskempaa on vaan mennä kirjastoon haahuilemaan ja etsimään kiinnostavan oloisia tekstejä. Usein löytämäni runot päätyvät tosin olemaan jotain liian trendikästä nykyrunoutta, joka lähinnä ärsyttää.
Olen kokenut vaikeaksi löytää itseäni kiinnostavaa kirjallisuutta. Lannistun usein pitkäksi aikaa, jos päädyn lukemaan jotain mielestäni huonoa. Palaan kuitenkin aina hitaasti järkiini ja tajuan, että lukeminen onkin aika cool.
•
Haastattelu on ilmestynyt Nuoren Voiman Tähdet-numerossa (2/26). Jos haluat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.