Tai kaikki kirjat, joiden aiheena on kritiikki

Miksi aloittaminen on lähes mahdotonta? Miksi hoiva hier­tää? Miksi muut ihmiset näyt­tävät symboleilta? Näitä kysy­myksiä esittävät kolme kritiikkiä jäsentävää uudehkoa kirjaa. Maaria Ylikangas pohtii esseissään kritiikin merkitystä, mahdolli­suuksia ja paikkaa taiteen ja kokijoiden välissä. Iida Sofia Hirvosen Voittajantunti seu­raa musiikkikriitikkoa juhliin, joissa statuk­set  hämärtyvät yön varjoihin ja yhteisöt tarjo­avat suojaa uudelle prekariaatille. Kristiina Sahan satiirin kuukausipalkkakriitikko kier­tää kyräillen kirjamessuja radallaan yksin kuin kuu. Teokset avaavat näkökulmia kritii­kin ekosysteemeihin, ja tässä runsaudessa voi jokainen kritiikin kuolemaa surrut huomata erehtyneensä: kritiikin sijaan arkussa makaa­kin Seppo Heikinheimo.

• • •

Kriitikon paikkaa sovitetaan herkästi skaalalle yhden ihmisen mielipide – objektiivinen totuus. Epämääräiselle vallan väärinkäytön linjalle sijoittelun sijaan olisi tärkeää ymmär­tää lähtökohtia, joista kriitikko kirjoittaa, tai ainakin kriitikon itsensä on perusteltua ymmärtää ne. Ylikankaan esseeteos rajautuu­kin kuin onnistunut kritiikki: hän kirjoittaa kritiikistä ja kriitikon työstä laajasti mutta rajaa tarkasti oman paikkansa ja lähtökoh­tansa. Omaehtoisuus kaikuu myös esseiden rakenteissa ja kokonaiskompositiossa, joka on sekä assosiatiivinen että looginen. Lukukoke­mus tuntuu aiheiden runsauden ja odottamat­tomien ajatusketjujen myötä lineaarisen sijaan tilalliselta: kirja levittäytyy mielessäni kuin kartta erilaisine yllättävine yhtymäkohtineen, kiertoreitteineen, halupolkuineen ja umpikuji­neen. Esseeminä liukuu miellyttävästi selosta­jasta keskustelukumppaniksi. Kaunokirjalliset potentiaalit ovat ihmeellisiä, ne viitoittavat kriitikon äänelle kekseliäitä suuntia pois neut­raaliksi ääneksi etäännytetystä taidekumusta.

Hirvosen Kriitikoksi nimetty päähenkilö lähtee yhden päivän seikkailulle juuri, kun pitäisi kirjoittaa kritiikki. Seurueesta toiseen ajelehtiva kertomus on rehellinen kuvaus kritiikin kirjoitusprosessista. Juhlien jälkeen deadline on jo hyvin lähellä, ja tätähän kirjoit­taminen niin usein on! Kaikkea muuta kuin kirjoittamista. Voittajantunti tarttuu arkeen, jossa apurahatyölle on keksittävä todellisuudesta vieraantunut mutta muodikas nimi, ja työkkärin virkailija kuulustelee taiteilijaa kuin ammattirikollista. Kerrontaan imeyty­nyt taidepuhe ja leikkisät kertojaposition muutokset laajentavat teosta moniääniseksi kritiikin vertauskuvaksi.

Sahan kriitikon hahmoon tiivistyy taiteen sijaan itsensä jalustalle nostava kriitikko, jollaista Ylikangas kutsuu sankarikriitikoksi. Suuressa lehdessä työskentelevä hahmo osuu yhtä aikaa molempiin päihin mielipiteestä objektiivisuuteen kulkevalla skaalalla. Oman erinomaisuutensa sokaisemana hän varjelee hyvää makua sekä asemoi itsensä kirjallisuu­den pelastajaksi, joka rakastaa taidetta niin, että on unohtanut läheistensä nimet. Kriitikko käy sotisopa yllään taistoon nuorempia kolle­goja ja lukutaidotonta nuorisoa vastaan, jotka hän tulkitsee yksiulotteisiksi merkeiksi kult­tuurin rappiosta. Kommelluksesta toiseen töpeksivä kertomus muistuttaa kiusallisesti jonkinlaista aihepiiriltään akateemisempaa versiota Juoppohullun päiväkirjasta.

[T]ätähän kirjoit­taminen niin usein on! Kaikkea muuta kuin kirjoittamista.

Voittajantunnissa repaleiset yksilöt rakenta­vat uusia yhteisöjä huterien rakenteiden tilalle. Toisaalta tulonjaon epätasaisuus skenen sisällä hämärtyy kentän yleiseen paskaan tilantee­seen, joten köyhä runoilija ostaa skenebailuissa suuren lehden päätoimittajalle kaljan. Päälle­päin ei ole selvää, kuka maksaa opintolainaa ja kuka maksuhäiriömerkintöjä. Voittajantunti ja Kritiikistä kuvaavat todellisuutta, jossa laaduk­kaasta kritiikistä maksetaan taskurahaa: ”Hän ei ollut varsinaisesti kriitikko, jos katsottiin työsuhdetta tai palkkakuitteja. Vaan nyt oli kritiikin aika, joten käytetään sitä nimeä” (V). Tätä liiankin tuttua todellisuutta vasten Sahan satiiri vakiduunissaan leipiintyvästä kriiti­kosta tuntuu etäiseltä, mutta näkökulmien erot piirtävät työn muutokset esiin.

Ylikangas puolestaan nostaa yhteisöt esiin esimerkiksi kirjoittaessaan feministisestä kritiikistä. Hapertuvien instituutioiden maailmassa vastuu hoivasta sysätään yksi­löille, siis naisille. Feministinen kritiikki tulkitaan toisinaan sosiaaliseksi vastuuksi, jossa kriitikon on huomioitava tekijän inten­tioita ja lähtökohtia sekä suosittava myötäsu­kaisia näkökulmia. Essee ”Hoiva hiertää” esit­tää, että kriitikon tulisi luopua tästä hoivapa­kosta ja keskittyä tekijöiden sijaan ottamaan vastuuta kokijoiden yhteisöistä.

• • •

Teokset ovat kaikin mahdollisin tavoin erilai­sia kirjoja, mutta tarttuvat moniin samoihin viitepisteisiin: siihen kriitikkoon, joka sai koiranpaskaa naamalleen, ja menneisyyden teilaajiin. Sekä Hirvosen että Sahan kerto­mukset ankkuroituvat aikaan kuvaamalla tunnistettavia ilmiöitä muutetuin nimin. Riippumatta siitä, millaiset asiat kritiikissä puhuttavat, ja miten, samat tapaukset ja taidejärkäleet riivaavat monia. Kun Sahan kriitikko sairastuu, hän kykenee puhumaan ainoas­taan Sinuhea siteeraten. Ja kuinka ollakaan, Ylikangas laatii koko kansan rakastamasta egyptiläisestä kritiikin, joka on kirjan mieleenpainuvimpia yksittäisiä esseitä. Miten ajankohtaisen puheenvuoron 80 vuotta vanha ”rasittava jollotus” voikaan kirvoittaa!

Sahan kriitikon mielestä kritiikki on luisunut hölmön elämäntapakirjallisuuden ja pateettisen sotakronikoinnin suositteluun. Ikuista nuoruutta elämänsä päätavoitteena vaaliva kriitikko pyrkii säilymään samana niin taidemaultaan kuin ulkonäöltään. Unel­mien täyttymys olisi juttukeikka Vesa-Matti Loirin hautajaisissa, ja se, että Netflixin parissa viihtyvä nuori kotisiivooja viimein lukisi Sonja O:n. Muutosta vastustava hahmo voisi ruumiillistaa huolta kirjallisuus­kritiikin doriangraymaisesta muuttumatto­muudesta, kyvyttömyydestä pysyä taiteen perässä, mutta tällainen tulkinta vaatii melkoisen mielikuvituksellista irtiottoa teok­sesta itsestään.

On joka tapauksessa kiinnostavaa, miksi kritiikin on niin vaikeaa uudistua. ”Miksi on niin vaikeaa tanssia kuin kukaan ei näkisi?” Ylikangas kysyy. Syitä on yhtä monia kuin kuvitteellisia silmäpareja, jotka pitävät tanssi­jan totunnaisissa askeleissa.

Haluaisin kuulla lisää keskustelua esimer­kiksi siitä, millaiset maun ja luokan haamut kriitikkoja riivaavat, ja miten legitiimin maun suorittaminen kangistaa kritiikin. Voittajan­tunti havainnoi hienovireisesti luokan ja maun kysymyksiä, kun Kriitikko vierailee yläluokan kulttuurikodissa, jossa hänen omaksumansa keskiluokkainen käytöskoodisto vaikuttaa liian muodolliselta. Ja kun ystävien välille roihahtaa kiista ruokakulttuurista, vaakakupissa painavat fermentoidut pikkuruiset ruoka-annokset ja mikroon sulava valmisaterian muovi.

Myös aihekeskeisyys vetää kritiikkiä narussa. Ylikankaan mukaan kritiikki ohittaa usein affektit ja keskittyy sen sijaan merkityk­siin, jotka teoksesta kääntyvät arkikielelle, siis aiheisiin. Proosakritiikin määrä onkin suhteessa muihin taiteenlajeihin ylivoimainen, joten se jo yksinään ohjailee kritiikin muotoa ja ilmaisuvalikoimaa. Mitä opittavaa olisikaan tanssikritiikistä, ja voisivatko tuntoisuutta ja ruumiillisuutta korostavat tavat lukea runoutta vaikuttaa siihen, mikä kertomukseen nojaavien teosten tulkinnassa nousee etualalle?

Haluaisin kuulla lisää keskustelua esimer­kiksi siitä, millaiset maun ja luokan haamut kriitikkoja riivaavat, ja miten legitiimin maun suorittaminen kangistaa kritiikin.

Vaikeasti rajattavat teoshahmot sekä osin tai kokonaan kielen ulkopuolella vuorovaikuttava taide eivät päästä kokijaansa helpolla hankalasti sanallistettavien tunte­musten ohi. Esseessään ”teosTEOSTEOS t e o steos!!” Ylikangas pohtii, miten totuttua taiteen perusyksikköä voisi harhauttaa rajaa­malla yksiköksi ”kirjasto tai korpus […] tai kaikki kirjat, joiden päähenkilön nimi on Emma”. Hän tarttuu vuorovaikutukseen teoksen ja kokijan välillä ja muistuttaa, että teokset ”eivät useinkaan rajaudu, vaan esimerkiksi itkevät junassa puksusta tiksiin”.

Jos teokset ovat aikansa tuotteita, ovat kokijat teosten. Teoksen ja kokijan rajaton suhde tulee todeksi Voittajatunnin kerron­nassa, joka koostuu tarkkanäköisistä musii­kin, kulttuurituotteiden ja ilmiöiden tulkin­noista ja juonireferaateista. Keskustelu jatkoilla kääntyy analyysiksi Massive Attackista, ja kirjastoreissulla Kriitikon mieli harhailee Proustista Pink Floydiin, jonka soidessa hän muina kriitikoina ”ajatteli tunte­vansa jotain nimetöntä ja yleistä, että katseli elämää ja maailmaa kuin kuka tahansa, varo­vasti sivusta”.

•

Kritiikki on aiemmin ilmestynyt Nuoren Voiman Alkemia-numerossa (3/26). Verkkoversioon on muutettu sana ”kuu” alkamaan pienellä alkukirjaimella ja korjattu ”Sonja O.:n (1981)” muotoon ”Sonja O:n”.

Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.