Cheek, aikamme seksikkäin metamodernisti

Mitä postmodernismin jälkeen?

Salli Anttonen, Mika Hallila, Anna Helle, Heta Marttinen ja Kasimir Sandbacka (toim.)

Metamodernismi. Kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa.

363 s. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2024.

Jo muutaman vuoden olen miettinyt, mitä postmodernismin jälkeen tulee. Onko sen jälkeistä maailmaa olemassa, vai tyhjensikö postmodernismi pajatson, oliko se teoreettinen löytö teoreettisten löytöjen päättämiseksi? Etenkin kapitalismin alati uusia ja kammottavampia muotoja saava yksilökeskeisyys sekä kollektiivista kokemusta sirpaloittavat huomiotalouden, varsinkin sosiaalisen median logiikat, ovat lietsoneet epäilyjäni, ettei postmodernismin jälkeen kenties ole muuta kuin yhä pidemmälle vietyä postmodernismia.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) ruohonvihreää nahkaa imitoivalla kannella varusteltu tutkimusantologia vastaa kysymyksiini. Neljään osaan jaettu, johdannon ja jälkisanojen lisäksi 14 artikkelista koostuva teos käsittelee metamodernismia, postmodernin jälkeistä ”tuntemusrakennetta”, suomalaisessa kulttuurissa. Ote on monitieteinen ja aiheiden kirjo laaja. Kirjailija Emmi Itärannan teoksia käsitellään pariinkin otteeseen, mutta niin myös pikaviestikeskusteluita ja uransa vuonna 2018 lopettaneen rap-artisti Cheekin lyriikoiden poetiikkaa. Hyviä uutisia heille, joiden korvissa teoriapajatson kilinä yhä kummittelee: postmodernismia seuraa kuin seuraakin jokin uusi ja alati muotoutuva aika, jota nytkin elämme.

Oskillaatiota ja epistemologiaa

Metamodernismi määritellään läpi kokoelman melko yhtenevästi postmodernin jälkeiseksi kehityskuluksi. ”Orastava metamoderniteetti” on ”muotoutamassa globaalilla tasolla eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa, varsinkin länsimaissa”, teoksen toimittajat kirjoittavat johdannossa. Lähes kaikkien kokoelman artikkeleiden kiintopisteenä metamodernismin määrittelyssä toimii tutkijoiden Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker vuonna 2010 julkaistu artikkeli ”Notes on Metamodernism”; tutkija Kasimir Sandbacka toteaa käsitteen historian ulottuvan ainakin 1970-luvulle. (Huojentava tietää sekin itsestäänselvyys, että kysymystä postmodernismin jälkeisestä aikakaudesta on pohdittu laajamittaisesti jo ennen kuin tiesin käsitteen merkitystä lainkaan.)

Vermeulenin ja van den Akkerin mukaan ”metamodernismi [on] epistemologisesti postmodernismin rinnalla, ontologisesti modernismin ja postmodernismin välissä ja historiallisesti modernismin ja postmodernismin jälkeen”, teoksen johdannossa todetaan. Moni kokoelman tutkijoista korostaa huojahtelua tai oskillointia modernismista postmodernismiin ja takaisin: ”Yhtäältä metamodernismi tavoittelee modernismin tapaan merkitystä; toisaalta se ei postmodernismin tapaan usko koskaan lopulta löytävänsä sitä. Toisin sanoen se kurottaa kohti totuutta ikään kuin se olisi tavoitettavissa”, johdannossa kirjoitetaan. Metamodernismi huojuu erilaisten modernismiin ja postmodernismiin paikannettavien napojen, kuten ironian ja innostuneisuuden tai fragmentin ja totaliteetin välillä.

Postmodernismia seuraa kuin seuraakin jokin uusi ja alati muotoutuva aika, jota nytkin elämme.

Halki teoksen metamodernismiin viitataan tuntemusrakenteena. Käsitteen sisältö pysyy aavistuksen epämääräisenä, mutta yleisellä tasolla sillä tarkoitetaan jossain määrin yhteistä kokemisen ja ajattelun tapaa. Sandbacka kuvailee tutkija Raymond Williamsin tapaa hahmottaa tuntemusrakenteen käsitteellinen sisältö: se on ”tietylle aikakaudelle tunnusomainen tapa kokea ja hahmottaa todellisuutta – – tuntemus on ymmärrettävä henkilökohtaista, psykologista tunnetta monipuolisemmin historiallisesti määrittyneeksi tunteiden, kokemusten, kulttuuristen käytäntöjen ja sosiaalisen todellisuuden hahmottamistapojen yhteenkietoutumaksi.” En täysin ole vakuuttunut tuntemusrakenteen käsitteen eheydestä enkä siten sen tarkkuudesta – kirjailija, tutkija Markku Eskelisen kiepsautus ”mutumodernismi” tuntuu siinä mielessä osuvalta, minkä Sandbackakin huomioi – mutta toisaalta ymmärrän teoreettisten käsitteiden kehityksen vaativan aikaa ja teoreettista työtä. Juuri sitä kokoelman artikkeleissa on kyse.

Myös napojen käsitteeseen sisältyvä binäärisyys tuntuu hieman keinotekoiselta. Tekee mieli tivata, mikä ”navan” käsitteen sisältö tarkalleen ottaen on, ja millä perusteella tietty ”vastakohtapari” määritellään metamodernille huojunnalle tyypilliseksi. Miksi esimerkiksi innostuneisuus ja ironia tulisi ymmärtää toisilleen vastakkaisina käsitteinä? Intuitiivisen argumentin ymmärrän toki: Oskari Onnisen kaltainen kriitikko ei juurikaan innostu, vaan pysyy etäällä ja ironisoi. Elsa Töllin kaltainen runoilija taas innostuu vilpittömästi eikä juurikaan ironisoi. Riittääkö tällainen intuitio kuitenkaan metamodernismin kaltaisen, huomattavan laajan käsitteen teoreettiseksi perustaksi?

Jussi Ojajärvi pohtii näitä ja muita metamodernismin käsitteeseen liittyvä avoimia kysymyksiä kokoelman artikkeleita kriittisesti kommentoivissa jälkisanoissaan. Osansa saavat niin kokoelmassa esiintyvä vertauskuva metamodernismista ”himmelinä” kuin periodisaatiosta vihjaavien käsitteiden vaara sekä modernismin ja postmodernismin esitettyä nyansoidumpi suhde.
 

Metamodernismi suomalaisessa kulttuurissa

Esimerkeiksi suomalaisessa kirjallisuudessa metamodernistisia piirteitä ilmentävistä teoksista artikkelikokoelma nostaa muun muassa Emmi Itärannan, Sofi Oksasen ja Jukka Viikilän kirjoja. Sekä Elise Kraatila että Riitta Jytilä tutkivat Itärannan teosten todellisuuskäsitystä ja -suhdetta artikkeleissaan. Kraatila tutkii romaaneja erityisesti suhteessa spekulatiivisen fiktion tapaan käsitellä aikamme globaaleja ongelmia kaunokirjallisuuden keinoin. Toisin kuin postmodernistisessa kirjallisuudessa, Itärannan teokset käsittelevät romaanien ulkopuolista todellisuutta vilpittömästi ja vailla ironiaa. Jytilä taas kiinnostuu Itärannan Teemestarin kirjan aika- ja muistikäsityksestä, joissa näkyy metamodernismille ominainen ajan, historian ja identiteetin limittäminen. Artikkelit sekä tutkivat suomalaisen nykykirjallisuuden luonnetta että metamodernismin käsitteen teoreettista sisältöä.

Tutkimusartikkeleissa tarkastellaan myös metamodernismia suomalaisessa popkulttuurissa. Anna Pakarinen toteaa Cheekin rap-lyriikasta1, että siinä näkyy metamoderni eetos, jossa ”taide on tietoinen omasta viihdeluonteestaan mutta samalla vilpittömän vakavissaan.” Rap-artistin sanoituksissa muun muassa intertekstuaalisuus on postmoderni ilmaisukeino, joka yhdistyy samalla postmodernismille vieraaseen suoruuteen ja vilpittömyyteen. ”Vakava ja leikki punoutuvat Cheekin poetiikassa yhteen myös vilpittömällä omaelämäkerrallisuudessa ja ilkikurisella värikynällä, mikä koettelee sovinnaisuuden rajoja ja murtaa tabuja”, Pakarinen kirjoittaa. Vakuutun.

Timantit on ikuisia

Yksi Metamodernismin ilahduttavimmista piirteistä on sen monitieteisyys. Valtaosa artikkeleista on kirjoitettu niin sujuvalla akateemisella suomella, että ne sopivat erinomaisesti jo johdantokurssien lukemistoiksi niin kirjallisuustieteessä, filosofiassa kuin taiteentutkimuksessakin. Sujuvan kielensä ansiosta artikkelit soveltunevat aineistoiksi myös akateemisen kirjoittamisen opetukseen.

Viimeiseksi täytyy korostaa, kuinka syvästi taitavasti ja huolella koottu artikkelikokoelma ilahduttaa etenkin näinä aikoina. Parhaimmillaan Metamodernismin tutkimusartikkelit viihdyttävät samalla kun tekevät kinkkistä teoreettista työtä. Kaikesta maailmassa meneillään olevasta huolimatta filosofit, kirjallisuustieteilijät ja taiteentutkijat, väitöskirjantekijät ja tohtorit ovat kerääntyneet kirjoittamaan merkittävänä pitämästään teoreettisesta ilmiöstä, jotta he ja muut ymmärtäisivät taidetta ja maailmaa tarkemmin. Joskus pidin tätä itsestäänselvyytenä. Enää en.

Kritiikki on julkaistu maaliskuussa ilmestyvässä Seksi-numerossa (2/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.

• 1. Läpinäkyvyyden vuoksi totean, että Pakarinen mainitsee artikkelissaan hyvin lyhyesti oman, Nuoressa Voimassa 5–6/2018 julkaistun Cheekiä käsittelevän esseeni ”Rakkaus, joka jää: Cheek”.