Murenista nousee monumentti

Erkka Filanderin ankara keltainen järkäle säilöö, loitsii ja etsii keskittynyttä lukijaa.

Erkka Filander:
Siemenholvi.
354 s. Poesia 2025.

Laura Kärkäs: Suunnistan sivulla, piirrän reittiä kynällä, jotta vähän tajuai­sin, missä olen jo ollut. Jokainen kirja opettaa lukemaan itseään, ja tämän kirjan lukeminen muistuttaa enem­män arkistossa käyskentelyä kuin lukemista. Reitit katkeavat kesken, toisinaan löydän tieni seuraavalle aukeamalle. Valtavan kirjan sanat tulevat osaksi kotiani, jossa oleskelu muuttuu oleskeluksi aukeamalla. Toivoisin, että tämä kritiikki ilmestyisi ensi kesänä, jotta ehtisin harhailla rauhassa, käyttää säästeliäästi ja tarpeeseen kirjan anteliasta sisältöä. Siemen­holvi muistuttaa kirjallisuuden kotivaraa, eikä sellaista ole tapana syödä kerralla.

Roosa Pohjalainen: Teos saa tosiaan pohtimaan runon kokemiseen liittyviä kysymyksiä ja havahdut­taa poikkeuksellisen tietoiseksi lukemisen aktista. Kun aukeamalle ripotellut säkeet pakottavat ottamaan aktiivisen, yhteyksiä muodostavan roolin, huomaan hetkittäin kielen rakenteiden nousevan etualalle ja merkitysten sumentuvan syntaksin tieltä. Voin tuijottaa minuuttitolkulla samaa säekimppua sinnikkäästi oivalluksia jahda­ten, antaa katseen lipua sivun yli vaikutel­mista nauttien tai tutkia tekstiä hakukoneen kanssa sitaattien alkuperää selvitellen, enkä ole varma, mitä runoon keskittyminen oike­astaan tarkoittaa.

Laura: Kirjan rytmi ja laajuus herättävät tarkastelemaan elämän rytmiä samaan tapaan kuin vaikkapa Béla Tarrin seitsentun­tinen elokuva Satantango (1994). Toisaalta runouden, niin minimalistisen kuin valta­vankin, lukeminen on aina sietämätöntä, jos aikaa syvyyssuuntaiselle, pyöreälle, viipyile­välle tai edestakaiselle luennalle ei ole. Taiteen lohkareet kutsuvat katkosten hapertaman lukijan lepäämään, mutta repaleinen arki ei tee automaattisesti tilaa keskittymiselle. Vastaanotossa Siemenholvia on ylistetty sen vaikeudesta ja roolista suurena runoutena. Vaikeuden kokemus liittyy mielestäni erito­ten sopimattomaan lukuasentoon, siihen, miten järjestäytyä kirjan kestollisuuden vaateisiin silpun keskellä.

Siemen­holvi muistuttaa kirjallisuuden kotivaraa, eikä sellaista ole tapana syödä kerralla.

Roosa: Myönnän auliisti, että koen Siemen­holvin lukemisen vaikeaksi. Äärifragmentaa­risten säkeiden seuraaminen on hämmentä­vää haparointia, eikä lukeneisuuteni miten­kään riitä kaikkien viittausten tunnistami­seen – puhumattakaan siitä, että on mahdo­tonta löytää asentoa, jossa jättiläiskirjan lehteily ei uhkaisi vaarantaa terveyttä.

On kiinnostavaa, että vaativuus on nostettu teoksen keskeiseksi ansioksi. Millai­seen kirjallisuuskäsitykseen nojaamme, jos vaadimme, että lukemisen on oltava koettele­mus? Millaista pääomaa odotamme lukijalta? Entä mitä yksimielinen kiitollisuus haastavan runokirjan julkaisusta kertoo kirjallisuu­temme ja kulttuurimme tilasta?

Vaikeuden fetisointi saa teoksen vastaan­otossa suorastaan huvittavia piirteitä: Johanna Osváthin kirjoittamassa Long Playn Kulttuurissa julkaistussa Filanderin haastatte­lussa (20.8.2025) Siemenholvia kuvataan kirjaksi, ”joka vaatisi tekijältään niin paljon, ettei sitä voisi tehdä”, ja kerrotaan italialaisesta painotalosta, joka yksin pystyi suoriutumaan opuksen asettamasta haasteesta. Kirjan luke­minen ja tekeminen paisuu Hiiden hirven hiihdännän kaltaiseksi eeppiseksi urotyöksi.

Laura: Pateettisena ihmisenä myös nautin julistuksesta ja mahtipontisuudesta. ”Mysteeri on käsityötä”, rigorinen runo sanoo.

Toisaalta en ole aivan varma, miten tämä vaikea suuri kirja erottaa itsensä mieskirjaili­joiden tärkeiden järkäleiden kaanonista, ”olen lukenut Alastalon salissa” -paidoista, Päätty­mättömästä riemusta, Odysseuksesta tai vaikka O:sta. Kun löydän sivulta 88 koko arkin täyttä­vän ympyrän, tekee mieli siteerata Anu Kaajan romaania Katie-Kate (2020): ”Miehen tekemä ympyrä on sukupolvensa ääni, merkittävin ympyrä koskaan, Circle of life.” Siemenholvin julkaisun herättämät monimut­kaiset tunteet paljastavat jälkiä ja kutsuvat esiin haamuja. Olisikin hienoa, jos kirja muodostaisi kriittisemmän suhteen kaanoniin.

On helppoa olla yksimielinen siitä, että kodin sisustusratkaisut mullistava valtavan työn tulos on tärkeä ja runoutta rakastava ele ajassa, jossa kirjoille ja lukemiselle ei ole tilaa. Samalla ajattelen, että taiteen tekemisen ja kokemisen kurjat olosuhteet heijastuvat tapaani vastaanottaa: erimielisyys ei huvita.

Roosa: Teoksen vastaanotossa häiritsee juuri se, että ennätysmäisen koon ja vaikeus­tason hehkuttamisesta on lyhyt matka äijä­mäiseen uhoon. Filander hahmottelee Long Playn haastattelussa Siemenholvia vastave­doksi yhä helpommaksi typertyneelle kirjalli­suudelle ja lääkkeeksi heikentyneeseen luku­taitoon ja keskittymiskykyyn. Samassa hengessä Turun Sanomien arviossa (15.7.2025) Miikka Laihinen virittelee vastakkainasette­lua ”runojärkäleen” ja ”kevyen kesälukemisen markkinahumun” välille. Asetelma on järje­tön, sillä todellinen uhka kirjalliselle kulttuu­rille löytyy aivan toisaalta kuin helposti lähes­tyttävästä kirjallisuudesta.

Toisaalta se, mitä Filanderin suurteos sanoo typeryyden ajastamme, osuu ja uppoaa. ”Jos tuleva muisti on jo tuhottu, / miten elää, mihin kantaa omansa; / mikä kaikki päättyy sinussa.” Siemenholvi toteaa suorasanaisesti muistamisen velvollisuudeksemme ja elineh­doksemme, mutta käsittelee muistia myös muodon tasolla. Osastosta toiseen toistuvat säkeet ja niiden kontekstissaan muuttuvat merkitykset jäljittelevät muistin logiikkaa, ja sivuille taltioitu moniaineksinen tekstimassa luo vaikutelman eksyttävästä kirjastosta. Holvistossa voi tutkia perikadon edeltä säilöt­tyjä profetioita, luontonäkyjä, kirjallisuussi­taatteja ja arkikielestä unohtuneita sanoja.

Laura: Kyllä! Ja tämä virtaus toistuu myös toisaalla. Teosten nimissä vilahtelevat arkistot ja säiliöt sekä kekseliäät ekfrasikset Anu Kaajan Rusetista (2023) Vesa Haapalan Maal­listen ilojen puutarhaan (2025) osoittavat, että moni mieli askaroi säilyttämisen ja tallenta­misen – siis varautumisen – parissa. Nyt muistan myös, että Kruunuvuorenrannan Öljysäiliö 468 on säännöllisesti käytössä esitystilana ja Vapaan taiteen tila toimii väes­tönsuojassa.

Kirja säilöö sisäänsä runsaasti muita teoksia. Raamattua ja suuren kirjan tuntijaa, Aleksis Kiveä, siteerataan niin tiuhaan, että pidän tunnistamisen hetkiä ainoastaan merkkinä siitä kaikesta, mitä en tunnista. Kun kansallisromantiikan ajalta peräisin olevalla tekstiaineksella kuvataan tuomiopäi­vän näkyjä epämääräisessä tulevaisuudessa, on tunnelma yllättävän steampunk.

Mukana on sanatarkkojen lainausten lisäksi muunnelmia ja murenia, tekstien jälkiä, jotka toimivat kuin siemenet. Lukemi­nen kasvattaa kätketyt ja mahdolliset mahdollisuudet esiin, vanhojen tekstien juuret porautuvat syvälle. Pienten vihjeiden nyhertäminen auki lienee yksi runouden  lukemisen nautinnollisimmista puolista, ja tästä toimesta iloitseva saa mielin määrin rapsutella pohjatekstejä esiin. Lopulta olen lukevinani säkeen ”Hangen kangaste” alta Hengen kasteen, ja ”Minun pesäni on täynnä vihaa” tuntuu muodostavan äkkiä hyvän riimiparin Jeesuksen jäähyväispuheen kanssa: ”Minun isäni kodissa on monta asuin­sijaa”. Fragmentti on raunioitunut monu­mentti, ja Siemenholvissa fragmentit raunioi­tuvat ja rakentavat monumentteja yhtä aikaa.

Kun kansallisromantiikan ajalta peräisin olevalla tekstiaineksella kuvataan tuomiopäi­vän näkyjä epämääräisessä tulevaisuudessa, on tunnelma yllättävän steampunk.

Roosa: Tabernaakkelit ja tonsuurit, arkaa­iset ilmaisut ja messuavat huudahdukset saavat lukemaan runokirjaa Raamattua vasten ja lähestymään uskonnollisina teks­teinä myös niitä säkeitä, joissa kuvataan muoviin käärittyä sämpylää tai talojen lasi­kuitusisuksia. Niinpä ehdin ihmetellä, miksi holvissa säilötään vain Jobin kirjaa, kunnes bongasin lainaukset Anna Ahmatovalta, Elvi Sinervolta ja L. Onervalta.

Vanhatestamentilliseen tunnelmaan johdat­tavat myös synkät ennusmerkit ja hätkähdyttä­vän väkivaltaiset rangaistukset, joita Siemen­holvi syytää virheisiin sortuneelle ihmiskun­nalle. Kun kauhun seasta välähtelee kauneutta, lukija tarttuu sitäkin hartaammin lohdun rahtusiin: peltokortteen kevättuppiin, sylit täyt­täviin juhliin syreenimajan yössä ja aamuun, jona ”usva karehtii lammen kamaralla”.

Laura: Konkreettisten keinojen puutteessa ei voi muuta kuin kirota ja toivoa. Maailman­tilanne heijastuu runouteenkin. Saila Susi­luodon hiljattain ilmestyneestä ja noin neljässä sekunnissa loppuunmyydystä Rituaa­lista löytyy suojaloitsuja metsälle ja kirouksia sen kaatajille. Siemenholvin kiroukset ja runo­mitta kutsuvat lukemaan tekstiä ääneen, ja osa säkeistä kuulostaa siltä, että Kirsi Kunnas jatkaisi työtään helvetissä: ”Ja kun vesi ei ole enää juotavaa / mitä laulaminen tarkoittaa”. Säepari kysyy myös taiteen tehtävää ekoka­tastrofin aikana. Käyttörunous tuli takaisin, koska tarvitsemme sitä.

Kritiikki on julkaistu joulukuussa ilmestyneessä Nooan arkki -numerossa (4/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.