Taiteen huulisyitä etsimässä

Esseistiikan supertähden uusi teos kokoaa yhteen sekalaista materiaalia mutta tuoksuu vilpittömästi ystävyydeltä.

Maggie Nelson:

Kuin rakkautta. Esseitä ja keskusteluja.  

Suom. Kaijamari Sivill

398 s. S&S 2025.

Yhdysvaltalainen Maggie Nelson edustaa 2000-luvun autofiktiovirtauksen älyllisintä laitaa. Nelsonin lajirajat rikkovissa teoksissa omakohtainen, paljas ja lavealauseinen kirjallinen ääni yhdistyy kaunokirjallisuuden ja filosofian tiheään viiteverkostoon. Hänen vaikutuksensa näkyy kirkkaana viime vuosien kiinnostavimmassa kirjallisuudessamme Maria Matinmikon feministisistä hybriditeoksista Taneli Viljasen queer-runoesseistiikkaan. 

Esimerkiksi autoteoreettinen Argonautit (2015, suom. 2018) ja fragmenttisikermä Sinelmiä (2009, suom. 2019) kuulunevat monen tämän lehden lukijan henkilökohtaiseen kaanoniin. Ja mitäpä sitä etäännyttämään: Nelson lukeutuu myös minun kaunokirjallisiin kotijumaliini. Vuolas kiitos kuuluu myös Nelsonin hovisuomentajana meritoituneen Kaijamari Sivillin toisinaan alkuteoksiakin sulavammille tulkinnoille. Sivillin uusi Nelson-suomennos Kuin rakkautta (alkup. Like Love 2024) koostuu 32 lyhyestä kirjoituksesta, joista valtaosa on julkaistu alkuperäiskielellä aiemmin muissa yhteyksissä. Mixtape-henkinen tekstikokoelma ei tavoittele teoksellista koherenssia. Teosta voisikin ilkikurisesti kutsua fanituotteeksi kaltaisilleni.

***

Kuin rakkautta lainaa nimensä The New Yorkerin kriitikko Hilton Alsin virkkeestä, joka kuvaa ihmisiä samanarvoisina sarjana ”suita ja jokainen suu tarvitsee täytettä: jotain märkää ja kuivaa, niin kuin rakkautta, tai outoa ja suolaista, niin kuin rakkautta.” Nelson vyöryttää aiempia teoksia vähemmän taideteoriaa, mutta sitäkin enemmän taiteennälkäisiä suita ja omia taidekokemuksiaan. Alaotsikko ”Esseitä ja keskusteluja” kätkee monipuolisen tekstilajikirjon kritiikeistä ja esipuheista litteroituihin Zoom- ja sähköpostikeskusteluihin. 

Pienissä monografioissa Nelson tutkii keskeisiä inspiraation lähteitään, kuten performanssitaiteen uranuurtaja Carolee Schneemannia ja sukupuolentutkija Judith Butleria. Teoksessa tuoreet ideat korvaavat surun, taide ajan. Samalla kokoelma on eräänlainen feministisen ja queer-henkisen, enimmäkseen angloamerikkalaisen taiteen ”Kuka on kukin” -katsaus. Nelsonin keskustelukumppaneina ovat esimerkiksi videotaiteilija Moyra Davey, transgressiivinen kirjailija Eileen Myles ja laulaja-säveltäjä Björk. Taidemuotojen demokratia ilahduttaa. 

Nelson vyöryttää aiempia teoksia vähemmän taideteoriaa, mutta sitäkin enemmän taiteennälkäisiä suita ja omia taidekokemuksiaan.

Kuin rakkautta syleilee maailmaa muutenkin kuin nimellään. Nelson latelee rakkaudentunnustuksia kollegoilleen ja ystävilleen sekä vastaanottaa kappaleiden täydeltä ylisanoja itsestään. On helppo yhtyä kriitikko Herman Raivion Helsingin Sanomien arviossaan (29.3.2025) tuntemaan kiusaantuneisuuteen, kun ”[k]averit kehuvat estoitta toisiaan”. Toisaalta en koe tätä Raivion tavoin ulossulkevaksi. Tuntuu tuoreelta, että laajassa kirjoituskokoelmassa keskiöön nousee romanttisen rakkauden sijaan ystävyys; kyse on Nelsonia lainatakseni ”yhteyden kaipuusta, jota taide synnyttää, tai ehkäisee, ja jonka tyydyttämiseksi se mahdollisesti on olemassa.” Yhteisöllinen kirjoittaminen ja toiset kertojanäänet eivät myöskään ole Nelsonin tuotannossa uutta. Muistelen yhä vaikuttuneena kirjailijan puoliso Harry Cohnin Argonautteihin kirjoittamia katkelmia äitinsä kuolinhetkestä.

***

Nelson on parhaimmillaan poleemikkona. Hän haastaa kuumeisesti vallitsevan taidepuheen konformistisia ajattelurakenteita ja -tottumuksia. Samalla Nelson vastustaa taiteen typistämistä emansipaatioon, hoivaan tai velvollisuuksiin. Dikotomiat, kuten ”arvostamme hoivaa koska olemme hyviä ja ne, jotka vastustavat sitä, ovat pahoja”, eivät edistä taiteen uusiutumista. Eikä l’art pour l’art -henkinen snobismikaan tule kirjailijalle kyseeseen. Essee Sarah Lucasin veistostaiteesta kuvaa hillittömän osuvasti Nelsonin kokemuksellisen ja ruumiillisen avoimuuden ihanteita: ”On truismi, että kaikki taide (tai kaikki hyvä taide) jotenkin muuttaa tavallista. Kaikki taide (edes hyvä taide) ei kuitenkaan saa tavallisia asioita tuntumaan maagisilta. En tiedä täsmälleen, mitä Lucas tarkoittaa sanoessaan, että tekee peniksiä osittain ’uskonnollisista, kipinään liittyvistä syistä’, mutta tiedän, että hän on ainutlaatuisen herkistynyt sille kipinälle.”

Trauma- ja autofiktio kuuluvat nykyään suomalaisen kirjallisuuskentän kesto(huoli)puheenaiheisiin. Keskustelussa ”autofiktiobuumi” tuntuu Schrödingerin kissalta, joka on jatkuvasti mennyt ja meneillään. Hiljattain kirjailija Joel Haahtela vihjasi Parnasson (3/2025) esseessään ”Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina” traumasta kirjoittamisen kielivän paitsi yksilökeskeisestä pinnallisuudesta, myös Jumalan puutteesta. Tällaiseen naavaiseen pulautteluun Kuin rakkautta tarjoilee tislattua vastalääkettä. Yhtäällä Myles kiteyttää vastaansanomattomasti: ”Trauma on tietysti aina kanssamme, kuolema ja unet, ja se, mikä oma nimenomainen suhteesi siihen on – missä olit, kun ensi kerran tajusit sen ja missä olet nyt, ja sitä sitten kartoitat lopun kirjoittajan elämääsi.” Toisaalla Nelson pohtii sisältökeskeisen taidekritiikin epä-älyllisyyttä: ”Lähes jokaisessa lukemassani ilkeässä omaelämäkerran arviossa on joko pinnanalainen tai julki tuotu toive siitä, että kirjoittaja/taiteilija pitäisi suunsa kiinni.”

***

Seksuaalisuudesta Nelson kirjoittaa usein mutta poikkeuksellisen kiinnostavasti. Hänen edellisen teoksensa Vapaudesta (2021, suom. 2023) raikkaimpiin ajatuksiin kuului mielestäni seksuaalisten kokemusten rinnastaminen älykkyyden kartuttamiseen, so. oppimiskokemuksiin hyvän ja pahan tuolla puolen. Myös tuoreimmassa teoksessa Nelson näkee valta- ja suostumuskeskustelun sokean pisteen, joka on kaukana seksin kiihottavasta ambivalenssista. Esimerkiksi essee ”Hinkkaamisesta” luotaa Nelsonin seksuaalista heräämistä Princen Purple Rain -elokuvan ja -albumin tahdittamana. Popikonin kuolinvuonna kirjoitettu teksti ei haikaile idolin poismenoa vaan kartoittaa lämmöllä teini-iän libidinaalista energiaa. Ja kenties saan kiittää Nelsonin runoilijantaustaa pistämättömästä toistosta, joka kirvoitti minussa huutonaurut: ”’Darling Nikki’ oli ehdotonta huippua. Feminiinistä autonomiaa, pään räjäyttävää, suostumuksellista perversiota jossa ei ollut uhreja, ja rietas pikku Prince, joka hinkkaa hinkkaa hinkkaa hinkkaa hinkkaa hinkkaa hinkkaa hinkkaa.”

Nelson näkee valta- ja suostumuskeskustelun sokean pisteen, joka on kaukana seksin kiihottavasta ambivalenssista.

Myös kriitikkona Nelson näyttää henkilökohtaisen haavoittuvuuteensa, mitä taas kotimaisessa kirjallisuuskritiikissä usein arastellaan. Esimerkiksi Ben Lernerin romaanista 10:04 (2014) kirjoittaessaan Nelson manifestoi puoleensavetävästi yltäkylläisen metafiktion puolesta ja tulee samalla summanneeksi oman kirjailijanlaatunsa ytimen. Tämä ei ole yllättävää; Nelsonin tuotannossa kritiikin ja kaunokirjallisuuden rajat häilyvät kiinnostavalla tavalla:
 
Olin kaikkea muuta kuin epätoivoinen, minuun kuohui tunne, että kaikella on väliä, aina yksittäisten taideteosten pikkutarkoista kuvailuista sammuneen harjoittelijan otsalle painettuun suudelmaan ja poliittisen kielen analysoinnista arkielämän muistiinmerkitsemiseen, kuivattujen mangojen pussittamisesta sen kirjan luomiseen, jota pitelin kädessäni, ja päätökseeni käyttää aikaa sen kirjalliseen arvioimiseen.

***

Nelsonin intersektionaalisuutta ei ehkä voi pitää kovin luokkatietoisena; esimerkiksi koronapandemiasta puhuessaan hän enimmäkseen voivottelee kyvyttömyyttään keskittyä (hyvin rahoitetun) taiteensa tekemiseen, kun lapsi pysyy kotona. Toki teos myös namedroppailee ennätystahtiin. Mutta nämä ovat enimmäkseen kauneusvirheitä. Vastapainoksi Kuin rakkautta käsittelee kirjoittamista alituiseen kiinnostavasti: ”Ja kirjallisuus tuntuu paikalta, jossa on annettava kertomuksen yllättää – se ei voi pelkästään vahvistaa ennalta päätettyä karttaa.” Tekstit myös onneksi kiinnittyvät aina ruumiin kirjoitukseen, hajoavan ja elinvoimaisen ruumiin. Buddhalaista meditaatiota harjoittavan Nelsonin omaelämäkerrallisen proosan jujuna toistuu egon korostumattomuus, ymmärryksen rajojen tunnustaminen ja vaaliminen tai – kuten eräässä teoksen keskusteluista todetaan – kuinka ”vilpittömyys voi olla tapa syrjäyttää oma itsekeskeisyytensä”. 

Kritiikki on julkaistu lokakuussa ilmestyneessä Keskeneräisyys-numerossa (3/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.