Joskus sanat riittävät
Romaani voi olla esoteerinen rituaali, joka manaa itsensä purppuraksi pdf-tiedostoksi. Koska Niko Hallikainen julkaisi kirjansa ilmaiseksi, myös tämä arvostelu on ilmainen.
Niko Hallikainen
Prima materia.
301 s. Omakustanne 2025.
Martin Rulandt nuorempi listaa vuoden 1612 alkemistisessa sanakirjassaan yli viisikymmentä synonyymia ilmaisulle prima materia, ’alkuaine’ tai ’ensimmäinen aines’. Prima materiaa voi olla esimerkiksi viisasten kivi, elämän eliksiiri, myrkky, henki, taivas, sumu, kaste, neitsyen maito, hunaja, lohikäärme, virtsa, sateenkaari, kaaos ja violetin valon enkeli.
Jos jättää ”neitsyen maidon” pois, alkemisti-lääkäri Rulandtin luettelemat synonyymit ilmaisevat jotakin Niko Hallikaisen kolmannesta teoksesta Prima materia.
Nimi esittää kysymyksen: mikä on se raaka-aine, josta teos syntyy?
Hallikaisen kirja on pyrkimys tekstuaaliseksi alkuaineeksi, josta muut muodot voidaan muuntaa.
Kun kirjailija tuo kustantajalle kasan tekstiä, käy usein niin, että editori kokee materiaalin kaaokseksi. Hän ehdottaa kohteliaasti ytimen kirkastamista ja lajityypin fokusoimista. Jalostetaanko materiaalista romaani? Tällöin se tarvitsee hahmot ja juonen. Vai muovataanko kaaoksesta esseekirja, tai fragmentaarinen runoteos? Ellei peräti aforismikokoelma?
Prima materia on näitä kaikkia, vaikka vihjaa eniten romaanin suuntaan.
Hiotun korun sijaan on julkaistu sula kulta.
***
Hallikaisen esikoisromaani Kanjoni oli tasatahtisen hengästyttävä seksifantasiamonologi. Toisinkoinen, Itä-Helsinkiin sijoittuva teiniromaani Suuri märkä salaisuus osoitti, miten köyhiä olivat väitteet, joiden mukaan autofiktio olisi kupattu tyhjiin. Teos välttää kasvukertomuksia vaivaavan tunnemössön, melodraaman ja tahmaisen vellonnan. Se luottaa lukijan kykyyn värittää sanomaton taso.
Hallikaisen ensimmäisiä romaaneja pitää koossa hyperintensiivisen proosarunon moottori. Lauseita ja kielikuvia vain tulee kuin revenneestä tankkerista paloarkaa öljyä, jonka oikeassa kohdassa katkaistu kappale sytyttää tuleen.
Romaaneina Kanjoni ja Suuri märkä salaisuus on vielä hakattu juonen ja henkilöhahmojen muottiin. Kolmas teos Prima materia luottaa juonen sijaan rytmiin ja toistoon. Hahmot liudentuvat puhujiksi, rooleiksi ja arkkityypeiksi, paitsi muutama etunimeltä mainittu Hallikaisen kaveri, joilta on lainattu tekstiin viisauksia, kuten: ”kirja on yksi harmittomimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä”.
Prima materia yrittää tehdä romaanista tekstimuotoisen rituaalin. Se etenee psyykkisen montaasin keinoin pikemminkin energiassa ja intensiteetissä kuin ajassa tai juonessa.
Kirjan minäkertoja on näkijä, jonka tehtävä ”on vihjata, millaista on olla intensiivisesti hengissä”.
Kertoja lupaa ja uhkaa, että ”tarina on hyvin yksinkertainen, mutta sen oppi vaatii lähes ennennäkemätöntä kärsivällisyyttä”. Hänen asunnossaan on tuholaisia: ”Nämä ötökät täällä yksiössä tuhoavat paperia, ne syövät kuollutta puuta. Mut on vittu kirottu.”
Pois pitäisi päästä, ja muutenkin tuntuu siltä, että kaiken pitäisi muuttua.
Lousianalainen psyykikko lupaa kertojalle internetin välityksellä uuden kodin korkeamman voiman puolesta. Kertoja alkaa kanavoida tätä, ”ei tajunnan vaan jonkin tajuntaa korkeamman voiman virtaa”. Psyykikko, tähdet ja näkyjen logiikka avaavat salaovia, joista toinen todellisuus vuotaa tähän suuntaan. Tekstiin astelevat Hannu ja Kerttu, ja lastensatu muuttuu alkemistis-jungilaiseksi arkkityypittelyksi, kun Hallikainen vääntelee tunnettua aineistoa härskisti kuin kollaasityylistään tunnettu Kathy Acker.
Kirjaan ilmestyy komeetta, joka lentää tekstistä välillä ulos ja välillä sisään. Seuraa noituutta ja taikuutta, astrologiaa, shamanismia ja mysteereihin vihkiytymistä.
***
Prima materian tekstivyörytyksen voi purkaa kolmeen tasoon. Arjen taso käsittelee kertojan asunnottomuutta, psyykkistä uupumusta ja kokemusta yhteiskunnasta, jossa asevelvolliset kansalaiset seisovat kauppajonossa kuin kuoleman lammikossa, riistonhimo kukoistaa ja kertoja pohtii poliisien seksielämää. ”Yhteiskunta on sotaisa ja nopealiikkeinen. Kaikkea leikataan hakatuksi.”
Myyttisellä, esoteerisella tasolla liikutaan satujen metsissä, syvissä luolissa ja taivaankappaleiden hännillä. Metakirjallisella tasolla kertoja kommentoi omaa kirjoittamistaan, sanojen aineellisuutta ja romaanien luonnetta.
Kirjan keskipakoinen, spiraalimaisesti ”maailmanlaajuiseen alamaailmaan” laajentuva rakenne toimii initiaationa. Se kutsuu lukijaa käymään läpi muutoksen yhdessä kertojan kanssa.
Kertoja kirjoittaa transsissa, jossa ”kanava on aivan vitun auki”. Tämä muistuttaa William Blaken mystisistä näyistä sekä Georges Bataillen (Sisäinen kokemus) ja Clarice Lispectorin (Àgua viva) yrityksistä kirjoittaa kielen rajojen läpi. Kirjoitus ei esitä mitään vaan toimii itsensä syntyprosessina, eikä vain itsensä vaan ”jonkin suuremman”. Kieli assosioi hypnoottisesti ja hallusinoi sanoja kuin metalleja, jotka sulavat, vääristyvät, kovettuvat ja kiillottuvat. ”Multa loppuu aina akku, muttei ikinä sanat, jotka kuulostavat siltä, etteivät ne liity toisiinsa.” Prima materia manaa ja loitsuaa, vähän kuten Erkka Filanderin Siemenholvin väkevimmän osion kieli langettaa kirouksia.
Prima materian käsittelemä ja ilmentämä maagisuus ei ole vertauskuva. Lauseet eivät informoi, ne johtavat lukijaan sähköä. Tämä on suurempi ihme kuin alkemistien tavoite kullan luomisesta. Taikuus toimii.
Lukiessa minulle tulee olo, että kaikki selviää jollakin tavalla, että tässäkin velkajarrujen ja kansanmurhien ajassa löytyy reittejä muualle.
Sanat tekevät tämän. Joskus ne riittävät.
***
1800-lukulainen realistinen juoniromaani on ollut esteettisessä konkurssissa yli vuosisadan. Korvaajia on ehdotettu: tajunnanvirta, kollaasi, elokuvaproosa, muistelma, monologi, keskusteluromaani, autofiktio, säeromaani… Viime aikoina romaania on uudelleentyöstetty paikkana, koneistona tai esimerkiksi ekosysteeminä. Viimeisimpien joukossa Maria Matinmikon teos SIIS NIIN, suuri ihmetys kuvaa romaanimaista kirjoitusta ”vulkaanisen maaston perustamisena”.
Prima materia sisältää nanoesseitä romaanitaiteesta:
Romaani on historiallisesti ja monin tasoin nykypäivänäkin niin vitun porvarillinen taidemuoto, että se on esikeksitty ja etukäteen annettu eteemme, pieni siivu historiaa ajattelee kaiken meidän puolestamme [...]. Luontevin tapa kirjoittaa romaani on lähteä täyttämään vaikka kuinka keskinkertaisia ajatuksia valitsemansa aiheen tiimoilta muottiin, joka on aina valmiiksi lähettyvillä.
Hallikainen kirjoittaa, että valmiin muotin sijaan pelkkä ajatus siitä, että ”teoksen sisäiset virrat määräävät sen muodon, tuottaa [- -] radikaaleja tuloksia”.
Millaisia tuloksia? Prima materian kertoja linjaa, että ”romaani on kääpiöplaneetta ja tämä kirja taas on komeetta tai asteroidi”. Toisaalta hän kysyy, ”onko tämä romaani vai kanava vai henkiolento”, ja toistaa kysymystä: ”Kestääkö romaani tämän?”
Vaikea kuvitella, ettei kestäisi. Romaani on kuin kapitalismi, eli metaparasiitti, joka keksii itsensä uudelleen syömällä kaikkea, mikä on jäänyt sen ulkopuolelle.
1970-luvun San Franciscosta alkunsa saanut uuskerronta, jonka valossa olen lukenut Hallikaisen töitä sekä romaanikirjailijana että esitysrunoilijana, kehitti romaania syöttämällä sille queer-yhteisöjen kokemuksia, pornoa, plagiaatteja, ranskalaista filosofiaa ja kollektiivisia kirjoittamisen menetelmiä. Myös Prima materialla on yhteyksiä uuskerrontaan. Teksti puhuu koko ajan itsensä rakentumisesta, juoruaa, sekoittaa lajeja ja havainnon tasoja, käsittelee seksuaalisuutta ja halua energeettisesti. Hallikainen vie kerronnan kuitenkin yhteisöistä ja ruumiista ulos libidinaalisen materialismin maailmankaikkeuteen.
Toinen perinne, josta käsin kohtaan Hallikaisen, on 2010-luvun amerikkalainen alt-lit. Se dokumentoi lakonisesti ruutujen läpi valuvaa ihmissuhteiden ja maailmojen lopun tunnetta. Huumeet, seksi, internet ja ironia eivät pelastaneet alt-litiä pysyvältä umpikujalta, johon kyllästymisen ja turtumisen kokemus sen kirjoissa usein päätyi. Prima materiassa sen sijaan luodaan yhteyksiä kosmisella intohimolla. Kirjoittaja ei ole vieraantunut yksilö, vaan kanava, jonka läpi jätekin virtaa.
”Loppupeleissä kaikki hyvä on peräisin jostain sellaisesta, mitä kutsutaan roskaksi”, Hallikainen kirjoittaa.
***
Hallikainen julkaisi kirjan ilmaiseksi nettisivuillaan kahtena versiona, joista toinen on purppurataustainen ”korkeamman frekvenssin” pdf-tiedosto ja toinen perinteinen mustavalkoinen. Ele on kirjoitettu sisään romaaniin – kertoja saa näkyjä kaunokirjallisuudesta, joka ei maksa mitään, ja innostuu: ”Pitäisikö kaiken syvän tiedon sittenkin olla koko ajan aivan vapaasti saatavilla, jotta todella ottaisimme jotain opiksi?”
Pitäisi, mutta vertauskohtaa voi hakea internetin kohtalosta. Ehkä internetin turmioksi koitui se, että siitä karkotettiin taikuus ja noituus? Ehkä sen sisältämä tieto ei ole ollut tarpeeksi syvää?
Prima materian kertoja kommentoi sitäkin, ettei kirjalla ollut esilukijaa (kuten Hallikainen vahvistaa Piiri-median haastattelussa). Kertoja liittää pitkälle menevän editointiprosessin lauseiden kuolemaan ja voimien halventamiseen. Kun ihmettelen tekstin välillä kankean tuntuista pilkutusta, kertoja ryntää ennakoimaan:
”Mä rakastan anglismeja, ne ovat musta pantavia. Mä herään eloon kielioppivirheistä, koska niissä on enemmän ihmisyyttä kuin suun oikomishoidossa. Jotkut verbit on taivutettu päin persettä, koska ne nousivat vieraan kieliopin liekeistä vuosikymmenten päästä. Mulle on aivan yksi vitun lysti, milloin pilkku tulee.”
En osaa päättää, ihailenko vai irvistänkö Hallikaisen herkälle röyhkeydelle. Hallikainen julistaa hermeettisessä hybriksessä, että tällaisia kirjoja ilmestyy kerran sadassa vuodessa ja Prima materia paitsi nostaa ”romaanimuodon korkeammalle tasolle” niin myös ”muuttaa tapaamme ajatella romaaneja”.
Jos haluamme, voimme antaa tämän tapahtua.
