Wikimedia Commons
camouflage

Individualismin loppu on villeyden alku - Satu Mannisen kuudennessa kokoelmassa kaikki on muutosta

Arvio
|
Maaria Ylikangas
|

 

Satu Manninen: Camouflage

Gummerus 2018, 52s.

 

Satu Mannisen tuoreimmassa kokoelmassa Eros ja Thanatos kulkevat yhdessä kuudennen sukupuuton ja ilmastonmuutoksen maisemassa. Mannisen ilmaisussa on jotain elokuvallista. Sen huokoinen ja hajoileva liha tuntuu huutavan, että maailma on oman muutoksensa zombi: alati palasiksi hajoava ja kaikessa hajoamisessaankin liikkeessä, kumman vitaalisuuden ajama.

”Kukkien roihahtava viha, huutava sekamelska, inhottava mysteeri / niin kuin Darwin kuvaili kukkakasvien alkuperää, miten ne ilmestyivät / kuin tyhjästä ja valtasivat maan, puhkesivat lauluun, loistavien / kukkien kuoro, hohtivat vastamaalattuina yössä.” (9)

Teoksen liike on hyvin nopeaa. Se vie eläinten ja kasvien synnystä niiden katoamiseen: ”Lapset tappelevat matalikkoon ruhjoutuneen alligaattorin kuolassa” (14), ja kehkeytymisen ja mätänemisen kiivas sykli runojen kielessä takaavat, että mikä tahansa voi koska hyvänsä muuttua miksi vain.

Ehkä Camouflagen yhteydessä viittaus surrealismiin olisi turvallinen. Surrealistit on totuttu näkemään mielensisäisten, juolahtavien kuvien taiteilijoina ja tiedostamattoman sanansaattajina. Turvallista se on omassa freudilaisessa kehyksessään: taide ylevöittää sen, mitä aivojen karstaisimmista viemäreistä kohoaa. Mutta emme enää elä 1900-lukua, kaikki tämä on vanhentunutta ja itseensä lukkiutunutta.

Camouflagen tiedostamaton on totaalisempi. Se on ihmiskieleen ja ihmisen tajuntaan tunkeutunut maapallo, ja siksi runojen kieli ymmärtää riippuvuutensa kaikesta – paremmin kuin riippuvuutensa omasta mielivallastaan. Kieli luo teoksessa tilan, joka ei ole hetkeäkään sama. Mädässä maailmassa seinät kaatuvat, biologiset vallit ovat vain väliaikaisia: ihmisestä liskoksi, paperikuidusta köynnöksiksi, rakennetusta rapautuneeksi, lapsesta viidakoksi.

Kokoelmansa puhujaksi Manninen on kirjoittanut hyvin avoimen minän, joka vähitellen paikantuu seksiä ja kaupunkia tihkuvaan kuumuuteen. Viidakko ja trooppinen löyhkä eivät vaikuta olevan jonkin kaukaisen, eksoottisemman maiseman ominaisuuksia, vaan ne ovat taloissa ja toreilla. Meillä. Ihmistekoinen tarpeisto, kuten piuhat, on muuttumassa luonnoksi.

”Aukion sirpaleet ja tyytymättömyyden suihkulähde, ananashameiden / räikeä valo jäämurskan ja coca-colan tihkussa, linnunlaulun meteli / lukemattomista kaiuttimista, piuhojen juurakot, autojen tööttäykset, / auringonlaskun märkä leikki” (32)

Luonnon ja ihmisen suhde on itsestäänselvä mutta tarpeellinen runouden aihe. Sitä voi syystä nimittää kuluneeksi, mutta lopulta aiheen toistuvuus kertoo enemmän muutoksesta kuin pysyvyydestä. Omaa suhdetta elinehtoihin täytyy määritellä aina uudelleen. 1900-luvulta alkaen runous on pitkän herruuden ja ihannoivan luontokäsityksen sijaan hikoillut ulos inhoa, upottanut ihmisen koko elonkehän sykliseen elämän ja kuoleman vaihdantaan, ja ehkä tehnyt klassisen, ulkopuolisen luonnontarkkailijan aseman sietämättömäksi. Runoudelle tuttu kriisi on viime vuosina entisestään syventynyt, kun tietoisuus luonnon ja sitä myöten ihmisen hauraudesta on valtavirtaistunut.

Camouflagen myötä Satu Manninen asettuu siihen nykyrunoilijoiden rintamaan, joka työstää mielikuvitustamme. Esimerkiksi Sirpa Kyyrönen on rakentanut kuvastoillaan luonnon prosesseja ihmiskehoon, ja kun luonto sisäistyy runouden kielen konkretiassa, sen suhde ihmiseen muuttuu. Ja vaikkapa Tiina Lehikoisen Mullassa muistisairaan tietoisuuden puhuttelu limittyy vahvasti luontoon – sillä mitä olemassaolosta jää jäljelle ilman minuutta? Olentojen maailman muuntuvuus liittyy Mannisellakin juuri identiteetin ohuuteen. Olennot jatkuvan hikoilun ja rappeutumisen keskiössä, jossa individualismi ei enää voi asua.

Puhe kuuluu ajasta, joka on todennäköisesti täysin rinnakkainen omallemme, sen poimuista. Kuoleman, rakkauden ja lisääntymisen kuvastot tunkeutuvat Camouflagessa sisäkkäin. Kirja tuntuu sallivan kaiken tapahtumisen ja kaiken sekoittumisen. Se on tiivis ja runsas, ja kun sen on saanut loppuun, tuntuu kuin olisi lukenut pidemmänkin kirjan. Sen keinot eivät ole runoudelle ihan uusia, mutta ne ovat mitä parhaassa käytössä. Camouflage asettuu niiden teosten joukkoon, jotka luovat ymmärrystä ja kuljettavat mielikuvitusta sinne, missä ihmisen osa maailmassa on todella kyseenalaistunut. Siellä maailma villiintyy jälleen.