Fritz Lang
Metropolis

Kaupunki jota ei ole

Arvio
|
Maiju-Sofia Pitkänen
|

 

 

Saila Susiluoto: Metropolis – merkintöjä kadonneesta kaupungista.

101 s. Otava 2018.

 

 

Saila Susiluoto (s.1971) on nostanut jo alkumetreiltä korkeaa tasoaan runouden saralla vuodesta 2001. Silloin julkaistu Siivekkäät ja hännäkkäät ruoti proosarunoillaan tarinan ja todellisuuden suhdetta, äitiyttä ja espoolaisten rivitalojen kätkettyä satua. Auditiivisessa kaupunkirunoelma Oratoriossa (2017, yhdessä äänisuunnittelija Antti Nykyrin kanssa) kirjailijan katse kääntyi hänen kotipaikkakuntaansa Helsinkiin. Kaupungin kerroksia yhä etäännytetymmin ja lähempää käsittelee kahdeksas paperinen runoteos Metropolis – merkintöjä kadonneesta kaupungista. Kaupunki on pohjimmiltaan vain paikka näyttäytyä, Susiluodolle näyttää koko taitonsa ja tahtonsa sanoa. Metropolis tuo yhteen kantaaottavuuden ja kirkkaan, kuvallisen kielen.

Susiluodon runojen kaupunkia leimaavat runsaat kuvat ja tuttujen teemojen onnistunut variointi. Teos koostuu tasojen ja kerrosten vaihteluista, yhdistää tarinallisempia osuuksia lyyrisempiin. Urbanisoituminen näyttäytyy siinä keinotekoisena, miltei väkivaltaisena. Ihminen muuttaa kaupunkiin kuin mekanismin pakottamana. Siellä häntä odottaa koko elämän kirjo: puhtaus ja lika, riemu ja ikävä, yhteisö ja yksinäisyys. Kaupunkilaisen kanssa samaan ilmeisen primitiiviseen kaipuuseen kohti loistevaloa kirjautuu runopuhujakin, kaivatessaan matkallaan Maglevilla miljoonakaupunkiin vauhtia ja kipulääkettä.

Tunnistettava osa Metropolis-kaupunkia lienee jokaiselle lukijalle eri. ”Muistele tähän kaupunki”, alkaa kuvaus ”ruutukaavaksi runnotusta kylästä”, muotoon pakotetusta paikasta, joka toistaa melankolisesti sitä, mikä meille edustaa kaupunkia. Kaupunkien joukkosielu ei pysy teoksessa uomissaan eikä ole kesytettävissä kartalla: ”Joka kerta eksyimme kaupungin kaduilla, kartasta ei ollut mitään hyötyä, / sillä vaikka se näytti katujen nimet, se ei ei paljastanut niiden muotoa”. Itsekin tunnistan oman kaupunkini teoksesta: suihkulähteiden kesäisen karnevaalin ja toisaalla metron pimeyteen tuijottavan ihmisen. On myös paljon tavoittamatonta, kuten historian kurjuus ja loisto, jonne ihminen nostalgioissaan kaipaa: ”meidän kaupunkimme oli ihmeellinen, se oli!”

Kaipuu kääntää katseen paitsi ihanana muisteltuun menneeseen myös planeettaamme ennen ihmisen turmiollista valtakautta. Luonnon aidattomuus ja ”meren toinen aika” vetävät puoleensa pakottomammin kuin kaupunki sen menneessä saati nykyisessä olomuodossa. Ajan ja sen jättämän saasteen taakse ei kuitenkaan ole meneminen, vaikka runopuhuja haaveileekin voivansa olla kaikkialla, vapaamatkustaja ja ”vesi, ei seinä”. Teoksen edetessä ikävä laajenee kaipuuksi utopiaan – kuten Edith Södergran runoili lähes sata vuotta sitten: ”Ikävöin maahan jota ei ole, / sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.” Saila Susiluodon ikävän tematiikka kytkeytyy samanlaiseen kaipuuseen rajan – tai oikeammin kaikkien rajojen – tuolle puolen.

Aino Kallaksen novellissa Lasnamäen valkea laiva rakennetaan samaa vaikeaa oloa. Valkean laivan odotus on ikuinen, laivaa ei ole. Susiluodon ja Kallaksen pelastusta odottavaa ihmistä yhdistää sama kipeä kaipuu, jota ei voi paikantaa ruumiiseen tai mieleen. Se elää syvällä yhteisössä etenkin kriisien hetkellä, ja on sukua kaukokaipuulle ilman konkreettista lomakohdetta tällä maailmankartalla. Ristiriidoiltaan runsas ihminen tahtoo moneen suuntaan eikä minnekään: maahan jota ei ole, utopiaan joka paikkaisi haavan sielussa.

Kaupunkia asuttaa ihmisen kanssa pitkä ja suuri suru. Ajasta riippumatta ongelmat ovat samat: pelko, nälkä ja epätasa-arvo vallitsevat. Miehet lähtevät sotaan eivätkä kaikki palaa, naiset saavat kipeitä, kipuilevia lapsia, jotka sattuma saattaa murskata millä hetkellä hyvänsä. Apeus on Metropoliksessa vakio, kun ”mustelmat pyrkivät pintaan”. Elämässä kipu on huolettomuuden varjo, kun runon nainen tanssii yhtenä iltana korkokengissään, mutta jo seuraavana murtaa niissä nilkkansa.

Teoksen melankoliset sävyt rakentuvat joissain osioissa groteskeistakin aineksista ja käyttävät lapsuutta tehosteenaan.  Lapsi rääkyy kaupungissa niin että kuuntelija pakahtuu suruun, ja merenpauhussakin on mukana lasten kirkunaa. Pienen ihmisen tulevaisuus ei ole ruusuinen: ”joku synnytti lapsia sotaa varten ja loputonta työtä varten”. Susiluodon tuotannossa ihmisessä näkyvät usein samaan aikaan lapsuus ja aikuisuus: ”Nainen sanoi: nyt kerron aikuisten sadun. Kerron sen koska olen lapsi ja kipeä.” (Siivekkäät ja hännäkkäät, 2001) Poetiikassa näyttäytyvä ajallinen puristuneisuus näkyy niin runoilijan ihmiskuvauksessa kuin myös hänen tavassaan yhdistää aikakausia toisiinsa, kuten tapahtuu ennen Metropolista ainakin Ariadnessa (2015).

”Kadonneet paperit” -luvussa lukijalle esittäytyy kavalkadi paperisia asioita. Niihin lukeutuvat paperinukke, puhujan muistojen arkistosta kaivettu lapsuuden ennusuni, postikortti ja origamipöllö. Papereista löytyy muistin ja merkitysten tasoja; asiat laajenevat helposti. Markkinapalloa käsittelevässä runossa näennäisen wikipedia-artikkelimainen määritelmä karkaa loppua kohden runoksi, kun historiasta ja käyttötarkoituksesta siirrytään oletuksiin ja kuviin kylmien faktojen takana. Runo kasvaa myöhemmin metaforaksi syvetessään lapselle tarkoitetusta tuliaisesta joksikin suuremmaksi. ”Kadonneet paperit” päättyy dystooppiseen kuvaelmaan paperisen kirjan tuhosta. Kirjat konmaritetaan, askarrellaan rikki, kunnes ne viedään pois silmistä saarelle.

Syntyy paradoksi, jossa kirja reklamoi omaa katoamistaan. Saari, johon kirjat on koottu saa teoksessa nimekseen Paperipala. Nimi itsessään on viittaus kirjan näennäiseen mitättömyyteen heikon materiaalinsa kautta. Samaa näkemystä tuottaa myös kuvaus saaren polttouunissa palavista kirjoista, jotka runossa ovat nähtynä vain satunnaisena valikoimana kirjaimia. Kaavamaisessa muodossaan kirjan voi vielä kesyttää, kuten kaupunginkin. Lukija näkee paperisen kirjan todellisen mahdin, kun kirjaimet liukenevat Paperipalan maaperään. Niistä kasvaa ihmeellisiä kasveja ja kukkasia, kummallinen valtakunta. Pienuus osoittautuu näennäiseksi, kun kirjasta sikiää kokonainen uusi maailma ihmisineen. Kuvaus päättyy alleviivaukseen kirjan osoittaessa itseään: ”Kun nyt vilkaisemme Paperipalaa, emme näe sitä, usva on nielaissut sen tai ehkä jokin muu: tämä on ainut tarina joka on jäljellä.”

”[A]allot kantavat katkeraa oppia: / muovinkappaleita yhtymässä ja kiertymässä toisiinsa / kuin johdot, dna, asioiden taipumus sotkeentua”. Metropolista voi lukea myös ekokritiikin näkökulmasta. Kaupungin yöllistä maisemaa häiritsee öljyyn jumittunut lintu: ihmiseen rinnastettava symboli teoksen sivuilla. Ympäristöeetos limittyy yhteen muiden teemojen kanssa, eikä ole teoksen emokaupungin todellinen luonne tai Susiluodon perimmäinen sanoma. Teoksen ja tulkinnan loppupuolella markkina- tai maapallon muodon ottanut runo näyttää tuhoutuvan luonnon. Se ”mitä meistä jää” on lähinnä likaa: karkkipapereita ja muuta muovia, viemäreitä, jätekaivoja, ruiskuja, hengityssuojaimia, raaputuksia puupintaan.

Ihminen jättää runossa jälkeensä muutakin likaista kuin luontoon heittämänsä, kuten ”orjuuden koko historian”. Ihmisten välisestä julmuudesta on puhe koko teoksen pituudelta. Runoilija löytää syyn etsiä yhteyttä kaupunkilaisten välisen etäisyyden kuromiseen: kun alkuperä on yhteinen, täytyyhän lopunkin olla. Yhteiseksi tekijäksi nousee uusi, yhteinen sukupolvi: ”ja kaikkialla on meidän lapsiamme / tuolla he maistavat pimeää ja ahmivat valoa”.

Susiluodon tuotannon ihmiskuvassa korostuu ihmisen perimmäinen muuttumattomuus: ”vuosituhannesta toiseen olemme sama” -ajatus tuli ilmi Ariadnessa ja se jatkuu ja muuntuu nyt Metropoliksessa. Ihmisen kantamus on suuri ja hän kulkee sen kanssa halki aikojen. Onni ja toivo ovat kuitenkin läsnä joka hetkessä, ja kylmäksi osoittautuu maailma, ei sen asukki. Pahuus näyttäytyy teoksessa olosuhteena, ei ihmisen perimmäisenä olotilana: kaupungin jokaisessa kerroksessa hän rakastaa.

Paitsi utopiasta kertovan kirjallisuuden klassikoista, Metropolis muistuttaa Italo Calvinon teoksista. Siinä viipyilee sama unenomainen, ajan ja todellisuuden rajat ylittävä tunnelma kuin Näkymättömät kaupungit -romaanissa, jossa pureudutaan ihmisen ytimiin niin ikään kaupunkimaiseman kautta. Toisin kuin Calvinossa, surrealismia tai saduntuntua ennen näen Susiluodon kaupunginkuvajaisessa ihmisen ja luonnon hädän kautta esitetyn yhteiskuntakritiikin. Runoilijan vahva eetos ei syö lyyrisyydestä, kun temaattiset langat rakentuvat metaforille ja limittyvät toisiinsa runouden yhteisellä kielellä.

 

Maiju-Sofia Pitkänen