Domiriel, Flickr
säröinen pinta

Kolme huutoa sirpaleiden keskellä 

Arvio
|
Artemis Kelosaari 
|

 


Tommi MelenderRautakausi 

176 s. WSOY 2018. 


Juha SeppäläSankariaika 

273 s. Siltala 2018. 


Jarkko Tontti: Perintö 

325 s. Otava 2018. 

 

Nykyaikaa riivaa merkityskato. Suuret kertomukset ovat hajonneet ihmisten ympäriltä, samoin yhteisöt – ja etenkin jälkimmäiset olivat pelkästään hyvä ja puhtoinen asia, eivät missään nimessä tukahduttava ja alistava. Ihmiset kehtaavat nykyisin itsekkäästi valita kenen kanssa liikkuvat ja miten elävät. Aitous ja totuus, mitä ne sitten ovatkin, ovat kadonneet ja kaikki on enää pelkkää ”simulaatiota”. Totta on vain paha-paha kapitalistinen kulutusyhteiskunta, postmoderni ironia ainoa mahdollinen tapa reagoida siihen, ja kohta tulee maailmanloppu. 

Ainakin vielä kymmenkunta vuotta sitten tämänkaltaiset mielipiteet olivat käytännössä ainoita mahdollisia, jos halusi vaikuttaa särmikkään älylliseltä ja saada uskottavuutta kulttuuripiireissä. Ei ihme, että tänä syksynä enemmän tai vähemmän tästä mielenmaisemasta on lähtenyt romaania kirjoittamaan kokonaista kolme kokenutta kirjailijaa. Enemmän tai vähemmän onnistuneesti. He kaikki ovat yli 40-vuotiaita, siis postmodernismin kulta-aikana nuoruutensa eläneitä. 

Juha Seppälä on kirjoittanut jännityskertomuksen muotoa hyödyntävän romaanin varsin korkealentoisella sisällöllä. Sankariaika kertoo eläkkeellä olevasta lippuneuvos Harry Hamartinista (mielleyhtymä hamartia-sanaan on tuskin sattumaa), joka yrittää saada käsiinsä Suomen ensimmäisen fyysisen valtionlipun. Lipun tarinaa seurataan takaumien kautta pitkin itsenäisen Suomen historiaa, ja siten Seppälä kehittelee hitaasti kiristyvää verkkomaista juonta kuin paraskin salaliittotrillerin kirjoittaja. Mukaan kietoutuu hyvinkin mielenkiintoista luennointia lippujen ja vaakunoiden symbolikielestä, ja sitä kautta symbolien olemuksesta yleensä. Suomen lippu on fyysinen pala kangasta, mutta mitä muuta? Voisiko se yhdistää suuret kertomukset kadottaneen sirpaloituneen kansan, aivan kuin talvisodassa? Vai ovatko lippu ja sen edustamat asiat jo auttamatta mennyttä maailmaa, jolla ei ole sijaa uusliberalistisessa todellisuudessa? 

Oikeastaan Sankariaika on antitrilleri: sen kerronta on tasan tarkkaan harkitusti kuivaa ja raportoivaa. Kuin kiusallaan Seppälä pudottelee mukaan sen verran toimintaa, hämärämiehiä ja kulissientakaista politikointia, että saa lukijansa odottamaan danbrownilais-ilkkaremesmäistä etenemistä. Nämä odotukset hän sitten ilolla rikkoo. Kyse ei silti – taivaan kiitos – ole ironisesta leikittelystä. Seppälä näyttää olevan aidosti kiinnostunut kulttuurihistoriallisten pohtielmien yhdistämisestä viihteelliseksi miellettyyn genreen. Valitettavasti Sankariaika jää kokonaisuutena löysäksi. Nimenomaan valitettavasti, koska tässä romaanissa olisi ollut potentiaalia nerokkaaksi historianfilosofiseksi ilotulitukseksi. Nyt sekalainen valikoima todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä, sattumanvaraisia tapahtumia ja yleisen tason ajatuspyörittelyä on vain tömäytetty yksien kansien väliin vailla kunnon jännitteitä, jotka pitäisivät kasassa koherenttia teosta. Edes teemallisella tasolla ne eivät siihen riitä. 

Hieman Sankariajan hengessä on myös Jarkko Tontin Perintö-romaanissa dekkarimainen mysteerijuoni, joka laajenee keskivertoa lentokenttälukemista paljon syväluotaavammaksi kuvaukseksi oikeasta, väärästä ja niiden häilyvistä raja-alueista. Tontti kuitenkin onnistuu juuri siinä, missä Seppälä ei: jännitteiden rakentamisessa sekä toiminnan, hahmojen että ideoiden kautta. Samalla lukija itsekin joutuu kysymään itseltään, mitä hahmojen asemassa tuntisi tai mitä heidän läpikäymistään asioista todella ajattelee ja miksi. Eikä välttämättä osaa vastata.  

Nelikymppiset sisarukset Anna-Leena ja Henrik joutuvat äitinsä kuoltua selvittelemään tämän perintöasioita, ja sitä kautta heille paljastuu vaiettuja ja järkyttäviäkin tosiasioita perheestään. Samalla heidän täytyy väistämättä puntaroida myös itseään ja toisiaan, heikkouksiaan, omia arvojaan ja omaa onnistumistaan äitinä tai isänä. Sisarukset ovat hahmoina mitä riemastuttavimpia karikatyyrejä suoraan tästä ajasta ja täydentävät toisiaan päähenkilöinä loistavasti: Henrik on punavihermoralistinen filosofianopettaja, Anna-Leena uralleen omistautunut ja arjen luksusta rakastava plastiikkakirurgi. 

Enemmänkin kuin varsinaisesta merkityskadosta, Perinnössä on kyse ihmisten välisistä säröistä. Kaipa sisarukset edustavat erilaisiin ”kupliin” pirstaloitunutta, myöhäismodernia Suomea, ja heidän yhteinen sukutaustansa sitä jotain aidompaa, joka heidän tulisi hankkia takaisin keskinäisen nahistelun sijasta. Mutta onko moisissa maailmankuvien kuiluissa lopulta mitään muuta uutta kuin se, että noin erilaisia ja eri arvoihin uskovia ihmisiä voi tulla samasta perheestä? Kas, vanhaan ”hyvään” aikaan suvut ja säädyt tiesivät paikkansa ja arvonsa. Humanistinen sovinnon sanoma, joka Perinnössä näyttäisi olevan, on toki kaunis ja lohdullinen: yhdistävien asioiden etsiminen erottavien sijaan. Romaanin loppuratkaisu on silti liiankin helppo, miltei imelä.  

Sen sijaan Tommi Melender ei anna nykyajalle tai sen erimielisille ihmisille minkäänlaista armoa. Romaanin nimi Rautakausi ei viittaa siihen, mikä historiantutkimuksessa tulee pronssikauden jälkeen, vaan siihen mikä antiikin mytologiassa tulee kulta- ja hopeakausien jälkeen - ankeaan rappiokauteen. Yhtäältä seurataan Onerva-nimisen vapaan kynäilijän parisuhde- ja toimeentulokriisejä – hän joutuu peräti (vetäkää henkeä, kulttuuripiirien kaappimoralistit!) kirjoittamaan pornosta tienatakseen rahaa! Toisaalla kirjailijan itsensä niminen kirjailija tarkkailee kustantamon bileissä juopuneita kollegojaan, angstailee kirjoittamisen vaikeudesta ja päätyy lopulta puolituttujen seurassa maaseudulle saunomaan. Muuta sisältöä ei missään tässä ole havaittavissa kuin se ainainen latteus, että nykyaikana missään ei ole mitään järkeä tai merkitystä. Eletään ”rautakautta”, siis rappiokautta. Rappiota edustaa esimerkiksi se, että ihmiset pitävät sopimattomasti hauskaa esimerkiksi ryypiskelemällä ja naiskentelemalla, ja heillä on liikaa vapauksia. Toisaalta heillä ei ole tarpeeksi vapauksia, vaan kaikesta huolimatta peräti velvollisuuksia ja vastuuta. Lyhyesti: moneen kertaan kuultua katkeraa kitinää individualismin pahuudesta. 

Jokaisen romaanin sisällöstä on merkittävä osa älyköiden tai sellaisina itseään pitävien dialogia tai sisäistä monologia maailman ja yhteiskuntamme tilasta höystettynä tietenkin lukuisilla näppärillä kulttuuri- ja historiaviittauksilla. Mutta onko tämän tarkoitus olla satiiria tyypillisen intellektuellin sapelinkalistelun onttoudesta, haastaa lukija ottamaan siihen osaa vai punoa teemallisia aineksia yhteen? Todennäköisesti kaikkia edellä mainittuja, kaikissa kolmessa. Silti Melenderin älyköiden keskustelut – vaikka ovatkin antoisinta sisältöä romaanissa – jäävät pahnanpohjimmaisiksi kahteen muuhun romaaniin verrattuina. Sekä Onerva että autofiktiivinen prosaisti Melender ovat loputtoman itsereflektoivia yksilöitä. Ja niin kuin aina, loputon kaiken mahdollisen analysointi johtaa vain hedelmättömään ahdistuneisuuteen – sen sijaan että saisi aikaan jotain merkittävää. Hahmot eivät ole riittävän koomisia tai edes tragikoomisia ollakseen kunnon satiirin päähenkilöitä. Koko Rautakausi uhkuu silkkaa impotenssia.  

Voimaton nihilismi, päämäärätön ironia ja kaiken ikävystyttävä banaalisuus ovat aikamme tai ainakin tiettyjen sukupolvien kulttuuri-ihmisten vitsaus. Kolmesta kirjailijasta ainoastaan Tontti kykenee jonkinlaiseen sen ylittämiseen. Merkityksiä, aitoutta, suuria kertomuksia ei enää ole? Eipä niin, jos taiteilijat eivät itsekään yritä sellaisia luoda, vaan toistelevat laiskasti sitä, mitä ympärillään näkevät ja kuulevat. Arvot, myytit ja ylevyys sijaitsevat tunteiden alueella – jota älyköillä on niin pitkään ollut tapana halveksua. Jos jotain, Rautakausi ja Sankariaika ovat todisteita kuivakan rationalismin kuolemasta pystyyn omaan väistämättömään umpikujaansa (ja ensin mainittu myös realismin perimmäisestä kelvottomuudesta taiteeksi), kun taas Perintö rohkenee sekä haastaa älyllisesti että vedota tunteisiin. Näistä kolmesta se on siksi selvästi onnistunein 2010-luvun proosataideteoksena. 

 

Kritiikki on ilmestynyt numerossa 5-6/2018. Vastaathan verkkolehden lukijakyselyyn - arvomme vastanneiden kesken kolme Nuoren Voiman vuositilausta: https://bit.ly/2Bw1ziU