Milka Alanen
Jyri Vartiainen Kolme kesää
Kirjailija Jyri Vartiainen

Lapsuuden kesät kaikessa tylsyydessään

Arvio
|
Saana Parkkonen
|

 

Jyri Vartiainen: Kolme kesää.

103 s. Teos 2020.

 

Jyri Vartiaisen uudessa pienoisromaanissa kolme lasta vetelehtii työläismaisemassa. Teos on näennäisen tyyni mutta pinnan alla se tavoittaa monenlaiset kasvukivut.

 

 

Jyri Vartiaisen tarkkanäköinen pienoisromaani Kolme kesää kertoo murrosiän kynnyksellä olevista lapsista, jotka vaeltelevat kotikaupungissaan vailla päämäärää kolmen kesäloman ajan. On vain marketti, leikkikenttä ja lasten rosvomajaksi nimeämä katos – ulkopuolinen maailma on kuin etäinen kangastus niin lapsille kuin lukijallekin. Lämpimien päivien hiekanpölyistä norkoilua varjostaa kuitenkin huoli: lapsuus ei voi jatkua loputtomiin. Jonain päivänä edessä on vääjäämätön muutos, jota vastaan voi nousta ainoastaan illuusio asioiden pysyvyydestä.

Teos palauttaa hyvin konkreettisesti mieleen turhautuneisuuden, tylsyyden ja valinnanvapauden vähyyden — lapsuuden sellaisena kuin se usein oikeasti on.

Vartiainen julkaisee valtavirrasta poikkeavia pienoisromaaneja, jotka eivät noudata aristoteelista draaman kaarta tai sisällä vahvoja toiminnallisia jännitteitä. Niiden sijaan Kolmessa kesässä, kuten kirjailijan muissakin teoksissa, viehättävät kaikilla aisteilla kuvatut yksittäiset kokemukset. Vartiaisen tyyli nojautuu vahvasti modernistiseen psykologiseen proosaan. Kirjailijan ihmiskuvaus tuo vahvasti mieleen Annika Idströmin teokset, erityisesti Sinitaivaan ja Veljeni Sebastianin, joista ensimmäisessä kuvataan neljän aikuisen välistä ihmissuhdetta ja toisessa melankoliaan taipuvaista, itsensä poikkeavaksi kokevaa 11-vuotiasta poikaa.

Kolme kesää on tyyliltään perinteisempää proosaa kuin vaikkapa viime vuonna julkaistu Kirous, jonka kieli kallistuu kohti lyyrisempää ilmaisua. Romaanin arkiset havainnot ovat niin yleismaailmallisia, että mieleen tulvii väkisinkin muistoja, jotka on luullut jo unohtaneensa: liukumäen kumpuihin heitettyjen kivien synnyttämä ääni, muurahaisten tarkkailu ja urbaanilegendat pihapiirissä näkyvistä aikuisista, vaikka sitten lapsia koppiin lukitsevasta kenttävahdista.

Pelkkää nostalgiahakuista haikailua kerronta ei kuitenkaan ole. Lapsen maailma on tavoitettu autenttisesti, ja turhat naiiviudet on jätetty pois: lapsi on näkevä ja kokeva olento. Teos palauttaa hyvin konkreettisesti mieleen turhautuneisuuden, tylsyyden ja valinnanvapauden vähyyden — lapsuuden sellaisena kuin se usein oikeasti on.

Romaania pintapuolisesti plärätessä saattaa aluksi ajatella, että teoksessa kuvattujen lasten elämät ja haasteet, kuten kaveririidat ja etäisiltä tuntuvat vanhemmat, vaikuttavat hyvin tavanomaisilta. Se on kuitenkin tietoisesti luotu hämäys. Kaikilla kolmella on ongelmia, rankkojakin sellaisia, mutta koska kertojana on lapsi, jonka kyky tunnistaa ja ilmaista niitä on vielä rajallinen, täytyy lukijan pysyä erityisen tarkkana huomatakseen nämä viitteet. Vartiainen herättää lukijan pohtimaan, miten helposti lapsen vaikeudet voivat todellisessakin elämässä jäädä aikuiselta huomaamatta. Romaanin parasta antia onkin sen psykologinen syvyys, jonka eri nyansseja raotetaan lukijalle pala palalta, mutta jossa jätetään paljon myös päättelyn varaan.

Teos on myös yhteiskunnallinen, vaikkakin viitteellisellä tasolla. Lasten lähtökohtia yhdistävät kotiolot, jotka eivät rakennu ainakaan liialle varallisuudelle. Proosakuvastossa toistuvat kurjat vuokrahuoneistot, hylätty huoltoasema ja romulla täytetyt pihamaat. Farkkushortsit ovat itse leikatut, eivätkä näiden lasten kesälomiin kuulu reissut ulkomaille tai huvipuistoihin. Teoksen päähenkilö, nimeä vaille jäävä poika, ei kerro kavereilleen, että perhe on joutunut hakemaan jalkapalloharrastukseen tukea sosiaalitoimesta.

Raha on kiinnostava tarkasteluikkuna teoksen maailmaan, sillä sen kautta paljastuu monenlaista problematiikkaa. Rahaa on saatava, jotta voi ostaa makeisia. Herkut täyttävät päivien tyhjyyttä ja tuovat niihin jotakin tavoiteltavaa. Helpoiten taskurahaa saa Sannan perheeltä: heille kertyy kerta toisensa jälkeen lyhyessä ajassa riemastuttavan paljon pulloja, paljon enemmän kuin muiden perheille, mutta poika ja Terhi odottavat mieluiten pihassa, kun Sanna hakee ne sisältä.

Pojalle sekä rahan tuomat nautinnot että adrenaliini tuntuvat olevan erityisen koukuttavia. Hänelle pulloista saadut kolikot eivät riitä, vaan hän mieluummin houkuttelee tytöt varastamaan herkkuja kanssaan, ja käyttää pullorahat pelaamiseen saadakseen lisää kolikoita. ”Poika miettii peliautomaatteja joista he vitsailivat Sannan kanssa, mutta joiden pariin he silti palaavat ja joiden äärellä poika saattaa vakavoitua pitkäksikin aikaa.” Poika tuntuu olevan hyvin altis erilaisille riippuvuuksille. Kuvastavaa on myös hänen jatkuva haaveilunsa rosvomajalle piilotetusta tupakka-askista.

Kun kontrollia omaan elämään ei juuri ole, sitä haetaan pihalta vanhempien silmien ulottumattomissa tapahtuvista leikeistä. Lapsilla on kasapäin omia sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa järjestelmällisiä rangaistuksia: kun Sanna ei uskalla polttaa tupakkaa, vievät poika ja Terhi hänet leikkimökin lattialle, työntävät risuja hänen housuihinsa, ja tönivät sitten tämän reisiä kunnes ne ovat nirhaumilla. Kun lapset tarkastelevat rosvomajalla marketista varastettuja makeisiaan ja huomaavat, ettei Terhillä ole taaskaan saalista, hänen naamaansa hierotaan jäätelöä. Poika valvoo yhteisten sääntöjen toteutumista tarkkaan ja odottaa Sannan ja Terhinkin kunnioittavan niitä: “Ihmisiin ei ollut luottamista, mutta yhteinen reviiri sentään oli ja reviirin rajat”. Poika kokee elämän epävarmaksi ja pyrkii kaikin keinoin muuttamaan sitä johdonmukaisemmaksi ja ennustettavammaksi.

Vartiaisen teoksissa tyypillistä on, ettei henkilöitä pyritä näyttämään jokaisessa sosiaalisessa kontekstissaan, vaan tarkastelu rajataan vain yhteen niistä. Pelkästään pojan, Sannan ja Terhin välisen dynamiikan havainnoiminen riittää paljastamaan myös kaiken muun: henkilöiden persoonat, toimintamallit ja elämäntilanteet.

Kolmannen kesän loppuessa poika on yksin.

Tytöt, etenkin Terhi, haaveilevat jo vanhemmista pojista ja vapaudesta, joka lapsuuden jälkeen koittaa. Poikaa sen sijaan ei kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin tai asioihin. Muiden haaveet vaikuttavat hänestä ”ulkoa opituilta, sisaruksilta tai ehkä televisiosta omaksutuilta”. Ylimielisen suhtautumisen alta pilkistää harmitus siitä, ettei hän uskalla itse haaveilla. Kun tytöt alkavat suunnata kaveriporukasta toisaalle, poika ei löydä tapaa päästä eteenpäin omassa elämässään. “Hän ajattelee, että päivät kuluvat niin kuin ne kuluvat ja että jotkin ihmiset, Terhin kaltaiset ihmiset, he tekevät asioiden tilaan muutoksia, joihin muiden tulee sopeutua”.

Pojan näköalattomuudessa vaikuttaa olevan myös kaikuja siitä, ettei hänelle löydy pikkukaupungista itselleen sopivaa roolimallia. Teoksessa viitataan muutaman kerran hapuilevasti pojan pohdintaan omasta seksuaali- ja sukupuoli-identiteetistään: “Poika näkee häntä kohti kumartuvan kaula-aukon, on kuullut, että siitä tulisi innostua, mutta se ei herätä mitään.” Poika huomaa myös samaistuvansa eleiltään ja mielenmaisemaltaan enemmän Sannaan ja Terhiin kuin ikäisiinsä poikiin. Katsellessaan hostellin rappusia laskeutuvia tanssijoita poika toivoisi voivansa soluttautua heidän joukkoonsa.

Kolmannen kesän loppuessa poika on yksin. Syksy on tulossa ja sen mukana väistämättä jotakin uutta. Kontrollin illuusion on lopulta hajottava, ja se pakottaa pojan katsomaan tulevaisuuteen, vaikka sitten vihaisena ja katkerana, sillä suhtautuipa muutokseen kuinka tahansa, se tulee. Kontrollista luopumisesta voi kuitenkin parhaimmillaan seurata suuri vapaus, jonka poika tuntuu jo aavistavan. Päättyvää kesää seuraavat uudet kesät, ja nuoruutta vielä jonain päivänä aikuisuus.