Giammarco Boscaro / Unsplash
mahtipontinen kuva vanhasta kirjastosta

Oraakkelin sakea elämä

Arvio
|
Janne Löppönen
|

Elämäkerta piirtää Paavo Haavikosta kuvan niin pohjanoteerauksiin kuin timanttisiin suorituksiin yltävänä yleisnerona, jolle suurinkaan menestys ei ollut tarpeeksi.  

 


 

Martti Anhava:

Niin katosi voitto maailmasta: Paavo Haavikon elämä.

812 s. Otava 2021.

 

Paavo Haavikko poistui keskuudestamme vuonna 2008. Piti odottaa kolmetoista vuotta, että hänestä saatiin kunnollinen elämäkerta. Haavikkoa käsitteleviä elämäkerrallisia teoksia oli kyllä ilmestynyt aiemmin jo useita, mutta ne olivat kaikki joko epäluotettavia tai näkökulmaltaan liian rajattuja. Luonteelleen tyypillisesti Haavikko halusi hallita itseään koskevaa narratiivia ja avasi pelin muistelmateoksilla Vuosien aurinkoiset varjot (Art House 1994) ja Prospero (Art House 1995). Näissä hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa.

 

Pian Haavikon kuoleman jälkeen ilmestynyt Mauno Saaren Haavikko-niminen mies (Otava 2009) taas on pikemminkin fiktiivinen muotokuva kuin vakavasti otettava elämäkerta. Saari oli Haavikon pitkäaikainen ystävä, mutta varsinkin runoilijan elämän loppuvuosina heidän suhteensa perustui hyväksikäyttöön. Saari ja hänen puolisonsa Pirkko Turpeinen-Saari yrittivät kontrolloida vuodepotilaaksi joutuneen Haavikon hoitoa ja päästä käsiksi hänen omaisuuteensa. Heikki Haavikon muistelmateos Paavo Haavikko, isä (Teos 2015) puolestaan käsittelee runoilijan elämää tämän pojan näkökulmasta.

Luonteelleen tyypillisesti Haavikko halusi hallita itseään koskevaa narratiivia.

Ei Martti Anhavakaan mikään ulkopuolinen Haavikon elämässä toki ollut. Hän tutustui runoilijaan jo lapsena isänsä Tuomaksen kautta ja työskenteli myöhemmin Haavikon alaisena Otavassa. Myös Arto Mellerin elämäkerran kirjoittanut Anhava on kirjallisten ansioidensa ja kustannusmaailman tuntemuksensa puolesta mainio elämäkerturi Haavikolle. Niin katosi voitto maailmasta onkin poikkeuksellisen perusteellinen ja hyvin kirjoitettu kirjailijaelämäkerta. Se on tulosta seitsemän vuoden työstä, jonka aikana Anhava haastatteli kymmeniä ihmisiä.

 

Eniten tilaa elämäkerrassa on annettu vuosille 1967–1983, jolloin Haavikko toimi Otavan kirjallisena johtajana ja oli myös kirjailijana menestyksensä huipulla. Ratkaisu on ymmärrettävä ottaen huomioon, että Anhava itse pääsi seuraamaan Otavan sisäisiä kuvioita lähietäisyydeltä. Vähemmälle huomiolle jää suomalaisen kirjallisuuden kehitys ja Haavikon suhde siihen. Kirjallisuudentutkija tai kriitikko olisi kenties tehnyt toisenlaisen elämäkerran – en sano, että paremman.

 

Elämäkerta ei nosta Haavikkoa jalustalle vaan päinvastoin tarkastelee kriittisesti niin tämän tuotantoa kuin henkilöä. Tämän tästä Anhava suorastaan piruilee kohteelleen. Teoksessa puretaan myyttejä, joita niin Haavikko itse kuin hänen ihailijansa ovat hänestä rakentaneet. Haavikko esitti itsensä mielellään itseoppineena nerona, joka mullisti suomalaisen runouden – vaikkei edes lukenut runoutta! Hän esiintyi myös nerokkaana liikemiehenä, joka yksin pelasti Otavan konkurssilta 1960-luvun lopussa.

Tämän tästä Anhava suorastaan piruilee kohteelleen.

On kieltämättä vaikeaa keksiä toista suomalaista kirjailijaa, joka olisi yhtä menestynyt sekä kirjallisesti että taloudellisesti. Menestys koitui kuitenkin tietyllä tavalla myös Haavikon kohtaloksi. Hän kompastui rajattomaan kunnianhimoonsa, joka ajoi häntä jatkuvasti uusiin aluevaltauksiin. Haavikolle ei riittänyt olla runoilija, prosaisti, näytelmäkirjailija, libretisti ja käsikirjoittaja. Hänestä tuli myös Suomen historian tulkitsija, joka kirjoitti teoksensa ilman lähdeviitteitä (vaikka Kansakunnan linjaa monet edelleen arvostavatkin). Hänestä tuli pienkustantaja, joka perusti Art Housen ihan vain näyttääkseen entiselle työnantajalleen Otavalle. Kustantajana hän teki kaikkea muuta kuin nerokkaita bisnespäätöksiä, kuten otti uusista kirjoista kerralla kolme painosta. Hän harkitsi jopa laajentavansa design-veitsiin, jotka hän olisi itse suunnitellut, mutta luopui ajatuksesta. Vanhemmiten Haavikon sädekehä alkoi himmetä, ja hänestä tuli suosittu pilapiirrosten kohde.

 

Haavikon kirjallisen tuotannon paras kausi voidaan ajoittaa suunnilleen vuosiin 1951–1976. Tänä aikana ilmestyivät muun muuassa esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin (1951), 50-lukulaisen modernismin huipentava Talvipalatsi (1959), kylmän sodan vaihtoehtohistorialla leikittelevä novelli ”Lumeton aika” (1964) ja suomalaista aforistiikkaa uudistanut Puhua, vastata, opettaa (1972). Haavikon tekstien laadun heikkenemiseen vaikutti ilmeisesti ainakin se, että hän lakkasi luettamasta niitä Tuomas Anhavalla ja alkoi julkaista omakustanteita; Art Housessa kukaan ei enää uskaltanut kajota hänen teksteihinsä.

Hänestä tuli myös Suomen historian tulkitsija, joka kirjoitti teoksensa ilman lähdeviitteitä.

Oman lukunsa muodostavat Haavikon kirjoittamat tilaustyöt. Niiden yhteinen piirre on se, että niillä on enemmän tekemistä tekijänsä kuin aiheensa kanssa. Ehkä sakein esimerkki on Helsingin kaupungin tilaama valokuvateos Vaella Helsingissä (1986), johon Haavikko kirjoitti tekstit. Elämäkerrassa Anhava toteaa teoksen kuuluvan ”lajinsa kelvottomimpiin tekeleisiin” ja siteeraa siitä valittuja paloja kokonaisen sivun verran: ”Kun asfaltin musta vaatetus ja betonin harmaa ovat tehneet lopun kaupungin lumesta, on kaupunki tehnyt tiettäväksi sen itsenäisen ajan, jota se elää. Niin kuin jänis tekee ulkopuolisissa metsissä tuhansia jälkiä ja väittää olevansa monempi kuin mitä on, niin tulee nuoruus ja tekee nuoria askelten kuvioita katujen ja aukioiden pintaan tiheästi”.

 

Elämäkerroissa kiinnostavinta ovat ristiriidat, ja Haavikossa niitä riittää. Hän oli ihmisenä etäinen ja kirjoittajana vaikeatajuinen, mutta hänen tavassaan halveksua ”laillistettuja historioitsijoita” ja muita asiantuntijoita on jotain populistista. Hän oli yksityisajattelija, jonka käsitykset historiasta ja yhteiskunnasta kuitenkin myötäilivät valtaapitäviä, varsinkin Urho Kekkosta. Hän oli intellektuelli, joka ei niinkään keskustellut kuin pudotteli kryptisiä aforismeja. Parhaiten hänen hahmoaan kuvaa sana ”oraakkeli”. Hän oli tietäjä ja totuudenpuhuja, joka häikäisi mystisellä, paradokseja viljelevällä kielenkäytöllään.

 

Vuonna 1984 Haavikolle myönnettiin Neustadt-palkinto, jota pidetään Nobelin jälkeen arvostetuimpana kansainvälisenä kirjallisuuspalkintona. Runoilijaa edusti palkintolautakunnassa Bo Carpelan, joka väitti vain lukeneensa muille lautakunnan jäsenille Haavikon runoja suomeksi ja ruotsiksi: ”Vaikutus oli maaginen”. Anhava ei tätä romanttista selitystä niele, muun muassa siksi, että Haavikon kilpailija viimeisellä kierroksella oli Jorge Luis Borges. (Kyllä, Jorge Luis Borges.) Sen sijaan elämäkerta hakee ratkaisun syytä raatityöskentelyn psykologiasta: ”Kun raadin jäsenet joutuvat yksi kerrallaan luopumaan omasta ehdokkaastaan, heille käy äkkiä samantekeväksi kuka voittaa, ja kun lopulta vaihtoehdoiksi ovat jääneet hyvin kuuluisa ja tuiki tuntematon tekijä, tuntuu virkistävältä äänestää voittajaksi se tuntematon”. Selitys on uskottava – ja hiukan masentava. Suomenkielinen kirjallisuus tuntuu, jos mahdollista, vieläkin periferisemmältä puuhastelulta.

Elämäkerroissa kiinnostavinta ovat ristiriidat, ja Haavikossa niitä riittää.

Haavikon elämällä oli myös traaginen puolensa. Puoliso Marja-Liisa Vartion lisäksi Haavikko menetti ennenaikaisesti myös tytär Johannan, joka kuoli 40-vuotiaana pahasti alkoholisoituneena. Kirjailijan suhde tyttäreensä oli erikoinen: vielä aikuisenakin Johanna saattoi mennä isänsä syliin istumaan, ja monien silminnäkijöiden mukaan heidän välillään oli jotain ”eroottista”. Yleisesti ottaen Haavikko oli ihmissuhteissaan etäinen, mutta myös äkkipikainen. Hänen toinen vaimonsa Ritva Haavikko luonnehti Anja Salokanteleen kertoman mukaan kirjailijan tunne-elämää näin: ”Aggressio ja seksuaalinen halu, mitään muita tunteita ei ole”. Elämäkerta antaa vaikutelman pohjimmiltaan yksinäisestä ihmisestä, joka ei edes menestyksensä huipulla pystynyt olemaan onnellinen.

 

Aivan kaikkea ei Anhavan elämäkertakaan kykene selittämään. Jää edelleen arvoitukseksi, kuinka keskinkertaisia runoja rustaavasta lukiolaispojasta tuli parissa vuodessa 50-luvun modernismin uranuurtaja. Tämän verran mystiikkaa oraakkelin muistolle suotakoon.

 

Julkaistu alun perin Muusat-numerossa (NV 4/2022).

Arviot