Nicklas Mattson
Ellen Strömberg

Parhaan ystävän kintereillä

Arvio
|
Elina Tervonen
|

Tärkeä esikoisteos käsittelee naisten välistä solidaarisuutta, ystävyyttä ja kaiken keskeneräisyyttä.


Ellen Strömberg: Jaga vatten

S&S, 2018. 150 s.

 

Suomenruotsalainen Ellen Strömberg on useamman vuoden ajan käsitellyt naiseksi kasvamista, kirjallisuutta ja kehopositiivisuutta suositussa blogissaan Blejk, Fejt, Fab. Nyt Strömberg on myös esikoiskirjailija.

 

Romaani Jaga vatten julkaistiin tänä keväänä. Teos kertoo nuoreksi naiseksi kasvamisesta ja kahden tytön, Rakelin ja Hannan, välisestä ystävyydestä - mutta toki myös paljosta muusta.

 

Strömbergin teos tuo suomalaiseen naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen “sukupolven äänen”. Mieskirjailijoiden kohdalla näitä ääniä kuultu mm. Johannes Ekholmin ja Erkka Mykkäsen viimeisimpien romaanien muodossa. Ekholm ja Mykkänen käsittelevät teoksissaan sitä, mitä y-sukupolven miesten elämässä tapahtuu, kun maailma ja yhteiskunnan vaatimukset muuttuvat, ja patriarkaatti kyseenalaistetaan.

 

Suomenkielisestä naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta tällaisiin aiheisiin pureutuvia teoksia on toistaiseksi ollut hankalampi löytää, ja Strömberg on myös ruotsinkielisessä kontekstissa ensimmäinen laatuaan. Suomenruotsalaisessa sarjakuvassa lajia on kokeiltu mm. Ulla Donnerin Spleenish-teoksessa (2017) ja Joanna Wingrenin ja Sonja Ahlforsin chat-keskusteluihin perustuvassa leikekirjassa Någon hatar oss igen (2017). Edellä mainitut, samoin kuin Strömberginkin teos, ovat vahvasti feministisiä ja käsittelevät kysymystä naisten välisestä solidaarisuudesta ja elämästä tämän päivän yhä monimutkaisemmassa maailmassa.

 

Jaga vatten kerrotaan Rakelin näkökulmasta. Tapahtumapaikkana toimii joku pieni ruotsinkielinen suomalaiskaupunki. Sellainen pieni kaupunki, joka voisi olla mikä tahansa tuppukylä, kielestä viis’. Kaikki lainalaisuudet tylsyydestä pilluralliin ovat osa miljöön kuvausta. Kotikaupunki ja ihmiset, joiden kanssa viettää nuorena aikaansa, antavat ihmiselle ja hänen elämälleen raamit, teos muistuttaa. Rakel ja hänen paras ystävänsä Hanna ovat kuin paita ja peppu kuten tytöt ruukaavat olla. Samastumispintaa löytynee useamman tytön lapsuudesta.

 

Strömbergin teos kuitenkin kyseenalaistaa käsitteen parhaasta kaverista. Siinä missä poikia kannustetaan pienestä pitäen ”verkostoitumaan”, kokoamaan ympärilleen isoja porukoita, tytöiltä tivataan pienestä pitäen parasta kaveria. Tytöllä on yksi uskottu, aivan kuten myöhemmin patriarkaalisessa normatiivisessa parisuhteessakin.

 

Hannan elämä toimii ikään kuin mittapuuna Rakelille oikeanlaiseen elämään. Kun tytöt lapsena yökyläilevät toistensa luona, Hanna ei koskaan tule Rakelin kotiin, vaan toisinpäin. Hannan vanhemmat ovat varakkaampia, ja Hannan oma huone on isompi ja siellä on telkkari. Hannan äiti ei käy töissä vaan siivoaa kotiaan alituiseen. Rakel on kateellinen Hannan vanhemmista, jotka ovat olleet yhdessä 14-vuotiaasta saakka. Kun tytöt alkavat tapailla poikia, Rakel ei ole asiasta yhtä innostunut, mutta kuin velvollisuudesta tämä toimii Hannan esiliinana. Rakel kerää kaikki pojat, jotka eivät lopulta Hannalle kelvanneet. Ikään kuin seuraamalla Hannan jalanjälkiä Rakel voisi saavuttaa myös hippusen Hannan elämän näennäistä rosottomuutta.

 

Rakel elää Hannan varjossa ja tuntuukin näin olevan Hannan elämän sivustakatsoja. Yhteen ystävään takertumisen kurjan puolen tulee teoksessa esille - siitä harvoin puhutaan edes tyttöjen kesken myöhemmällä iällä. Oletus parhaasta kaverista sulkeekin jo varhain ulkopuolelle ne, jotka eivät onnistu kaveria saamaan. Lisäksi asetelmasta tulee helposti onneton, jos kahden parhaan ystävyksen välille yrittää tulla myös muita ihmisiä. Ja jos verivaloin solmitussa ystävyydessä asiat eivät suju toivotulla tavalla, on kaverisuhteesta hankala ottaa eroa. Uhkana on jäädä kokonaan ilman ystävää. Huonokin ystävä on sentään ystävä! Näin häiriintyneet riippuvuussuhteet voivat muodostua siis muuallakin kuin parisuhteissa tai suhteissa omiin vanhempiin.

 

Jaga vatten näyttää, että ystävyydessäkin voi olla kysymys vallasta. Lapsuuden ystävyyssuhteet nähdään kulttuurissamme helposti pyhinä, sellaisina, joita tulisi vaalia läpi elämän. Usein unohdetaan, että nuo ystävyyssuhteet ovat likipitäen aina olosuhteiden pakosta solmittuja.

 

Myös rikkinäinen perhe on osa Rakelin tarinaa. Äiti muuttaa Ruotsiin, kun Rakel on vielä pieni tyttö. Rakelin kohtalona on jäädä asumaan hiljaisen, hajuttoman ja mauttoman isänsä kanssa. Isä onkin teoksen ainoa ja hajuton ja mauton aspekti, sillä muutoin kehollisuus ja vahvat aistit tunkevat läpi liki jokaisesti romaanin sivusta. Strömbergiä ei ujostuta kertoa ruumiin toiminnoista suorasanaisesti. Seksi kuitenkin tuntuu olevan lähinnä läheisyyden ja kosketuksen kaipuuta. Rakelin keho tuntuu tarvitsevan seksiä enemmän kuin mieli, ja näin hän ajatuukin sekstaamaan poikia sellaiseen tahtiin, mitä ei tyttöjen kasvukertomuksissa välttämättä yleensä tavata. Tunteet ja seksi eivät välttämättä mahdu samaan lauseeseen:

 

Mommo brukade borsta mitt hår med hundra tag eller mer och säga att om jag bara höll håret långt och vackert skulle jag en dag bli lucia. Jag blev aldrig lucia och mitt hår var kort och svart när jag äntligen blev av med oskulden. Ingen knullar duktiga flickor, det glömde mommo berätta.

 

Jaga vatten on muodoltaan kasvukertomus, jonka kerronta polveilee eri tapahtumien välillä epäkronologisesti. Tapahtumat tuntuvat toisinaan aika banaaleiltakin: vanhempien ero, ensimmäinen kerta seksiä, kotibileitä toisensa jälkeen, kuukautisten alkaminen ja ajatukset siitä, tulisiko saada lapsia. Strömbergillä on kuitenkin taito, jolla hän osaa varkain ujuttaa lattean kerronnan sekaan tarkkoja oivalluksia ystävyydestä, nuoruudesta ja tyttönä kasvamisesta. Yksinkertaisesta ja jopa eleettömästä kerronnasta huolimatta rivien välit kertovat lukijalle enemmän kuin rivien sisältö itsessään.

 

Tyttöjen välistä ystävyyttä on viime vuosina tarkasteltu myös maailmankirjallisuudessa, kuten Elena Ferranten Napoli-sarjassa ja Zadie Smithin Swing Timessa. Mutta näitä enemmän Strömbergin romaani muistuttaa minua Miranda Julyn viime vuonna suomeksi ilmestyneestä romaanista Avokämmen. Samalla tavalla kuin Rakel elää Hannan varjossa, myös Julyn romaanin päähenkilö Cheryl on vieraansa Clee’n hännystelijä. Romaaneja yhdistää myös se, että lukijan tekee mieli ravistella päähenkilöä ryhdistäytymään, lopettamaan huonon suhteen, tekemään elämälleen jotain. Molemmat kertomukset jäävät myös ikään kuin kesken. Vaikutelma syntyy siitä, että romaanien lopussa kumpaakaan päähenkilöä ei odota vapautuminen kiusaajan ikeestä, eikä luvassa ole sulkeuman tarjoamaa lopun tunnetta. Päähenkilöä ei johdateta lopussa tilanteeseen, jossa kaikki olisi lopulta hyvin tai ratkaistu. Rakelin kertomus jää kesken.

 

Strömbergin romaani ei anna välineitä koherenttiin tarinaan. Kyllä, kyseessä on nuoren naisen kasvukertomus, Rakel aikuistuu, mutta ei välttämättä kasva. Strömbergin eleetön kerronta tukee ajatusta siitä, että absoluuttista totuutta asioiden tilasta ei pyritä kertomaan. Romaani ei ole vastaus mihinkään, se on vain pieni hetki, yhden naiseksi kasvavan tytön tarina tässä universumissa. Tällaiset nykykertomukset kyseenalaistavat oman tarpeemme kokonaisille tarinoille. Yhä harvemman y-sukupolven nuoren elämä menee tavallisen kaavan mukaan, jossa lukiota seuraa yliopisto, valmistuminen, perheen perustaminen, työpaikan saaminen ja rauhaisa seilaaminen eläkesatamaan omasta asunnosta elettynä.

 

Kenties kaipaamme tarinoita, jotka ovat yhtä keskeneräisiä kuin me olemme yhtenäiskulttuurin luomasta illuusiosta käsin. Keskeneräisyys ei koske myöskään pelkästään tarinoita, vaan myös sitä, millaisia valintoja teemme elämässämme. Ihminen voi tietää valinneensa väärin, ihminen voi tietää, että tämä tilanne ei ole minulle nyt suotuisa, ja silti edelleen valita väärin, valita jäädä. Jaga vatten vakuuttaa kertomallaan, se on helt okej, se on inhimillistä.