Taisteluni – läpi arkielämän ja norjalaisen romaanin
Karl Ove Knausgård kertoo Taisteluni-sarjassaan kaiken ja sitten kertomisesta kaiken. Kirjasarja tuo mieleen Augustinuksen Tunnustukset: kyseessä on samankaltainen omaelämänkerrallisten muisteluiden, tietokirjamaisten esseiden ja itsetutkiskelujen kudos. Mutta kertojanääni ei tietenkään ole aina kirjailijan ääni ja Knausgård vääjäämättä manipuloi sekä menneisyyttään että lukijan kokemusta siitä.
Vihatun isän kuolema. Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan (2009-2011) ensimmäisen niteen purkaus on välttämätön ja ilmaisuvoimainen, hiomaton. Toinen kirja taustoittaa kuljettaen arjessa ja ajassa edestakaisin. Samalla kirjailija löytää tyylinsä kirjallisuuden lajityyppien ja oman elämän aikatasojen leikkauksista. Nide selittää ja asettaa ensimmäistä asiayhteyksiinsä, ja herättää kiinnostusta siihen, mitä jatkossa tapahtuu. Miten Karl-Ovesta tuli kirjailija? Millainen elämä on isän kuoleman kuvauksen taustalla? Kolmas osa kuvaa lapsuutta 70-luvulla – hienopiirteisesti, tarkasti. Tämä on komeaa ja rosoista tekstiä, tarinoita peloista, epävarmuudesta ja iloista – toisinaan kaikesta tästä yhtä aikaa. Neljäs osa käsittelee nuoren miehen itsenäistymistä kaukana tutuista kuvioista, nuorena opettajana kaukaisessa kalastajakylässä. Kertomuksena se on hyvin suoraviivainen, kertomusteknisesti äärimmäisen tavanomainen, jopa tylsä – hieman petyin, kun huomasin, että viitososa jatkui suoraan samaan tyyliin, käyden läpi Knausgårdin opiskeluajat Bergenissä, ja hänen alkutaipaleensa kirjoittajana ja kirjailijana. Huomasin odottavani jo kärsimättömästi finaalia, vaihtelevampaa kerrontaa.
Kuudes osa palaa toisen niteen tunnelmiin, ’nykyaikaan’, kirjoitusprosessiin ja kirjasarjan ensimmäisten osien ilmestymiseen. Osa liittää koko kirjasarjan laajempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä. Keskeinen teema on kaunokirjallisuuden merkitys maailmassa. Vihdoin koittaa myös kirjasarjan alusta asti odotettu vertailu Hitlerin taistelujen kanssa. Silti keskeisintä on perhe-elämä ja siihen liittyvien tunteiden kuvaus, oman tien etsiminen todellisten ja kuviteltujen odotusten paineissa. Kirja kertoo siitä, millaisena elämän merkitys näyttäytyy tavallisen arjen kuvioissa.
Teos kommentoi jatkuvasti itseään. Huvittavaa tällaisen arvioivan kirjoituksen kannalta on, että Knausgård itse kerta toisensa jälkeen tekee viimeisessä kirjassaan ne samat huomiot, jotka nokkelaksi itseään onnitteleva arvostelija on tuhansien sivujen aikana muotoillut ja valmistautunut tuomaan maailman eteen omina syvinä mietteinään. Luin ennen Taisteluni 6 -kirjaa tätä kirjasarjaa edeltävän Knausgårdin kirjan, En tid før allt, joka kertoo 1500-luvulla elävän teologin kohtaamisista enkelien kanssa ja pakkomielteestä kirjoittaa (vinksahtanut) enkelien historia. Kirjassa kerrotaan myös uudestaan Kainin ja Abelin, sekä Nooan tarinat – sijoitettuina norjalaiseen maalaismaisemaan, jossa eletään 1800-luvun tyyliin. Silti kertojaminä on 1500-luvun italialainen oppinut, ja tarina etenee oudon luontevasti. Tämä on mielestäni paras Knausgårdin kirjoittama teksti. Kirja on kiehtova, sen kieli loistaa synkkänä – siinä yhdistyvät tarinat ja esseet Taisteluni-teosta lukeneelle tutulla tavalla, jopa päähenkilöt ovat loppujen lopuksi samat. Ja entä itse Taisteluni? – niin, Hitlerin lapsuus, isävihoineen, taiteellisine pyrintöineen ja ulkopuolisuuksineen on kuin Knausgårdin lapsuus – miksi Karl-Ovesta tuli kirjailija, miksi Hitleristä antisemiitti ja poliitikko? Mutta tätäkään yhdistämisen pientä iloa ei lukijalle jätetä, vaan kirjailija kirjoittaa tämän auki. Kiveä ei jää kiven päälle.
Asioiden identiteetti: likaisen murokulhon arkinen nuhjuisuus keittiön pöydällä, aavistuksenomainen maidon tuoksu, kun alkukevään kirkas armoton valo osuu kulhoon pilvien väistyessä. Vessassa käynti, loputtomat tupakkatauot, kakkavaipan vaihtamisen itsereflektiivinen ja kriittinen analyysi. Tarkkaa kuvausta siitä, miten toisen ihmisen kohtaaminen on niin vaikeaa (opiskelutoverien kanssa kahvilla; teini-ikäisenä kotibileissä; aikuisena lapsen ystävän syntymäpäivillä), ja kuinka se on aina epätäydellistä, haurasta. Jatkuvaa sisäisten tunteiden kuvausta ja toisten tunteiden analysointia, arvailua, ahdistusta. Toinen ihminen; yksinäisyys; lapsuuden perhe; ystävyyssuhteet; seksuaalinen herääminen; naisystävät; avioliitot; lapset. Satunnaiset kohtaamiset yksittäisten julkisuuden henkilöiden ja kadunmiesten kanssa. Knausgård haluaa miellyttää, olla hyväksytty, kuten me kaikki. Ja kuten me kaikki, välillä hän on pateettinen ja kliseinen ja toistaa itseään.
Taustani vuoksi kirjasarjan ankkuroituminen pienen 70- ja 80-lukulaisen rannikkokaupungin (Tromøya) elämään koskettaa jo sinänsä. Knausgård on vain kolme vuotta minua vanhempi – olen elänyt saman yhteiskunnallisen muutoksen läpi samoja kirjoja lukien. Vaikka musiikilla ei ollut minulle nuoruudessani sitä merkitystä kuin Karl-Ovelle, elin samassa maailmassa. Mutta kertomus laajenee tämän ulkopuolelle. Se, että jaksoin kahlata koko kirjasarjan läpi, johtuu paljolti tietysti siitä, että Knausgård kirjoittaa taidolla, joka todellakin kääntää yksityisen yleiseksi. Knausgårdin oma elämä koskettaa ja paljastaa jotain minusta itsestäni. Arki on merkittävää – me kaikki elämää omaa arkeamme, eikä mikään ole sen tärkeämpää. Tämän kirjan kohdalla toteutuu hyvin konkreettisella tavalla sanonta, jonka mukaan lukeva ihminen elää monta elämää.
Kertomus on ymmärtämisen ehto. Knausgård kirjoitti, koska halusi ymmärtää isäänsä ja itseään, oman identiteettinsä muotoutumista. Toisaalta kertominen ankkuroi muistot, tekee niistä totuuden. Kirjailija on siis kirjoittanut itselleen menneisyyden – kyse on kuin ihmiskokeesta, johon hän on liittänyt mukaan myös itselleen läheiset ihmiset. Knausgårdin sedän taistelu ykkösosan julkaisemista vastaan ja kirjoittajan ahdistuneisuus tästä nousee kuudennen niteen keskeiseksi teemaksi. Mikä on kirjailijan vastuu sukulaisten ja lähipiirin suhteen?
Knausgård toistaa usein tekevänsä väärin. Ei pelkästään niin, että ”kaikki voivat lukea hänestä kaiken”, vaan hän on antanut lapsensakin lukijoidensa käsiin. Toisaalta hän on myös kirjoittanut lapsilleen perhetarinan, jota he eivät voi päästä pakoon. Silti Knausgård ei tuo esiin, miksi hän tunsi pakkoa jatkaa kertomustaan myös kuutososan lapsiarjen ja vaimonsa sairauskertomuksen kuvauksilla. Sarjan viimeinen kirja alkaa omien tunteiden läpikäynnillä, pohtii sitten perhettä ja kirjallisuutta, ja siirtyy Hitler-jakson jälkeen kuvaamaan vaimon pahenevia mielialahäiriöitä, maanisuutta ja masennusta, ja lasten hämmennystä äidin sairaudesta. Tämä jakso tuntui vaikealta, jopa väärältä. Knausgård kirjoittaa sairaudesta raa’asti: halusinko todella kuulla yksityiskohtaisen raportin siitä, miten joku kolmas ihminen on sairastuessaan käyttäytynyt, vain muutama vuosi sitten? Performanssin logiikka ja koko kirjasarjan paino vaati tietysti tämänkin, ikään kuin kirjailija ei enää hallitsisi tilannetta, edes omaa kirjoittamistaan. Kirjailijaksi tuleminen ja jäljen jättäminen historian virtaan on muodostunut kaiken muun ylittäväksi pakkomielteeksi.
Knausgård rakentaa tietoisesti laajan kirjallisuusperinteen päälle. Proust, tietenkin, hänet mainitaan usein, Joycen omaelämäkerralliset tekstit harvemmin, Bukowski jonkun kerran – mutta itselleni tuntematon päiväkirjakirjoittaja Witold Gombrowicz esitellään varsinaisena esikuvana. Sen sijaan esimerkiksi Henry Milleriä ei mainita, tai ehkä olen lukenut huonosti ja arjen kieputuksessa kulkenut tämän sivuitse. En osaa nähdä tätä kirjaa uudistajana – pikemminkin tietyn kirjallisen tradition loogisena jatkeena.
Kirjasarja tuo mieleeni myös Augustinuksen Tunnustukset: kyseessä on samankaltainen omaelämänkerrallisten muisteluiden, tietokirjamaisten esseiden ja itsetutkiskelujen kudos. Tällaista kirjaa lukiessa historiantutkija juontuukin helposti pohtimaan kaunokirjallisuuden todistusvoimaa. Kertojanääni ei tietenkään ole aina kirjailijan ääni, edes omaelämänkerrallisen muodon sisällä, ja Knausgård vääjäämättä manipuloi sekä menneisyyttään että lukijan kokemusta siitä. Kirjasarjan tyyli lukuisine dialogeineen alleviivaa tätä. Silti tuntuu selvältä, että kirja paljastaa elämästä jotain sellaista, mihin perinteisillä historiantutkimuksen materiaaleilla ei ole pääsyä – samoin kuin Augustinus avaa ikkunan myöhäisantiikin maailmaan. Millaista oli lapsen elämä 1900-luvun lopun skandinaavisessa maaseututaajamassa, miltä tuntui opiskelijaelämä ja sen vaihtuminen perheenisän arkeen 2000-luvun alun pohjoismaisessa kaupungissa? Huolto-aseman kahvila teini-ikäisen silmin, lasten vieminen hoitopaikkaan krapulassa, miehen ja naisen muuttuvat roolit julkisessa tilassa ja kodissa: Tunteiden ja sosiaalisen kanssakäymisen historia voisi rakentaa tälle perustalle jotain aivan uutta. Vain yhteen kirjailijaan tukeutuminen ei tässä tietenkään riittäisi.
Aloitin kirjasarjan lukemisen loppuvuodesta 2013, kun oma työni oli vienyt minut Norjaan – nyt yli kaksi vuotta myöhemmin oma Norjan-aikani on loppumassa, samoin Taisteluni (Knausgårdilta on jo ilmestynyt uusia kirjoja). Luin kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa suomeksi, neljännen ruotsiksi ja kaksi viimeistä norjaksi – samoin kuin En tid før allt -romaanin, jota ei ikävä kyllä ole suomeksi käännetty. Knausgaardin kieli Taisteluni –sarjassa on konkreettista ja helppoa luettavaa, eikä tietty kirjoittamisen löysyys suinkaan haittaa – kaikki lauseet eivät ole helmiä, eikä joka sanaa tarvitse ymmärtää ilman että menettää otteen kertomuksesta.
Ne, jotka arvioivat tätä kirjasarjaa yksittäisten kirjojen kautta, tekevät virheen: tämä on kokonaisuus, yksi tarina kuudessa kirjassa. Lähinnä vain kolmas ja neljäs kirja muodostavat suljetut kertomukset – ja näistäkin loppujen lopuksi neljäs on tavallaan turha. Ensimmäinen ajatus yli 3800 sivun jälkeen olikin: tämä pitäisi lukea heti uudestaan, yli kahden vuoden lukuprojekti oli turhan pitkä. Miten suhde isään alussa kuvataan? Mainitaanko isän koko nimeä ennen kuutososan sivua 1003? Miten ensimmäiset ajat Lindan kanssa, lasten syntymä, uusi elämä Ruotsissa. Miten kertomuksen rakenne ensimmäisissä kirjoissa toimi? Miten teksti oikeasti muuttuu, miten kulttuurin vivahteet ja kielen murteet kuvataan (ja miten kääntäjä niistä selviää?): kirja on kirjoitettu bokmålilla, mutta aika ajoin tehokeinona on käytetty tämän kielimuodon ja nynorskin, joka tässä saa edustaa paikallismurteita, kohtaamista. Kirjailija leikittelee joskus myös omien ruotsalaisten lastensa kaksikielisyydellä, he kun puikkelehtivat äidinkielensä ja isänsä kielen norjan välillä. En tuntenut tarvetta vertailla tarkemmin alkutekstejä ja suomennoksia, sillä päähenkilö ja hänen tapansa ajatella ja käyttää kieltä tuntui pysyvän samana koko kirjasarjan ajan, kielestä riippumatta: selvästikin kääntäjä Katriina Huttunen on tehnyt hyvää työtä.
Knausgård on kieltänyt olevansa historioitsija tai filosofi. Mutta hyvin hän on läksynsä tehnyt, laajalti lukenut. Esimerkiksi Hitlerin nuoruuden kuvaus seuraa arkistoja kolunneita tutkijoita ja heidän kirjojaan, ja silti synteesi pysyy elävänä. Aina välillä Knausgård pääsee kysymään teräviä kysymyksiä tutkijoilta – erityisesti Ian Kershawlta, jota kirjailija syyttää anakronistisesta selittämisestä, eli Hitlerin lapsuuden ja tämän tekemien valintojen kuvaamisesta sen valossa mikä hänestä lopulta tuli. Vaikka tämä jakso on lähes neljäsataasivuisena romaanisarjan selvästi laajin esseekokonaisuus, se ei suinkaan ole ainoa. Esseenomaiset pohdinnat seuraavat toisiaan koko kirjasarjan ajan. Kuolemasta, rakkaudesta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi, kielestä ja runoudesta, tunteista, lapsista, vieraan pelosta ja rotuopeista, Ruotsin ja Norjan kulttuurieroista, uskonnollisuudesta, nationalismista ja terrorismista, itsetutkiskelusta ja tunteista, Vanhasta testamentista ja uhraamisesta, taiteesta, merkityksellisyydestä, tyylistä, kirjallisuudesta – ja tunteista. Kuudennen osan lopusta löytyy yli 60 nimekkeen kirjallisuusluettelo.
Olin usein eri mieltä kertojanäänen kanssa, ja joskus jaarittelu kyllästytti, mutta silti Knausgård onnistui pitämään otteessaan. Hän tuntuu kysyvän oikeita kysymyksiä. Mitä on autenttinen elämä? Miten kohdata toinen ihminen? Miten kuolema näkyy ja sitä peitetään, ja miten ihminen janoaa kuolemattomuutta, jatkuvuutta ja osuutta jostain suuremmasta?
Knausgård kietoo yksityisen, yhteiskunnallisen jota kuvataan yksityisen kautta sekä historian suuret linjat viihdyttäväksi mylläkäksi. Tästä vyyhdistä voi poimia erilaisia sanomia: nykyisyys on seurausta yksittäisten ihmisten toiminnasta, ei ole muuta. Ei ole yhdentekevää, mitä sanomme pitkän ja turhauttavan työpäivän jälkeen naapurin mölyävälle nuorisolle, joka juo kaljaa pihalla, tai puolisolle, joka unohti ostaa maitotölkin. Kun kirjoittaminen loppuu, on onnellista lähteä perheen kanssa uuteen kotiin.
