#toistaiseksinimeämätön kuorii lukijansa
Mirkka Mattheiszen: #toistaiseksinimeämätön
28 s. Puru-kollektiivi 2018
Mirkka Marika Mattheiszenin tuore runovihko #toistaiseksinimeämätön elää syömisen ja ruoanvalmistuksen maailmassa. Mattheiszen kutsuu lukijan ihailemaan kanssaan arjen hetkeä: ”Meillä on lupa pysähtyä hetkeksi tähän, / nostaa ohutreunainen asetti huulille, / kallistaa hieman... ” Runot eivät silti salli keinutuolitunnelmaa vaan haastavat koko ajan. Syöminen tarkoittaa (runouden) sisään ottamista — sitä, miten kerros kerrokselta tulevat vastaan "limakalvo, kudos, kerros, limakalvo, kudos".
Suupala suupalalta kuvataan ruokailijaa, joka tarkastelee annoksensa kypsyysastetta. Runoissa toistuvat nylkeminen, kauhominen, leikkaaminen ja avaaminen kuorivat lukijaa: ”näkymä avautuu, vaikka et katso”. Syömisen metaforan kautta Mattheiszen näyttää yhteiskuntaa pintaa syvemmältä. Monessa runossa näkymä viittaa nieltäessä avautuvaan, mielihyvää tuntevaan ruoansulatuselimistöön. Toisaalta varsin pian supistelevan elimistön avulla kuvattu romanttinen mielihyvän kokemus vaihtuu taas makaaberiksi eläinkunnan ”liian tiheän kannan harvennukseksi”.
#toistaiseksinimeämättömässä ”kaikki kiertävät vakaata kehää”. Syömiseen, lihaan ja hyönteisiin liittyvä toistuu muodostaen syklejä ja runosta toiseen kantavan jatkumon, joka ottaa kantaa mässäilyyn ja kerskakuluttamiseen. Ironisesti Mattheiszen sanoo: ”maistuuko tämä teille, herra, rouva, oletteko jotain / vailla älkää puhuko tyhjää, tämä on hyvin kypsää.”
Teknisesti #toistaiseksiniemämätön on sävykäs. Tyyli on yhtenäinen ja säkeenylitykset avartavat tulkintamahdollisuuksia. Rytmistäkin vaihtelua on proosarunon suuntaan. Esipuherunossa todetaan: ”Tässä performanssissa yleisö alistetaan väkivallalle” ja tämä toteutuu rytmin kautta. Näin teoksen syöjä pääsee vauhtiin ja paloittelu alkaa. Säkeet takovat toisiaan korkeiksi rakennelmiksi, kuten seuraavassa:
Keitän kuumaa suolaista lintulientä, suipistan
suuni kun maistan etten polttaisi kieltä se tarttuu
kitalakeen kiinni, sarkofagissa lepäävät viiriäiset,
liemestä nostellaan
suupaloja ylös, reikäkauha saa äänet kohoamaan
tasasuuruiset rasiat täyttyvät erivärisistä raasteista
yksi nostaa uunista tuoreet leivät
metrikaupalla rapeakuorista vehnäleipää kasataan
koreihin
Kuvataiteen alallakin toiminut Mattheiszen kuvaaa ihmisen henkisen ja fyysisen kestävyyden näennäisyyttä vähän samaan tapaan kuin belgialainen kuvataiteilija Berlinde De Bruyckere, joka teoksissaan esittelee sisäelinten haurautta ja pilaantumisalttiutta. Eliöiden yhteenkuuluvuus korostuu. Ihotieto, perustarpeet ja kontakti ovat yhteistä. Ihmiset, eläimet ja hyönteiset tavoittelevat ilmaa ja liikkuvat virrassa. Ihmisen ylivalta liittyy sanoihin ja nimeämiseen:
Rationaalinen tarkkavaisuutesi erottaa meidät
toisistamme.
Osaan lukea ennusmerkkejä leppäkerttulautoista ja
lukuisista invaasioista.
Pystyn nimeämään sinut.
sinun käsittämätön ylivoimasi
metaforaksituleminen
Mattheiszen pelaa lyriikassaan nimeämisen ja nimeämättä jättämisen valtapeliä pyrkiessään ”kielivallan ulottumattomiin”. Assosiaatiot vievät Jarno Lindemarkin ja Jonimatti Joutsijärven lyriikkaan, puistattavaankin lihallisen ja henkisen läsnäolon yhdistämiseen. #toistaiseksinimeämättömän lopputulemana ihminen tulee siksi, mitä hän syö, ja henkisyys taantuu ruoansulatusjätteen tasolle.
#toistaiseksinimeämätön ei ole turhan tarkka omasta kauneudestaan. Painopiste on rinnastuksissa ja jopa hengästyttävässä sanomisen pakossa. Samalla peräkkäisten sanojen taukoamaton tahti saattaa olla teoksen heikoin lenkki. #toistaiseksinimeämätön on järjestetty niin, että kunkin runon teema jatkuu sivuteemana seuraavassa runossa. Tällainen temaattisuus on lukemaan kutsuvaa mutta saa toivomaan myös selkeämmin erilaista, esimerkiksi rytmisesti rauhallisempaa jaksoa.
Vaikka teoksen kliimaksin voi paikantaa useampaankin kohtaan, jännite säilyy loppuun saakka. Mattheiszen osaa pitää lukijaa otteessaan useammankin lukukerran.
Sanna-Kaisa Ojala
