pxhere
kuja

Unohdetut, paheksutut uhrit

Arvio
|
Sanni Purhonen
|

Hallie Rubenholdin uusi teos Viiltäjä-Jackin uhreista paljastaa ripperologien parissa rehoittaneen misogynian. Myöskään Russell Edwardsin ja Jari Louhelaisen teos ei ole siitä vapaa.


Russell Edwards ja Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack – Kunka paljastimme murhaajan. Suom. Tero Valkonen. Gummerus 2015. 396 s.

 


Hallie Rubenhold: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2020. 390 s.

 

Viiltäjä-Jackia voi luonnehtia maailman kuuluisimmaksi sarjamurhaajaksi. Monet pahamaineiset ja paljon uhreja löytäneet tappajat on analysoitu kyllästymiseen asti. Silti Lontoon Whitechapelin kaupunginosassa vuonna 1888 tiettävästi ainakin viisi naista tappanut murhaaja ei lakkaa kiehtomasta ihmisiä. Tekojensa lisäksi hän on jättänyt jälkeensä sadottain tieteellisiä julkaisuja, kirjoja, tv-sarjoja, elokuvia, podcasteja ja opastettuja kävelykierroksia. Viime vuosina tosirikos-genre on vain kasvattanut suosiotaan.

On olemassa kokonainen teollisuudenhaara ja ripperologeiksi kutsuttu joukko, jotka ovat omistaneet elämänsä tapauksen selvittämiseen. Osalle kyseessä on intohimoinen harrastus, osalle ammatti. Lisänsä joukkoon tuovat Ripper-harrastaja ja liikemies Russell Edwardsin ja suomalaisen tiedemiehen Jari Louhelaisen muutaman vuoden takainen kirja sekä tutkija Hallie Rubenholdin tuore teos. Niiden näkökulmat ovat keskenään hyvin erilaiset.

On olemassa kokonainen teollisuudenhaara ja ripperologeiksi kutsuttu joukko, jotka ovat omistaneet elämänsä tapauksen selvittämiseen.

Edwards ja Louhelainen asettuvat osaksi pitkää tuntemattomaksi jääneen murhaajan selvittelijöiden ketjua. Kuten teoksen alaotsikosta käy ilmi, he uskovat löytäneensä arvoituksen ratkaisun. Rubenholdin fokus taas on unohdetummassa – mutta ei tapaukselle vähemmän olennaisessa – joukossa, Viiltäjän ”kanonisoiduissa” viidessä uhrissa.

Yksi syy Viiltäjä-Jackin suosioon on varmasti, ettei hänen henkilöllisyydestään ole yksimielisyyttä. Toinen usein mainittu asia on rikosten raakuus. Viiltäjä ei ainoastaan tappanut uhrejaan. Useimmat heistä oli suolistettu tavalla, jonka sanottiin vaativan anatomista tarkkuutta. Heiltä oli viety elimiä ja niitä oli aseteltu rikospaikoille.

 

Tiede tarjoaa ratkaisun?

Russell Edwards on monien muiden tavoin kiinnostunut ennen kaikkea raa’an tappajan henkilöllisyyden selvittämisestä. Hänen teoksensa on kuitenkin kuvaus myös hänestä itsestään ja siitä, miten ripperologin harrastuksesta tulee elämän valtaava pakkomielle. Viiltäjän jahtaaminen on Russelille henkilökohtainen sankaritehtävä. Hän kertoo kiinnostuneensa tapauksesta, kun tajusi rikosten tapahtuneen alueella, jolla itse oli opiskellessaan asunut. Elokuva From Hell (2001), jossa Johnny Depp esittää Viiltäjän tapausta selvittävää viktoriaanisen ajan rikostutkijaa, oli kiinnostuksen laukaisija.

Rikokset on käyty läpi jo ennen kirjan puoltaväliä. Loppu keskittyy oletetun tekijän nappaamiseen, josta tulee oma mysteerijuonensa. Russellin innostunutta selitystä lukiessaan nojatuolietsivän on helppo kuvitella itsensä hänen paikalleen ratkomaan mysteeriä. Uhrit jäävät sivuosaan, mikä kyllä tiedostetaan.

Toisinaan on vaikea muistaa että uhrit olivat ihmisiä joilla oli luonne, ystäviä ja sukulaisia, sillä heidän elämänsä jää suuremman kysymyksen eli koko arvoituksen ratkaisemisen varjoon. Mutta jos he olisivat kuolleet köyhäintalossa, kuten niin monet yhteiskuntaluokkansa naiset, heidän ankea elämänsä olisi unohtunut tyystin. Viiltäjä-Jackin uhreina he ovat saavuttaneet eriskummallisen kuolemattomuuden.

Edwardsin innostus yltyy toisinaan itsetärkeäksi, vaikka se on sympaattistakin. Sitä kiinnostavampi teoksessa on metodi, jolla hän uskoo selvittävänsä rikoksen. Hän on saanut huutokaupasta haltuunsa saalin, jonka väitetään löytyneen Catherine Eddowesilta, yhdeltä uhreista. Tässä kohdin kuvaan astuu suomalainen geenitutkija Jari Louhelainen, jonka tehtävänä on löytää vaatekappaleesta todistusaineistoa Eddowesista ja tämän tappajasta. Pääsemme jännittämään analyysin tuloksia yhdessä kirjoittajien kanssa.

Louhelainen on kirjoittanut teoksen suomalaiseen editioon alkusanat ja epilogin. Saalin analyysin tieteellinen osa on yritetty selittää kansantajuisesti. Potentiaalisista klikkiotsikoista huolimatta – tai niiden takia – Louhelainen suhtautuu rikoksen selvittämiseen tiedemiehen tavoin, huomattavasti itsevarmaa Edwardsia rauhallisemmin. Kaksijakoisuus on kokonaisuudelle hyväksi.

Viiltäjä on monelle kannattava bisnes.

Kansantajuisuudesta huolimatta en väitä täysin ymmärtäneeni Louhelaisen metodeja tai niiden luotettavuutta. Louhelaisen ja Edwardsin ratkaisu on saanut osakseen arvostelua niin ripperologien kuin tiedeyhteisön keskuudessa. Kuten kirjassa vihjataan, osasyy tähän voi olla, ettei ratkaisua haluta löytää. Viiltäjä on monelle kannattava bisnes. Louhelaisen tänä vuonna julkaisema vertaisarvioitu artikkeli on joka tapauksessa tuomittu monella taholla hölynpölyksi. Arvoitusta ei voi siis julistaa yksioikoisesti ratkaistuksi. Louhelaisen ja Edwardsin yritys on silti kiinnostava.

 

Naisten ääni

Yksi Louhelaisen ja Edwardsin arvostelijoista on Hallie Rubenhold. Hän ottaa käsittelyyn juuri ne naiset, jotka monen muun kirjoissa olisivat jääneet ilman Viiltäjää täysin unohduksiin. Samalla hän käsittelee 1800-luvun loppupuolen englantilaista yhteiskuntaa ja naisten asemaa yleisemmin. Näkökulma on tuore ja pysähdyttävä.1

Kirja pakottaa myös lukijansa kysymään, miksi olemme niin kiinnostuneita sarjamurhaajien kammottavista teoista, mutta unohdamme uhrit tai jopa tuomitsemme heidät, oli kysymys sitten viktoriaanisesta skandaalilehdistöstä tai nykyajan somejuoruista.

Kirja pakottaa myös lukijansa kysymään, miksi olemme niin kiinnostuneita sarjamurhaajien kammottavista teoista, mutta unohdamme uhrit tai jopa tuomitsemme heidät

Viiltäjä-Jackin kohdalla on otettu annettuna, että hänen uhrinsa olivat prostituoituja ja motiivit seksuaalisia. Näin on myös monen nykysarjamurhaajan kohdalla. Niin ikään Edwards esittää prostituution melko todennäköisenä osana jokaisen uhrin elämää.

Rubenhold nostaa esiin, ettei kolme viidestä Viiltäjän uhrista mitenkään todistetusti harjoittanut prostituutiota. Toki he olivat eri syistä syrjäytyneitä ja useimmilla oli alkoholiongelma. Tätä olennaisempaa on, ettei prostituutio tai”huonon naisen” maine tee kenenkään murhasta oikeutettua. Rubenhold paljastaa terävästi Viiltäjä-Jackin ja vastaavien mytologioiden syvän naisvihamielisyyden ja kaksinaismoraalin.

Koska ei ole olemassa todisteita, joiden mukaan Polly, Annie ja Kate olisivat koskaan olleet yleisiä prostituoituja, monet ovat  ryhtyneet  väittämään  heidän  harjoittaneen  »satunnais-prostituutiota». Se on näiden naisten monitulkintaisen elämän ylle heitetty kaikenkattava termi, joka suorastaan tihkuu moraalista tuomitsevuutta. Se on syyllistämistä assosiaatiolla siksi, että nainen oli köyhä ja alkoholisoitunut, koska hän oli jättänyt lapsensa, koska hänestä oli tullut aviorikoksen tekijä, koska hänellä oli avioliiton ulkopuolisia lapsia, koska hän asui asuntolassa, koska  hän  oli  ulkona  myöhään  illalla,  koska  hän  ei  enää  ollut  viehättävä, koska hänellä ei ollut pysyvää kotia, koska hän kerjäsi, koska hän nukkui taivasalla, koska hän rikkoi kaikkia niitä sääntöjä, jotka määräsivät mikä on naisellista.

Vaikka Viiltäjän uhrien elämänvaiheista ennen murhia tiedetään vain vähän, Rubenhold sijoittaa heidät taitavasti osaksi aikansa yhteiskuntaa. Yksityiskohtaisen kirjoitustyylin kautta on helppo kuvitella, millaista uhrien elämä on saattanut olla. Tunnelma välittyy myös suomennoksesta hyvin. Näin kuvataan esimerkiksi köyhäintalojen arkea:

Köyhäintalossa asuminen oli jatkuvaa nälkää, toistuvaa sairastelua ja huonosti nukkumista makuusalien olkipatjoilla. Väkivaltaa ja julmaa pakottamista sai usein tuta niin köyhäintalon henkilökunnalta kuin sen muilta asukkailtakin. Huono sanitaatio, veden rajallinen saatavuus, altistuminen tuhoeläimille ja pilaantunut ruoka varmistivat, että asukkaat kärsivät säännöllisesti ripulista ja infektioista, jotka pääsivät riehumaan valtoimenaan.

Taustoituksen ansiosta uhreista tulee muutakin kuin uhreja, riippumatta tappajastaan. Heidät näytetään yksilöinä, joilla on tarinansa, jo kauan ennen kuolemaa, traagisista käänteistä puhumattakaan. Toisin kuin useissa Ripper-kirjoissa, murhilla ei mässäillä.

Tavallaan kummallakin näistä teoksista on sama päämäärä – riisua murhaaja mystiikasta. Silti Viiltäjä-Jackin tapaus kiehtoo varmasti vielä monia. Ratkaisua olennaisempaa on, mitä kaikkea vastausten etsintä paljastaa.

  • 1. Vertailukohtana tulee mieleen Michelle McNamaran teos I’ll be Gone In the Dark, jossa jäljitettiin Golden State Killeriä, mutta ääneen pääsivät hänen uhrinsa. Edwardsiin ja Louhelaiseenkin McNamara sopii rinnastukseksi sikäli, että tappajan etsinnän avain on geeniteknologiassa.