Välitilinpäätös hakee paikkaa sukupolvien kulussa

Johanna Venho: 

Saaren runot. 

72 s. Palladium Kirjat 2017. 

Johanna Venhon viime vuonna ilmestynyt Saaren runot on sukupolvien ketjua ja ikääntymisen merkitystä käsittelevä välitilinpäätös. Sen ja edeltävän runoteoksen Tässä on valon välillä ehti kulua kahdeksan vuotta. Pitkä haudutusaika näkyy tematiikan painavuutena ja lähes säröttömänä kielellisenä eheytenä. 

Saaren runot on tekijänsä viides runokirja. Venho on julkaissut parikymmenvuotisen uransa aikana myös proosaa ja kimaran lastenkirjoja. Edeltävät runokirjat julkaisi WSOY, mutta uutuuden kustantaja on tamperelainen Palladium Kirjat. Suurten kustantamoiden kapeutuvista runolistoista on puhuttu paljon viime vuosina, mikä nousee mieleen myös tämän kustantajavaihdoksen kohdalla. 

Saaren runot on melko tyypillistä lyyristä nykyrunoutta niin sanastoltaan, asetteluiltaan kuin rakenteeltaankin. Uutta Venhon aiempaan tuotantoon verrattuna on proosarunomaisten osioiden sekoittuminen säkeiden sekaan sekä tieteellisten lähteiden käyttö. Viitteissä mainitaan etenkin meteorologisia teoksia, mikä tuo mieleen Mikael Bryggerin Tuuliatlaksen (Poesia 2014). 

Alkupään tuotantoon verrattuna miljööt ovat nyt myyttisempiä ja luonnonläheisempiä: urbaanissa ympäristössä ei juuri liikuta. Kuvastossa on vettä, mökkielämää, mennyttä aikaa, luonnonilmiöitä, kaloja ja kasveja. Vanhemmuus on Venhon aiemmista teoksista tuttu teema, mutta Saaren runoissa kantavaksi teemaksi nousee erityisesti sukupolvien kulku ja puhujan oma paikka siinä. 

Teksti on paikoin vimmaista, mutta tällöinkin kielen rekisteri säilyy eheänä. Runojen lukeminen on miellyttävällä tavalla helppoa, ne eivät haasta lukijaansa äkkiväärillä muotokokeiluilla tai kielellisillä töyssyillä. Saaren runoihin on helppo tuudittautua; kielessä on upottava ominaisuus silloinkin, kun puhuja taistelee. Esimerkin kiihkosta tarjoaa teoksen aloittava runosarja "Vene", jossa soudetaan saareen. Kyse on vanhenemiseen liittyvästä pakomatkasta: 

Köysi on hetkistä punottu, avaan, irrotan, soudan. 

Menen selkä edellä, perhosen väri lentää hiutaleina tuuleen: sivunrepaleita, 

nimeni kirjaimet, valokuvassa nuoret kasvot, joihin sormeiltiin kartta. 

Perhonen toistuu vanhenemisen kuvana seuraavassa osiossa Äidit, joka käsittelee naiseutta, äitiyttä, ajan kulua ja itsestä luopumista. "Entä kun en enää verso", puhuja kysyy, ja löytää vastauksen omenoiden poimimisesta, tai perhosista, jotka irtoavat lentoon. Versominen rinnastuu nuoruuteen ja hedelmällisyyteen, miksei myös luomiseen, perhoset taas elämän valmistumiseen. Perhosten rinnastuminen "sivunrepaleisiin" on helppo tulkita runoilijan elämäntyön kuvaksi. 

Äidit-osio on omistettu "Marjatalle ja puolukalle". Neitseellisen sikiämisen tarina on tietysti tuttu Kalevalasta. Puolukka yhdistyy myös kuukautisiin, "puolukkapäiviin", minkä voi niin ikään tulkita ikääntymisen ja hedelmällisen ajan päättymisen teemasta käsin. 

Osassa Äidit esiin nousee edeltävän sukupolven pakotettu vahvuus ja omista toiveista ja tarpeista luopuminen. Itkemättömyyden hinta on kallis: 

- Maksoin aikaisten aamujen kasteella,  

metsän illoilla, annoin pois sinisimmän sinen, maksoin muuttumalla 

marjakoriksi, menin rastasverkon alle (--).

Osiossa kysytään hintaa myös sille, että "muovaa kaipauksesta perheen ja ruokkii sen". Kuva on yhtä aikaa kaunis ja haikea: perhe muotoutuu kaipauksen motivoimana, eikä kuitenkaan voi täyttää sitä kokonaan. Venho tarjoilee samankaltaisia kipeänsuloisia paradokseja läpi kirjan: "(--) tulin ja sain lapsen syliin/ sen suojattomuutta vasten/ olin itse. Kaikki värit. Sitä kieltä/ koko lyhyt aika. Haudan kukkia." Tällaisiin selitystä pakeneviin kiteytyksiin runous on oikea media, ja Venho käyttää välinettään taiturimaisesti.  

"Äidit"-osiota seuraa "Isät", jossa toistuu teema "syvän ilmameren pohjasta", jollainen elinympäristömme on. Loppuviitteissä mainitaan S.N. Venhon Meteorologia, mikä istuu sukupolvien vaihtumisen teemaan, vaikka mahdollisen sukulaisuussuhteen laatu ei käykään ilmi. Osiossa piirretään todentuntuista kuvaa miehestä perheessä, isyyden tunnelma välittyy voimakkaana. Äidit-osassa oltiin lähellä luontoa, mutta isä yhdistyy työpaikkaan, selittämiseen ja ilmiöiden luokittelemiseen. Kerrotaan ukkosen synnystä ja luetellaan pilvien tyyppejä, kuitenkin lopulta kehottaen: "kurkota niitä kohti ja tartu". 

Kirjan läpi kulkee ajatus ajan kulumattomuudesta, muistin kyvystä säilöä hetkiä: 

Jää tosi vähän tärkeää. Mitä se on, joku lettupannu, 

kirjoituskone ja armeijahuovat, jotka kestivät loppuun asti. 

Kaikki se, mihin sanat kiinnittyivät. 

Jäin miettimään, olisiko kirja hyötynyt hieman rohkeammasta muodon ja tyylin rikkomisesta. Nyt säröt jäävät yksittäisiksi yllätyksiksi. Tehokas on esimerkiksi näkökulmanvaihdos, jossa puhuja on itse kaksikuukautinen vauva, joka makaa vaunuissa puun alla. Vauvan silmille putoaa puusta lehti.  

Mutta hyvä näinkin. Saaren runot ei yllätä muodon tasolla, mutta tarjoilee yltäkylläisen kattauksen kielellisiä uudelleenajatteluja. Näkemys sukupolvien kulusta avautuu vaikuttavana. Kokemukseni oli, että Saaren runot paranee lukukertojen myötä. Kyse voi olla kestävästä taideteoksesta.