Varjoja ja näkyjä kesäyön haudoista - Ellipsin ja Joose Keskitalon levyt kohtaavat emotional-runozinen
Ellipsin ja Joose Keskitalon levyillä varjot ja ilmestykset manataan esiin. Rinnalla kulkee Ville Ylitervon runozine emotional, joka on kuin hautakivi. Lue Tarja Hallbergin lyyrinen arvio.
Ellips: Yhden naisen hautajaiset. Vallila Music House. LP. 2019.
Joose Keskitalo: En lähde surussa. Helmi Levyt. CD. 2019.
Ville Ylitervo: emotional #1. Omakustanne. 2018.
Rumban haastattelussa Elli Haloo eli Elisa Tiilikainen juttelee Haloo Helsingin! pitkästä tauosta ja uudesta sooloprojektistaan Ellips – samalla kun ennustaa haastattelija Joonas Kuismalle enkelikorteista: ”Ennen kortin nostamista pohditaan itseä mietityttävää asiaa, johon pyydetään neuvoa enkeleiltä”, kertoo Kuisma hetkestä samalla kun kuvailee Tiilikaisen kivisormuksia, joilla on ”parantavia” voimia.
Pitäisin tätä kaikkea arjen maagisuutta hivenen huvittavana, jos en muistaisi talven pimeillä itsekin istuneeni työhuoneeni lattialla kysymässä neuvoa edesmenneen isoäitini korttipakalta. Surupäissäni, eroni syövereissä, pelasin yhden pasianssin: verhojen väliin jäävästä raosta / näen yksinäisenä tuijottavan silmän / mykiöstä heijastuu koko tähtitaivas. 1 Se ei mennyt hyvin. Pelasin toisen. Meni paremmin: nauroimme yhdessä / kun nostit minut ylös.
Kokonaisuus sopii parhaiten hetkiin, kun on jotenkin mixed feelings aamuneljältä.
Yhden naisen hautajaiset -albumin kappaleet ovat pitkiä ja avautuvat hitaasti. Niissä on vaikutteita muun muassa 1970-luvun progesta. Levyä kuunnellessa herääkin muistumia menneiltä vuosikymmeniltä. Huomaan ajattelevani nuorta, vihaiseksi kuvailtua Maija Vilkkumaata, Indican Lasienkeliä ja Tehosekoittimen kitarasoundeja, mutta myös Kingston Wall -vaikutteet nousevat esiin aina levystä puhuttaessa. Kokonaisuus sopii parhaiten hetkiin, kun on jotenkin mixed feelings aamuneljältä – kun maailma levyn ensisinglen tapaan ”on rikki mutta helvetin kaunis”.
Levyn kannessa Tiilikainen istuu viskilasi kädessään punaisella antiikkisohvalla. Hän kohottaa mustaa sateenvarjoa itsensä ja vieressään istuvan ihmisenmuotoisen, mustan hahmon ylle. Varjo-olennolla on ehkä lampunvarjostin päässään, ja hän kaataa itselleen juotavaa kristallikarahvista. Eroltahan tämä näyttää – ja erolevynä Yhden naisen hautajaiset alkaakin. Edellä kuvattu näkymä on asetettu jyhkeisiin, kullattuihin kehyksiin. Jälleen yksi kuvaelma nuoren ja urbaanin aikuisen muistojen gallerian seinälle nostettavaksi.
EMOTIONAL VILLE EI KOSKAAN SANOIS NAISILLE RUMIA ASIOITA (AINAKAAN /
TAHALLAAN)
EMOTIONAL VILLE ON HERKKÄ JA HAAVOITTUVAINEN
A-puolen ”Kukkapuro” ja ”Kotiteatterijärjestelmä” kertovat rakkaussuhteesta juuri ennen sen loppua ja kulisseista, joita jotenkin vielä pidetään yllä. Kaikki ovat kokeneet tämän joskus, jossain. ”Kai me kumpikin päästämme niin sekaisin ollaan, että ihan kohta hukutaan”, laulaa Tiilikainen ”Kukkapurossa” sellaisella tunnelatauksella, että rintaa puristaa joka kerta, kun sen kuuntelee. Hän on hengästyttävä. Tuskin onkaan sellaista tunnetta, jota Yhden naisen hautajaisten vuoristoradassa ei voisi kokea. ”Opin, ettei koskaan voi vetää liian täysiä”, hän sanoo.
Tiedon ja vapauden omenaa maistanut Eeva jättää paratiisin Aadameineen kukkapuineen
Rumbassa Tiilikainen kertoo myös paniikkihäiriöstään ja peloistaan, joita kappaleet sivuavat, esimerkiksi kuoleman tai avaruuden suunnattomuuden pelkoa. C-puolella, ”Magnum opuksessa” laulaja flirttailee jo kuoleman kanssa – kuin pelkojaan uhmaten, ja huikeassa ”Kyykäärmeen valtatiessä” on paniikin veroista hybristä. Siinä tiedon ja vapauden omenaa maistanut Eeva jättää paratiisin Aadameineen kukkapuineen kaikkineen: ”ei linnunlaulu, säteet auringon / maan liepeillä, ei kukat, heelmät, yrtit / yökasteiset, ei tuoksu sateen jälkeen, / ei ehtoon viileys, ei rauha yön, / ei satakielen sävelet, ei kuu / tai tähdet suloiset” (Kadotettu paratiisi, 105) saa Eevaa enää jäämän paratiisiin Aadamille kasvatettavaksi kukkaseksi.
Tietoisuuden saanut Eeva hurjastelee jo pitkin kyykäärmeen valtatietä pois luota Aadamin, joka antaisi toisenkin kylkiluunsa uudesta Eevasta, jos vain rakkauden kahle sillä katkeaisi. Eeva kutsuu ja manaa mennessään varjoja esiin yön pimeästä kuin daimonin vallassa:
Jos jonkun on jano niin tulkoon minun luokseni ja juokooon [sic]
Jos tämä jumala tahtoo luoda sinut uudestaan niin luokoon
Jos tämä jumala tahtoo suoda tätä tyyneyttä niin suokoon – –
Jos jonkun on jano niin tulkoon minun luokseni ja juokoon
Jos jonkun on tahto tuoda kavereita mukaansa niin tuokoon
Jos jonkun on jano
Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Laulaja tulee edellä lainanneeksi Jeesuksen sanoja Johanneksen evankeliumista, sen lehtimajanjuhlaa käsittelevästä jaksosta:
Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä:
“Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” (Joh. 7: 37–38.)
Ehkä taiteilijan taakkana on kyky vapahtaa meitä muita peloista, suruista ja oudoista katseista, sillä hän tuntee ne kaikki. Viettelys ja kuolema; intohimo, aggressio ja uhma, Eevan dionyysisen matkan ainekset, sulavat Yhden naisen hautajaisissa samaksi keitokseksi.
Raamatullisia sävyjä saavassa apokalypsissa maailma hitaasti tukehtuu, hukkuu.
Maailmantuho seuraa vedenpaisumuksen myötä albumin viimeisessä, miltei seitsemän minuuttia pitkässä kappaleessa ”Keuhkoahtauma”. Raamatullisia sävyjä saavassa apokalypsissa maailma hitaasti tukehtuu, hukkuu. Tiilikainen räppää intohimolla, josta olen tunnistavinani 2000-luvun alun Mariskaa, mutta jotenkin syntisemmin ja tukahtuneemmin: ”En mene syvälle, sukellan hetkeksi / Tätä voi kutsua oikeeksi lomaretkeksi / Tää tuntuu hyvältä kun kellun täällä”, hän kuiskii.
silloin voi / leijua / arviolta viisi / senttiä / vedenpinnan / yläpuolella
Ville Ylitervon runozinen emotional ensimmäisestä numerosta löydän uudelleentulkinnan Gustave Dorén (1832–1883) kuvituksesta Danten (1265–1321) La Divina Commediaan. Ymmärrän Ylitalon osin katkomasta kuvatekstistä, että Dorén kuvaansa taituroimat poloiset sovittavat siinä syntejään säkkikankaalla peitettyinä. Rangaistus vaikuttaa minusta kevyeltä Danten mittapuulla. Kuvan keskellä Dante ja Vergilius seisovat päänsä painaneina riutuvien hahmojen muodostaman kehän ympäröimänä kuin eivät kestäisi katsoa näkemäänsä. Mikä kauheus saa heidät niin hiljaisiksi?
Nämä poloiset ovat joutuneet ikuisuudelta tuntuvalle kerjuulle
Eino Leinon (1878–1926) käännöksessä Vergilius kuvaa Dantelle kyseisen rangaistuksen tarkoitusta: ”Tää piiri rankaisevi / kateuden synnin, siksi rakkaudesta / punotut täällä ovat piiskan säikeet. / / On kurin oltava näät vastakkaisen / kuin syyn, ja luulen, sen sa ennen huomaat / kuin päästään päähän sovituksen polun” (Jumalainen näytelmä, 242). Nämä poloiset ovat joutuneet ikuisuudelta tuntuvalle kerjuulle, miltei iankaikkiseen Kolera-altaaseen.
Ei lankeemusta ilman ylpeyttä: ”Tässä on seuraus, missä on syy / Oliko se omena vai oliko se kyy”, laulaa Tiilikainen. Näyttää siltä, että kiirastulessa kateellisuuden synnistä puhdistutaan yhdessä toisten kanssa, eihän heillä enää ole toisissaan mitään kadehdittavaa. ”Helvetti on toiset ihmiset”, väitetään Jean-Paul Sartren sanoneen. Senkö vuoksi miltei jokainen kuvassa on luonut kasvonsa maahan, jottei sääli tai kärsimys toisten silmissä loimuaisi omaa kurjuutta lisäämään?
Ylitervo on peittänyt Dorén työn oikean yläkulman valkoisella akryylimaalilla, niin että siveltimen jättämää karkeaa tekstuuria tekisi mieli koskettaa. Tälle taustalle hän on kirjoittanut runon:
näitkö minut
tänä yönä
kun kävelin ruumiiden yli
keskellä yötä
taisi jopa olla täysikuu
jätin kynttilän jollekin random haudalle
taiteilijakukkulalla
avasin tölkin kaljaa
taisi olla halvinta
mitä kaupasta löytyi
Ylitervon kierrätettyjä kuvia ja käsinkirjoitettuja runoja yhdistävä emotional-zine on kuin pitkähkö rakkauskirje jollekin jo kadonneelle toiselle, ja ehkä menneelle emotional-itselle. Kaunokirjoitetun tekstin luettavuus vaihtelee säkeistöllisistä runoista visuaalisiksi runokuviksi. Paikoin tekstitkin muuntuvat katseltaviksi tunnelmiksi, joita kuvat, puhtaat värit ja tekstuurit tukevat.
Danten ja Vergiliuksen vaellus rajan toisella puolen kuolleiden varjomaailmassa on lajiltaan eeppistä komediaa
Lehden keskiaukeamalla on kolme kultamaalilla kehystettyä runoa. Niissä käsitellään kuolemaa hieman etäännytettyyn, ei-tavallaan-koske-mua -tyyliin: liian aikaisin menehtyneiden taiteilijoiden kuolemaa – ja metaforisia poistumisia: parisuhteen ja ystävien toisaalla-olemisen kuolemaa. Danten ja Vergiliuksen vaellus rajan toisella puolen kuolleiden varjomaailmassa on lajiltaan eeppistä komediaa: ikuisesta kärsimyksestä päädytään paratiisiin autuaaseen valoon, kun tavallisten kuolevaisten maailmassa avataan tölkki vähän lämmintä halpisolutta hautausmaan kupeessa.
Lehden ensimmäinen numero, josta pidän, on kuin hautakivi, jossa on kaunis fontti ja muutama elämää juhliva vitsi.
Samainen kuolemaa, kutsumusta ja humanistibudjettia sekoittava hybris jatkuu Joose Keskitalon yhdeksännessä studioalbumissa En lähde surussa, joka niin ikään kiinnittyy taiteilijan edellisen levyn, Julius Caesarin anatomian (2017) teemoihin. Albumin aloittaa säestetty puheruno ”Vanhan miehen pojat”, jossa vanha mies näkee näyn: ”ilmestyksen / kuin maalauksen”. Näyn on levyn kansilehteen kuvaksi muuntanut Kusti Vuorinen, ja maalausta kuvaillaan tarkemmin seuraavassa kappaleessa ”Nyt on sinun aikasi”. Keskitalo laulaa: ”Kiinnitä / huomiosi / yksityiskohtiin, joita / maalauksessa / näet / niin huomaat merkitykset / ja tiedät / kuka olet”. 2
Maalauksen reunassa on valkokasvoinen, yönmustaan pukeutunut hahmo, jonka vaate on tähtien kirjoma. Taustalla mustatukkainen nainen soittaa kanteletta punaisessa mekossaan ja väkijoukko, ylioppilaita ja nuoria, katsoo rakennuksen ovesta loimuavaa hehkua, kirkasta kuin Sammon taonnasta (1893) syntynyttä: ”Siinä kultainen väkijoukko iloiten tervehtii kuningasta / itse kuningas ei ole kuvassa”, sanoittaa laulaja itseään myyttisen maailmansa keskiöön. Kannen mustaa olentoa hän kuvailee Arwi Lindin rauhallisen rumpukompin säestämänä: ”vähän erillään seisot sinä / muilta salattu / ovat yön / merkit otsallasi”.
Keskitalon pakassa ei ole enkeleitä, on vain yksi kortti: Mestari.
Äänimaisemassa Eero Savelan trumpetti soi merkityksellisesti ja välillä hieman huvittavastikin. Jossain kirkuvat lokit, kunnes ne etääntyvät kauaksi. Keskitalon pakassa ei ole enkeleitä, on vain yksi kortti: Mestari. ”Nyt on sinun aikasi” kappaleessa ”mestari” viimein kruunaa laulajan runoruhtinaaksi, myyttis-romanttiseksi runonlaulajaksi ja neroksi: ”Nyt on minun aikani / nähdä näkyjä / nyt kun yö / on voidellut minut”, hän toteaa. Kutsumuksen kohtaaminen saa Nietzschen yli-ihmisyyden kaikuja.
Siinä missä Tiilikaisella on kyky ilmaista koko rekisterillään, Keskitalo on myyttilauluissaan läsnä ja akustisen äänimaiseman vuoksi kuulijaansa lähellä – aivan kuin vieressä istuisi. Pientä hybristäkin on, kuten edellä kuvasin, mutta suurin on Runous. Katsoopa Joosekin silti meitä cd-levynsä kansilehdestä avautuvasta fanijulisteesta.
Kaikki tämä yön ja kuoleman läsnäolo levyllä kutsuu luokseen ilmestyksiä ja näkyjä.
Tiilikaisen ”Magnum opuksen” tavoin Keskitalo laulaa kuolemasta, mutta eri sävyyn, samaan aikaan kauheammin ja hyväksyvämmin. Sama tuhoutuvan, tukehduttavan maailman tunnelma on läsnä täälläkin: ”kun haukomme turhaan / yhä vähenevää ilmaa / me katsomme sinua / emme me näe sinun kasvoja [sic]”, laulaja kuvaa kappaleessa ”Kaksi lähti, yksi palasi”. Siinä menetyksen tyhjyydessä tehdään uudelleensyntymää sekä puhujalle että puhutellulle, ovathan lauluja ja hänen kuulijansa kulkeneet samaa matkaa jo pitkään.
Kaikki tämä yön ja kuoleman läsnäolo levyllä kutsuu luokseen ilmestyksiä ja näkyjä. Jännite purkautuu ”Kaksi lähti, yksi palasi” -videon aggressiivisessa kuvakerronnassa. En lähde surussa -levyn ilmestykset ovat muistoja, jotka saapuvat vaivihkaa ja varoittamatta. Dantelaisen katumusvaelluksen syvyyksissä ollaan vielä kaukana paratiisista.
Vaikka ruumis palaa, mieli jatkaa vajoamista.
Kappaleessa ”Luistelen kirkasta selkää” puhuja-laulaja viimein tekee uudelleen matkan talviselle meren jäälle – matkan, jonka teki jo kauan sitten. Siellä jäisessä helvetissä veli aina vain putoaa jäihin. Hän sanoo: ”minä ymmärrän nyt / se olin minä, joka ei palannut koskaan”. Vaikka ruumis palaa, mieli jatkaa vajoamista. On menetyksiä, joista ei toivuta – ja se on ihan fine. Puhuja kohtaa näkynsä apollonisen selkeyden tilassa, vaikka näyn jälkeen mikään ei ole kuten ennen.
Kuvaelmasta meren jäällä on lyhyt siirtymä levyn päättävään melankolisen kauniiseen ”En lähde surussa” -kappaleeseen, jossa on hyväksytty tulevaisuudessa odottava kuolema. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sisältyy näiden kahden puhdistavan kuoleman: uudestisyntymisen-kuoleman ja vanhan miehen kuolema-kuoleman väliin. Ainakin nauru levyn nimikkovideolla enteilee hyvää.
en halua hautakiveeni mitään / muuta kuin: VILLE / omasi tunteita
Kirjallisuutta:
Dante, Alighieri, 1321: La Divina Commedia. Jumalainen näytelmä. Suom. Eino Leino (1912, 2014). 5. painos. Kuvittanut Gustave Doré. Hämeenlinna: Karisto.
Milton, John, 1667: Paradise Lost. Kadotettu paratiisi. Runoelma. Suom. Yrjö Jylhä (1933, 2000). Kolmas painos. Helsinki: WSOY.
Raamattu, 1992 (KR 92). Uusi Testamentti. Evankeliumi Johanneksen mukaan. 7. luku. Saatavissa: https://raamattu.fi/raamattu/KR92/JHN.7/Johannes-7
